Valokuvat saapuivat

Teetin Poriginalin näyttelyyn valokuvista neljä silisec-taulua dialabilta. Aiivan törkeän hienot niistä tuli, sävyt on pehmeät, syvät,kauniit... Kuvia sitten enemmän itse näyttelystä, mutta kyseessä on nämä jo kertaalleen esittelemäni neljä:

Jännää. Kyseessä on nyt ensimmäinen näyttely jossa esillä on maalausten lisäksi myös valokuvia. Mitenköhän saan ne asettumaan yhteen... onneksi nämä kuvat ovat hyvin maalauksellisia. Ja niin upeita että en varmaan raaski ikinä luopua niistä.. :)

Ihanuus

Maasta se pienikin ponnistaa... täältä tullaan!

Olin tänään kuvaamassa hautajaisia. En just nyt osaa kuvitella mitään vaikeampaa tilannetta mihin tässä työssä voi päätyä. Vaikka en koe olleeni paikalla taiteilijana, vaan sivustaseuraajana, tallentamassa hetkiä kun rakkaalleen hyvästejä surusta kaksin kerroin jättävät ystävät ja omaiset lausuvat viimeiset sanansa pois menneelle. Ja hei, olkaa kuin minua ei olisikaan, räpsin tässä kuvia surustanne, räps. Paine myös siitä että onnistuuko kuvat varmasti, tilannetta ei voi mitenkään toistaa, ja kuvaisat muistot ovat myös hyvin tärkeitä. Kädet tärisee, koska suru imaisee mukanaan. Kamera jalustalla, räps.

Kuvat näyttivät onnistuneen, huojennus. Ja helpotus tulla kotiin ja rutistaa omaa pientä vauvaa, jolla on vielä matka edessäpäin. Toivottavasti hän ei joudu meitä hautaamaan liian aikaisin, ja toivottavasti meidän ei häntä ikinä.
Aamut alkaa nykyään rauhaisasti, kun pikku murmeli herää 09:03, ja sen jälkeen haluaa kölliä mamman kainalossa ainakin tunnin unikoiraa rutistamassa ja mamille haleja jakelemassa. Sitten ollaan jo valmiita aamupuurolle ja leissimaan, eli leikkimään, päivän uusia leissejä. Hellyyttävä pieni <3

Viime aikoina..

...olen maalaamisen sijasta enimmäkseen tehnyt tätä..

..ja ulkona on enimmäkseen näyttänyt tältä. Siinä veden alle jäänyt laituri ja pihamaa.

Tilanne on niin epätoivoinen, että olen ryhtynyt VIRKKAAMAAN.

Virkatuista ja tärkätyistä lumihiutaleista tulee joulukoristeita.

Kummityttö kävi kylässä. Harmi että neiti asuu kaukana, nähdään harvoin.

Niinettä

Joo tämmöstä sitten aloittelin. Jospa yön aikana kehkeytyy joku vinha näkemys siitä mihin suuntaan jatkan tätä. Aika kesysti jätin maalausjälkeä näkyviin, jos vertaa siihen minkälainen jumppakokemus oli tämän teoksen maalaaminen. 140x150 on koko. Tekniikka akryyli hiili pastelli ja muste. Jatkuu ehkä akryylivesivärillä...

Olen periaatteessa kai mielessäni julistanut tämän jo valmiiksi, näinollen unohtaen sen tumman lasurin tuohon päälle.. Ehkä kevyt varjostus vielä vasemman puolen posken reunaan. Tekniikkana tässä akryyli hiili ja pastelli.

Mikään ei tunnu toimivan

Todellakin kaipaan irtiottoa noista jo valmistuneista töistä - olen sovittanut valokuvaa jos toistakin aloittamani maalauksen yhteyteen eikä mikään tunnu toimivan. Aivan ahdistaa, sillä joka kerta on ollut selvät sävelet siitä mitä tekee. Nyt tuntuu siltä että on vain annettava mennä ja katsoa mitä tulee, mikä ahdistaa syvästi: MITÄ JOS SIITÄ TULEE PASKAA! Ei mitään suunnitelmaa, aargh!

No vaikka suunnitelma olisikin niin silti työskentely yleensä menee mihin suuntaan menee eikä tottele välttämättä alkuperäistä ajatusta, mutta on sentään hermoja koossa pitämässä aluksi joku aatos. Nyt ei ole. Aak. Tuntuu että tämä lärvätsalohomma alkaa tulla tiensä päähän tässä muodossaan, ja nyt on aika evolvoitua... ei, apua, murroskausi.

Tää menee aina näin kun näyttely lähestyy, alkaa paniikki kutitella sitä hätääntyy. Ajatukset karkailee. Alkaa jännittämään. Sitten avajaisten jälkeen tipahtaa taas tyhjyyteen ja pystyy aloittamaan freessinä ilman paineita. Mutta nyt on paineita! Unohdin vieläpä idealsiteen kotiin. Vasemman käden ranne on sökö, roikotan siinä aina maaliämpäriä ja pensseleitä ja rättiä. Luulisi että pensselikäsi kipeytyisi mutta nounou, se on tämä toinen joka paineen alla roikkuu.

Ei auta kun virittää stereot parhaaseen iskuun ja mennä syteen tai saveen.. nyt tarvitaan jotain energistä musiikkia että uskaltaa. Ehkä evanescencea. Vai mr. Bigiä? Eii! Kun ub:n tyttöjenvälisestäystävyydestä - sinkku, sitten oasiksen wonderwall, ja sitten: FATBOY SLIM you've come a long way, baby!

Luonnoksia

Filosofiaa

Täytyy ajatella lisää näitä valokuvia.. ja kokonaisuutta. On jokseenkin karua huomata että tunnun inspiroituvani eniten epäonnesta, eteenkin muiden. Jos jollain pyyhkii erityisen hyvin en onnesta hihkuen loikkaa pensselinvarteen ajatellen että jes, tän tunteen mä maalaan, vaan se sivuutetaan ikään kuin peruskaurana. Kun taas epäonni - siinä liikutun, vaikutun ja myötäelän, ja tunnen tarvetta kanavoida jutun kuvana. Ja niin tapahtuu: hyvin usein kaivan itselleni kuvan ajattelemastani henkilöstä ja lähden siitä, tai jos sopivaa kuvaa ei löydy, käytän mallina itseäni. Se on helppoa, tiedän miltä musta tuntuu, ja tiedän miten sen haluan kuvata. Se on kuin kameralle näyttelemistä, paitsi että se ei ole näyttelemistä, vaan totisinta totta. Palaan ajatuksissani taas edellisen näyttelyn teemaan, epämuotokuvaan: tuossakin minua tuijottaa omakuvani, joka ei ole omakuva. Epämuotokuva, koska minun olemukseni on vain ilmentämässä jotain muuta.
Mutta onnettomuudesta. Nimesin tulevan näyttelykokonaisuuden näin: "Tässä".
Se kertoo tarpeeksi näistä. Kaikissa kuvissa ollaan läsnä. Niinkin paljon että itselläni alkaa olla raskasta katsoa näitä töitä kauan vieretysten, sillä ne ovat tunnevyörytystä. Tuossa ollaan psykoosin rajamailla. Tuossa ollaan ulospäin aina onnellisia. Tuossa ei edes yritetä olla, koska elämä painaa tonnin, eikä tiedetä miksi. Ollaan enää osittain tässä elämässä kiinni, ja hiljalleen kadotaan näkyvistä, kokonaan olemasta. Hajotaan atomeiksi, kun ei pystytä pitämään päätä kasassa.

Ajattelen näitä valokuvia: ajattelen niille yhteistä nimeä, in sickness and in health. Yleensä kyllä nimeän suomeksi, mutta tähän en oikein näe kuvaavampaa nimeä kotimaisella kielellä. Puhun siis alemmassa postauksessa olevasta neljän kuvan sarjasta. Sillä verhokankaalla oli merkitys käärinliinana tai siteenä, ja jonkinlaisena piilottavana elementtinä, jonka takaa kuitenkin osittain näkyy. Orastava naamio jonka vetää naamalleen, ja jonka takana on turvallisempi olla. Nimi viittaa selkeästi avioliittoon mutta ei tarkoita pelkästään sitä; kaikissa kuvissani ja maalauksissani on aiheena jonkinlainen katoamisen kriisi. Valokuvissa ehkä selvimmin, sillä olen kuvannut rutkalti edesmenneisiin perheenjäseniini liittyviä asioita. Mutta myös maalauksissa, joissa lähes jokaisessa ollaan kohtaamassa jotakin joka ravistaa. Valokuvien ravistus tulee omasta elämästä, sekä viittaus vihkivalaan. Siinä luvataan olla tässä vaikka mikä olisi. Se ei ole mikään pieni lupaus. Ajattelen kuitenkin myös tuota laajemmalla skaalalla, sillä samaa luvataan myös ystävyyssuhteissa, joskin ilman virallistamista, että toisen tukena ollaan, tapahtui mitä tahansa. Näiden kaikkien elämän kriisien kohdatessa voi vain toivoa että joku huomaa missä mennään ja auttaa miestä tai naista mäessä. Tästä tuli itse oppi otettua kovemman kautta kun isoveljeni päätti päivänsä muutamia vuosia sitten. Sitä ei kukaan nähnyt tulevaksi. Joten kuvasin nämä kuvat sen ajatuksen kautta, miten pystyy naamioimaan itsensä ja masennuksensa muilta. Miten sumuiselta elämä näyttää sen naamion takaa.

Elämässä ei ole muuta kuin tämä hetki, kaikki eletään nyt ja tässä. Se on hyvä muistaa.

Kuvaamista

Valokuvausta! 

Aloittelen uutta suurempaa maalausta 

ja siihen ajatuksia herätellessä kuvaamista: 

Mielessä välkkyy kuva hieman utuisista kasvoista.

Tartuin siis verhokankaaseen, joka on peräisin 

lapsuuden leikkimökistä. 

140 ruutua myöhemmin arvelen olevani 

oikeilla jäljillä!

Teemakin on maalaukselle mielessä. 

Koko kasvosarja oikeastaan pohjautuu 

ihmisenä olemiseen, elämiseen,

se kertoo elämästä.

Aika pitkälti tähänastiset työt ovat

heijastelleet tunteita ja kokemuksia. 

Jonkinlaista sisäistä tarinaa joka

on jossain määrin aistittavissa 

kuvien muotokielestä ja hahmojen ilmeistä. 

Tekee mieli hieman irroittautua tästä:

Ei liikaa, pysytään kuitenkin samassa perusideassa.

Edellisen todella lähelle tunkevan ja 

hyvinkin läsnäolevan maalauksen jälkeen 

toiveena olisi jättää hieman enemmän asioita

arvailun varaan. Maalata hieman enemmän ja piirtää pikkuisen vähemmän. 

Luottaa vähemmän ilmiselkeisiinviitteisiin, ja jättää enemmän tulkintaa peliin.

Siltä pohjalta ajateltuna päivän kuvasaalis tuntuu erittäin onnistuneelta. 

Todella, todella tyytyväinen olen näihin kuviin. Jopa niin tyytyväinen, 

että pidän hyvin mahdollisena vaihtoehtoa, että toisin Poriginalin näyttelyyn 

myös muutamia valokuvia. Käyttänen näitä myös lähtökohtina maalauksille.

Ehkä tätä ainakin. 

Tai tätä.

 Joovaiei. Joo vai ei??
JOO ei
JOO ei
Kotiin miettimään

Ahkerana töissä

Olen aikeissa laseerata sinimustanharmaalla ton maalauksen.
Iik, jännittää, toivottavasti ei osoittaudu huonoksi ideaksi..

Och so vidare

Jatkuu

Jatkoin tätä hiilellä, vasemmalla tämä hetki ja oikealla kevyt luonnos. Good feeling feeling good!

Harhaileva ajatus

Tässä työn alla olevia juttuja, vasemmanpuoleinen ei vaadi enää paljoa mutta oikealla oleva on todella vaiheessa (se vasen ei ole oikeasti ihan noin keltainen kuin kuva antaa olettaa). Vasuri saa hieman tuubivalkoista sinne tänne ja seo siinä sitte. Mainittakoon vielä että oikeanpuoleisessa on tekniikkana myös pastelli ja vasemmanpuoleisen öljy on vesiliukoista öljyä, jäi mainitsematta. Niin ja kummassakin myös hiili. Heh!

Otsakkeen ja edellisen kappaleen mukaisesti ajatus harhailee! Unohtui ilmeisesti vauvelin neuvolakin. Muistin että se olisi ollut vasta ensikuun puolella. Ei kai sitten ollutkaan, heh! Oli ilmeisesti 10 päivää sitten. Löytäis jostain neuvolakortin niin voisi tarkistaa. Se kortti on siellä Hyvässä Tallessa, eli toisin sanoen ei mitään hajua missä se on. Ei ollut eka kerta kun neuvolaan unohtui mennä, eikä taatusti myöskään viimeinen.

Vaikea keskittyä. Ajatukset ei oikein pysy raiteillaan. Vähän aikaa pystyy seurailemaan jotain punaista lankaa ja sitten harhailee taas jossain muualla. Nyt on paljon isoja asioita meneillään mutta silti pitäisi pystyä pitämään paketti kasassa työskentelynkin suhteen. Kai se jokseenkin pysyykin, koska ihan kohtalaisia tuloksia tässä kuitenkin syntyy koko ajan. Mutta ei aikaakaan kun miehen vanhempainvapaa vai mikä onkaan on ohitse, ja se tietää sitten huomattavaa vaikeutumista tälle työskentelylle - vauva pitäisi saada hoitoon aina maalaamisen ajaksi. Vähän tuntuu hurjalta laittaa hoitoon vauva joka ei vielä edes kävele, mutta onko vaihtoehtoja? Paitsi se, että en maalaa? Koitan olla ajattelematta sitä paljonko "armonaikaa" on jäljellä. Ja hyvin se onnistuukin. Olen nimittäin lopettanut kaiken ajattelun what so ever ja alltogether. Melkein. Jäljellä on perustoiminnot, kuten vauvanhoito, itsensä vaatettaminen ja ajoittainen ruokkiminen, ja värien sekoittaminen. Ajattelun piiriin ei kuulu neuvolan lisäksi esimerkiksi pensselien peseminen, sen huomasin tänään kun tulin työhuoneelle ja huomasin jättäneeni ihanan pyöreän mutlarin pesemättä. Höh. Oli myös ilo huomata kauppareissulla että lompakko on kotona, ja ostaa kaverin piikkiin yhdeksänkympin ostokset.

Positiivisen ajattelun yritys

Pari päivää mennyt poissa työhuoneelta. Edellinen yritys oli turhauttava: istuin sohvalla katselemassa töitä, uskaltamatta maalata mitään, hipsuttelin pastellilla vähän jotain johonkin ja pyyhin pois. Sydän alkoi hakkaamaan koko ajan kovempaa niin, että lopulta ei kuule muuta kuin veren kohinan korvissa, omat ajatukset karkaa, kädet alkaa täristä ja huimaa. Nyt vallitsee täysin sama olotila, mutta työhuoneen sohvan sijasta istun kotisohvalla ajattelemassa, että nyt pitäisi jo olla siellä työhuoneella.

Kurkkua kuivaa ja kuristaa, syke nousee kattoon ja hengitys tihenee. Noniin hienoa! Taidepaniikkikohtaus. Vääjäämättä se seuraa onnistumisien jälkeen. Kun tekee jotain hemmetin hyvin, intoriemuissaan vetää rimaa samalla koko ajan korkeammalle. Eikä mitään hiljaa hilaten vaan pitkin reippain vedoin. Nyt sitten katselen täällä maan pinnalla tuota kymmenen metrin korkeudessa huojuvaa rimaa ajatellen, että ei helvetti. En ikinä, ikinä yllä tuonne! Yritykset ovat pieniä säälittäviä hypähdyksiä. Oivoi. Jalat on valettu sementtiin. En halua edes yrittää hypätä tuonne.

No mutta tämän piti olla positiivisen ajattelun yritys, eikä keino lietsoa itseään yhä suurempaan paniikkiin! Koko ajan tästä sohvannurkasta vilkuilen ulko-ovelle odottaen että milloin mies ja tytär tulee kotiin ihmetellen että mikset oo vieläkään lähtenyt töihin. Ei ei tarvitse muistuttaa nyt siitä että.. että että. Niin mistä? Lusmuilusta? Ei, ei ole kyse lusmuilusta. Epäonnistumisen pelosta, taas siitä vanhasta tutusta. En halua poistua tuosta ovesta tullakseni takaisin itse aiheuttamani paineen murtamana, jotain pilanneena, epäonnistuneena hokemaan itselleni että ei pitäis maalata kun ei kerta osaa. Kun ei osaa, kun on paska.

Aaargh, here i go again! Ei haluaisi nyt lähteä tuolle polulle! Tarkoituksena oli yrittää ajatella positiivisesti! Aion yrittää nyt vaikka mikä olisi! Katsotaan valokuvia!
Ennenkin olen tänne postannut kuvia ikkunastamme avartuvasta maisemasta. Meri elää aina, nytkin se on aivan mielettömän näköinen. Se on jäähtynyt viime päivinä paljon, joka on aiheuttanut paksua hernerokkasumua ja utuisia aamuja. Nyt se odottaa raskaana ja tyynenä, kylmän sinisenä, lunta ja jääpeittoa ylleen. Kylmä vesi on eri näköistä. Vakavaa ja odottavaa. En nyt laita kuitenkaan kuvaa juuri tästä hetkestä, vaan parin viimepäivän sadosta, kas näin:

Aurinko laskee

Ja illan rusko..

...on aamun pasko. Nouseva utu nielaisi kaiken alleen. Kohta ei näkynyt enää vastarantaa. Ei mitään kaislikosta eteenpäin.

Sumu nielaisi tosiaan kaiken, samalla tapaa kuin tämä taidekriisi mut. Ei näe mitään eteensä vaikka kuinka huitoo, ja jos autossa laittaa pitkät päälle, ei näe sitäkään vähää. Ei auta kuin edetä varovasti, tai odottaa paikallaan kunnes sumu hälvenee.

No olen odottanut nyt pari päivää ja sumu korvien välissä vaan sakenee. Nyt täytyy:

- Pakata kamat ja lähteä työhuoneelle
- Laittaa stereot täysille
- Ottaa isot pensselit
- Juosta sumun läpi

No emmäätiijä

No mitäs tässä nyt sitten niin! Hyvä alkaa kirjoittamaan blogiin kun ei ole mitään sanottavaa. Hyvä alkaa maalaamaan kun ei ole mitään sanottavaa.
Tilanne on harvinainen! Useimmiten sanottavaa on niin paljon että tulee sanoneeksi aivan turhan paljon ja liikaa ennen kuin edes on vielä tajunnut oikeastaan puhuvansakaan.
Joten tässä sitä ollaan! Sormet näppiksellä ja sana on vapaa! Kangas on valkee! Antaa palaa nyt sitten kun kerta aina pitää sanoo!

...


Niinpä..
Alkoi jo itseäänkin naurattamaan. Johan tämä postaus alkaa sanomisella, toi kuvahan on mieletön. Pitäis lakata kaivelemasta, se on kuin taiteellinen abortti kun koittaa repiä sitä sisältöö esille ennen kuin on edes pensseliä kastanut maaliin. Se tulee sitten, sen näkee sitten.. Ehkä se ongelma tässä nyt piileekin siinä, että kun on nyt täällä, ei auta, vaikka mitenkä meuhkaa, ei auta. Mutta ei pitäis aina olla aliarvioimassa itseään ja toisaalta pitäs varoo lankeamasta ylisuuriin odotuksiin.

Kello on jo kolme ja vasta pääsen aloittamaan, ulkona jo hämärtyy, ja se tässä vituttaa. Eilen en lopulta päässyt tänne ollenkaan. Ihmeellistä taistelua joka päivä että löytyy aikaa ja pääsee tähän, aivan kuin kaikki muut asiat tässä elämässä aina menee tän edelle, eikä se nyt niin vakavaa ole jos työpäivä jää välistä.. En varmasti ole ainut - luovan työn ja kodin yhdistäminen on varmasti monelle naistaiteilijalle tuttu asia. Joo eittämättä miestaiteilijoillekin, ennen kuin kukaan kerkeää älähtämään. Mutta jostain syystä me ämmät jäädään aina jalkoihin. Tästä olis kiva lukea jotain mielipiteitä jos joku sattuu eksymään tänne.

Tähän tapaan

Sain mä jotain tehdyksi.. ideain puuttessa otin kuvia omasta naamasta ja sain yhden maalauskelpoisen. Yritin lähinnä tavoitella vallitsevaa tunnetilaa, tai ei sitä pahemmin joudu tavoittelemaan, senkun kuvaa. Vasemmalla lähtökohta, oikealla luonnos, ja keskellä tämänhetkinen tilanne. Vielä ollaan siis vähän peura ajovaloissa - vaiheessa, mutta suunta on oikea!

Hyvää tuulta ja katkeraa tilitystä

Jälleen hyviä uutisia, mitä helvettiä! Olen nyt lopultakin saanut paperit käteen taideakatemiasta. Juhlan kunniaksi sain näyttelyajan Poriginalista vuodenvaihteeseen. Jei! Kunnon pessimistinä olenkin nyt asemissa odottelemassa, että milloin taivas tipahtaa niskaan, koska jossain vaiheessa se karman pyörä pyörähtää. Osaiskin nauttia siitä että täällä sitä viiletetään pilvissä, mutta ei: realisti tietää, että seuraavaksi suunta on alaviistoon. Joten valmiiksi pitelen hatusta kiinni ja silmiäkin vähän ummessa, mahanpohjasta jo kouristaa.

No, jotta kaikki ei olisi vallan vain ihanaa, niin on tässä jotain jurputettavaakin! Nimittäin lausunto päättötyönäyttelystä, arvostelijoina Riikka Niemelä ja Markus Kåhre. Sen itse kritiikin jälkeen avauduinkin täällä blogissa siitä miten turhauttava kyseinen toimitus oli, joten ei ollut mikään yllätys kun luin tuon lausunnon ja sen perässä komeilevan arvosanan. Kolmonen. Kolmonen! Pitäkää kuule kolmosenne, mie paskat nakkaan. Tai en kyllä nakkaa. Vituttaa.

On hieman flunssainen olo, eikä ole vielä oikein mitään kirkasta ajatusta miten lähtisin maalausta jatkamaan, joten otetaanpa mukava asento sohvalla ja aletaan käymään tätä lausuntoa läpi vaihe vaiheelta, ai että, kyllä on kivaa! No niin:

Turun taideakatemian kuvataiteen koulutusohjelmasta valmistuvan Maria Liitolan päättötyönäyttely on taiteellinen kommentti muotokuvatradition koventioista.

Ai oli vai? No kai se vähän kosketti muotokuvan traditiota koska kyseessä oli sarja muotokuvia, mutta ei se kyllä ollut taiteellinen kommentti mistään tai mihinkään. No mutta nimi meni sentään oikein.

Se pohtii esittävyyttä kyseenalaistamalla muotokuvaan perinteisesti kytkettyjä oletuksia muun muassa näköisyydestä tai kuvauskohteen olemuksen tallentamisesta.

 Joo tää meni ihan oikein - ja tästä tuli se epämuotokuva-sanan merkityskin.

Liitolan "epämuotokuvilta" puuttuu usein myös referentti, kuvattu malli. Muotokuvamaisuutta horjutetaan myös teosnimin.

 Mitä mitä - eikä puutu? Sarjassa taisi olla yksi vaiko kaksi pientä naamaa, joilla ei ollut mallia.

Näyttelyn nimi Epämuotokuvia on silti harhaanjohtava. Liitolan teokset asettuvat tukevasti muotokuvatraditioon.

 Ai? Nyt minulle tuli harhaanjohdettu olo. Tietty ne asettuu muotokuvatraditioon. Nehän olivat muotokuvia. Muotokuvia, joissa näköisyys on enemmän syrämmen kuin peilin asia. Siitä se sana "epä". Mikä tässä nyt johti harhaan, hä?

Positiivista on myös, etteivät teokset tunnu valokuvasta maalatuilta, mikä kertoo tekijän valmiudesta hallita kuvaa.

 Jaa. No ne kyllä on valokuvasta maalattuja, eikä minusta siinä ole mitään miinusta, että se näkyisikin töissä. Päin vastoin minusta se on jopa positiivinen asia, että valokuvan olemus näkyy siinä työssä, jos se on kerta olennainen osa prosessia. Mutta repesin heti tuossa alussa: "positiivista on myös". Miten niin myös? Tämä taisi nimittäin olla se ainut positiivinen asia tässä lausunnossa. Tai en oikeastaan tiedä, että oliko tuokaan lopulta niin positiivinen kommentti.

 Näyttelyn nimi implikoi myös taiteen historiassa keskeisen muodon - käsitteen, jonka tarjoamia mahdollisuuksia Liitola ei esittämässään kokonaisuudessa kuitenkaan liiemmin hyödynnä, vaikkakin irrottautuu jonkin verran esittävyydestä.

Okei! No nyt tarvitaan sivistyssanakirjaa.

implikoida ilmaista julki lausumatta, olettaa ymmärretyksi; antaa peruste loogisesti päätellä jotain ¶ Logiikassa "A implikoi B:n" sisältää sen, että A:sta loogisesti seuraa B.

Noniin, eli toisin sanoen Näyttelyn nimi antaa ymmärtää että duuneissa käsiteltäisiin paljon rajummin traditiosta poikkeavaa muotokieltä muotokuvassa. Jotain epämuotoa tapahtuu, mutta ei tarpeeksi. Tästä puhuttiinkin siellä kritiikissä, ja totesin, että pystyn liikkumaan vaan omien rajojeni sisällä ja poikkeamaan niistä vain tietyissä määrin. Mulle ja mun ilmaisulle tää on suurta irrottautumista. No mutta tää on ihan jees. En voi muuta olettaa kuin sen, että katsojan perspektiivi on koko taidekenttä, eikä vain mun kenttä. Sille aseteltuna tää on ihan niin kuin tuossa seisoo.

Akryylillä ja hiilellä toteutetut teokset ovat maalauksen erikoistumisalan valinneelle Liitolalle myös metodinen irtiotto. Teokset tuntuvat hengittävän ja vaikuttavat vieneen tekijää taiteellisessa työskentelyssä eteenpäin.

Akryylillä, hiilellä ja MUSTEELLA! Hei, hiukan keskittymistä, kiitos. No mutta joo, oli irtiotto, jos se lasetaan irtiotoksi että on pari vuotta ennen näitä duuneja jo vetänyt akryylillä ja sitä ennen öljyllä. Juu, minustakin ne hengittää. Ihan jees. Mutta millä perusteella tässä oletetaan että ne ovat vieneet tekijää taiteellisessa työskentelyssä eteenpäin? Siis tottahan se on ja onhan ne! Mutta vaikuttaa vain paksulta pajunköydeltä, kun arvostelijoilla ei ole oikeasti mitään hajua mun kehityksestä what so ever. Mutta perustuuko tämä olettama siihen, että olen lähiaikoina (viimeiset kaks vai kolme vuotta) maalannut tavoistani poiketen pelkällä akryylillä. Rohkea olettama jokatapauksessa siis.

Liitolan päättötyönäyttely on uskottava kokonaisuus.

Kiitti hei!

Se vaikuttaa kuitenkin keskittyvän pitkälti tekijän omaan työprosessiin, joka ei avaudu katsojalle pelkästään teosten pohjalta.

ARGH! Nyt päästään asiaan. Siis kenen taiteilijan duunit EI keskity pitkälti tekijän omaan työprosessiin? Miten ihmeessä siitä prosessista pääsee kiemurtelemaan irti? No joo siis! Pääsee siitä. Esim siten että suunnittelee teoksen ja toteuttaa sen ulkoisella työvoimalla. Jos se lopputulos ratkaisee, ei se matka perille. En voisi mitenkään olla enempää eri linjoilla. Se prosessi synnyttää sen teoksen. Se sitten välittyy siinä tai sitten ei, mutta koska itse katson teoksia aina prosessilasit päässä, on vaikea ymmärtää että millä laseilla taistelupari Kåhre & Niemelä teoksia katsoo. Itse näen prosessin kerroksissa. Kynän jäljessä. Pensselin liikkeessä. Kaikessa mitä on kätketty ja mitä on paljastettu. Kuvassa, sen välittämässä fiiliksessä, käden rytmin vaihtelussa. Duunini ovat herkkiä ja hienovaraisia yleisilmeeltään. Se, että kaikkea ei tee rajusti ja radikaalisti tai alleviivaavan kertovasti, ei tarkoita sitä, että se ei ole näkyvillä. Jos ei ole herkkyyttä etsiä, niin ei kannata laittaa sitä omaa katsomisen haluttomuutta toisten niskoille. Johan Kåhre siellä kritiikissä totesikin, että ei lue näyttelyissä sitä paperia, vaan teosten on välityttävä hänelle ilmankin sitä. Usein toimin itsekin niin, mutta jos itse en näe sitä vaivaa että perehdyn teokseen jos se ei selittämättä mulle aukea, niin hölmöläinen olisin, jos osoittaisin sormella taiteilijaa enkä itseäni. Kyseisellä sedällä oli selkeä tarve myös lentää perseelleen uutuuden hämmästyksestä jokaisessa näyttelyssä mitä menee katsomaan. Täytyy järisyttää. Siihen hän eittämättä omalla tuotannollaan pyrkii. Mutta kuulkaas. Ei voi arvostella puudelia seefferin kriteereillä. Puhutaan eri konteksteista.

Teosten taiteellista antia olisikin voinut työstää vielä askeleen pidemmälle mieleenpainuvuuden lisäämiseksi.

Ahahaa!! Sokeri on aina pohjalla, ja tämäkin namulapa oli säästetty kaiken nitovaksi loppukaneetiksi.  Joo! Se mikä siinä kritiikissä minua eniten jäi painamaan oli se, että sain kaiken aikaa hokea ja jankuttaa siitä, että termit, viestit ja kommentit ovat minulle toissijaisia. Olen maalari, joka maalaa, elää kokee prosessia ja vie lopputuloksensa esille jonnekin jossa toivottavasti joku toinenkin voi elää kokea niitä maalauksia. That's it! Jätän areenan vapaaksi niille muille jotka haluavat kommentoida ja ottaa kantaa. Siitä huolimatta kritiikissä ei pureuduttu yhteenkään maalaukseen. Seistiin siellä galleriassa jankuttamassa tuosta "epämuotokuvia" - termistä. On sitten toinen juttu jos duunit ei vaan maistuneet, eikä siinä mitään ei se mua stressaa, mutta se että tartutaan sitten johonkin epäolennaiseen -- ja vaikka se arvostelijoille tuntuikin olennaiselta, niin minulle se ei sitä ollut -- en kokenut lopulta saaneeni siitä sekavasta tilanteesta yhtään mitään irti. Sen sijaan asetuin puolustusasemiin ja olin vihainen. Ei mitenkään epätyypillistä minulta kylläkään. Mutta: jos niistä maalauksista ei löytynyt sanaakaan sanottavaksi siinä kritiikissä, miten voi olla, että tässä paperissa lukee nyt, että teosten taiteellista antia olisikin voinut työstää vielä askeleen pidemmälle mieleenpainuvuuden lisäämiseksi. Selkeästi ei ollut joo painunut mieleen, jos ei oltu viitsitty paneutua edes teosten tekotapaan. Tai jos työprosessi ei näy, no ei varmaan, jos ei katso niitä teoksia edes sen vertaa, että tietäisi millä ne on maalattu. Niin millä perusteella sitten arvioidaan sitä taiteellista antia? Mitä sillä tarkoitetaan? Miten sitä antia voisi työstää pidemmälle? Tuo on se keskustelu, jonka perään yritin huutaa siellä kritiikissä, ja jonka sijasta sain täyslaidallisen MUTKU PITÄÄ KOMMENTOIDA TAIDEMAAILMAA - paskaa. Kommentoikaa käteenne. En ole poliitikko, en yhteiskuntakriitikko muuta kuin omalla yksityisellä tahollani, enkä ole muuttamassa maailmaa - korkeintaan jonkun kotitalouden sisällä, jonne ehkä tehdään teoshankinta, joka ehkä olisi minun teokseni. Minua raivostuttaa tulla arvostelluksi kentällä jolla en seiso, eikä sitä uskota eikä kuunnella, vaikka löisi jalkaa maahan ja nyrkkiä pöytään. Siksi sylettää lukea tuo rivi tuossa viimeisenä. Se hienoinen viittaus että joo teoksilla voi muuten olla taiteellinen antikin, mutta ei siitä sen enempää koska aihe ei ole taidepoliittisesti kiinnostava, niin mitäs sitä perustelemaan. Mikäs sen hienompaa, kuin perustelematon mielipide?

Inspiroiduin Milkasta

No ei siitä tullutkaan lilaa, mutta ei kerrassaan mitään ole tätä vastaan

Tähän pyritään. Katsotaan, katsotaan...

Omituista tutinaa

Mulla on tuommonen 140x150 cm - pohja odottamassa. Oli sellainen visio kaoru-maalauksen henkisistä päällekkäisistä kerroksista, joissa yleisilme olisi lila. Kun näin tämän nuotiosta napatun kuvan Kimmon kännykässä totesin, että tämä on täydellinen, juuri se mitä hain. Aloin siis katselemaan tätä tässä pohjan ääressä ja mietin, että miten tähän sommittelisi kasvot... kun huomasin. Tuolta liekeistä tuijottaa jo joku..

Katsokaa nyt vaikka. 

Sillä on silmätkin. 

Kukahan sieltä katselee?

Ennen työhuoneelle tulemista mulla oli sellainen tärinävapina-olo. Sellainen kun vatsasta vääntää, koska tietää unohtaneensa jotain. Tai jos on sopinut liian paljon asioita ja deadlinet hakkaa päälle ja tietää että tähän suohon pian uppoaa! Sydän siis hakkaa miljoonaa. Aivan kuin olisi juonut pari pannua kahvia. 

Nyt kun katselin tuota kuvaa, tunne vaan voimistuu, ja suorastaan hengästyttää. Jos saisi purettua nyt tämän kummallisen olon tuohon hieman pelottavan kuvan työstämiseen. Stereot täysille, työvalot päälle värit kulhoihin, ja siitä se sitten lähtee..

Ainiin, hyvä uutinen:

Arnaud Jullien, joka kuvasi Europalive - dokumentin jossa itsekin esiinnyn, on saanut työstään tunnustuksen: Euroopan parlamentin journalismipalkinnon, (Ranskan) kansallisella tasolla. Hyvä Arno!
 Europaliveen voi tutustua osoitteessa www.europalive.org tai europalive associationin facebook-sivulla.
Tuossa dokumentissa Arnaud kiersi euroopan maita tehden 140 haastattelua 23 eri kielellä, 24 maata, 75 päivää. Sain kunnian edustaa suomea tässä dokkarissa. Älkää helvetissä katsoko sitä ikinä, olen +10 kg painavampi ja puhun aivan puuta heinää, ja laulan nuotin vierestä.
Joo.
LAULAN! Julkisesti. Euroopanlaajuisesti. Kansallislaulua. Ja unohdan sanat.
Puolustaudun sillä että osuuteni oli kuvattu b a a r i s s a. 

Apumunkkianomus

Syksy saa, minä en?

On päiviä, jolloin työhuoneelle tullessa käydään innosta puhkuen hommiin, ja sitten on näitä päiviä, jolloin avataan läppäri, blogi, termospullo ja kaupan leivonnaistiskin pussi. Pussista rapistellaan haparoivin käsin esiin berliininmunkki, jota aletaan ahnaasti sulloa ääntä kohti. Johonkin väliin yritetään siemaista vielä Aivan Liian Kuumaa kahvia ja poltetaan suu, mutta kipuhan tuottaa adrenaliinia ja se endorfiinia ja eikun miten se meni.. No, pääasia että koneeseen saadaan sokeria, rasvaa ja kahvia. Ja nopeasti.

Vein nimittäin juuri pari apuraha-anomusta postiin. Kyllä; rakas harrastus on taas puhjennut kukkaan. Toiveikkaana sujautin kuoret postintädille leimattaviksi, ja näin jo sieluni silmin itseni työskentelemässä vailla huolen häivää, sillä olenhan juuri saanut parit apurahat, joilla kustannan elämiseni, työskentelyni ja näyttelyni Fridassa. Kyllä; kuulun vielä niihin toiveikkaisiin, jotka tosissaan uskovat saavansa paikan apurahataivaassa. Olen nimittäin tehnyt vielä liian vähän hakemuksia ollakseni kosketuksissa todellisen elämän kanssa, jossa ties kuinka monennetta apurahaansa anova taiteilija lähestyy postilaatikkoa epäröiden, sujauttaa kirjeen laatikkoon tuntiessaan samalla hetkellä pettymyksen ensimmäisen aallon pyyhkäisevän ylitseen. Hän näet tietää, että tämäkään kerjuukirje ei tule kuitenkaan tuottamaan tulosta. Hän näkee itsensä avaamassa kuorta jossa odottaa kieltävä vastaus, mikäli säätiö on vaivautunut lähettämään edes mokomaa ilmoitusta. Kirjeen kolahtaessa laatikon pohjalle taiteilija vetää leuan rintaan ja ottaa suunnan kohti uusia pettymyksiä.

Kun taas minä! Minä olen vielä keltanokka, ja naiivi. Intoni vimmassa kirjoitan hankkeestani, sen erinomaisuudesta, siitä miten ihanaa on taide, ja miten haluaa jakaa ilosanomaansa kaikelle maailmalle. Minä ajattelen, että totta mooses ne mulle antaa ne apurahat. Miten kukaan voisi olla tukematta hyvää tarkoitusta? Miten voi olla tavoittamatta tätä tunnetta, ah, tätä taiteen tekemisen paloa?

Suljen silmäni ja haukkaan viimeisen palan berliininmunkista. Kieltäydyn ajattelemasta niitä kaikkia satoja hakemuksia jotka vyöryvät rahastojen postilaatikoihin. En anna ajatustakaan sille, että oliko hakemukseni nyt varmasti tarpeeksi erottuva, oikein tehty, hyvin perusteltu. Nielaisen munkinpalan, ja niin munkki hiljalleen päättää matkansa kohti mahaani, ja sieltä hitaasti mutta varmasti, kohti kankkuani, jonne se jää ikihyviksi. Rasva on ihmisen paras ystävä. Kun sen kerran kohtaa, se seuraa mukana lopun elämää. Aivan kuin se tunne, jonka koen sitten, kun avaan sen säätiöltä tulleen kirjeen jossa lukee....

Sillä lailla!

Maalausflow! Kertakaikkiaan!

Uhuu, wuhuu!

Noniin!
Kuten aina pidemmän tauon jälkeen, hommat alkaa pohjustamisesta.. tai katotaan päästäänkö ees pohjustamisvaiheeseen tänään, mutta jos muutaman pohjan nykäsis. Tilasin tällä kertaa netitse nuo kiilapuut ja muutkin matskut. Kiilapuut tilailin Puusepänliike Nukariselta ks. kotisivut ja verkkokauppa. Heillä valikoimaa oli todella laajalti, ja nämä tilaamani perus 20x40mm yhdestä puusta veistetyt puut olikos ne nyt sitten 3e/metri. Paljon löytyy myös leveämpiprofiilisia isompiin duuneihin, mutta niihin allekirjoittaneen kukkaro ei veny apurahoitta. Tilasin myös välipuut joissa on hieno menetelmä: välipuu vedetään ruuvilla kiinni, ja ruuvia löystämällä ja lyömällä kiilan välipuun ja kehyspuun väliin ja kiristämällä ruuvin taas, saa napakasti korjattua mikäli kangas tai puut on niinsanotusti viturallaan eli toisinsanoen liian kireeksi pingotettu taas :P
Näillä mennään. 100x120-kokoa tilasin viiden pohjan edestä. Maksusta toimitukseen kului viikko. Laatu on puissa hyvä, napakat puut. Katsotaan menevätkö käyriksi, en lähde niitä nyt kiinnittämään puristimilla kuivatusmielessä, eli kankaisiin vaan. Eli joo nyt sitten pohjustamaan. Jos sais liimaan niitä jo tänään, niin kuivumista odotellessa vois kokeilla noita akryylivesivärejä, valmispohjalle malttamattomana :-P

Positiivista!

Viimepäivien kelit ovat olleet tämänlaisia. Mutta myrskyn jälkeen on poutasää?

Perjantaina ajelen Helsinkiin Art Fridaan kera portfolion, juttelemaan näyttelyajasta tuonne jonnekin vuoden päähän. Jännittävää! Eritoten se, miten ikinä löydän perille autoineni, jos se edes nyt kestää perille asti. Ja lisää hyviä uutisia: kevään valokuvakursseja on ehkä tulossa kaksi kappaletta, eli lisää työtunteja siis. Ja vieelä lisää hyviä uutisia: palkka nousee heti kun saan taideakatemiasta paperit käteen. Eli taas hyvä uutinen! Olen tosiaankin lopulta valmistumassa! Koko ajan tuntui tulevan esille uusia asioita vaikka mukamas oli jo hommat hoidettu. No, nyt tämän kuun lopussa valmistun. Lopultakin. Sitten lupaan olla enää opiskelematta ja keskittyä olennaiseen! Ja ehkä jopa nyt viikonloppuna pääsisin jo maalauspuuhiin.

Ja kaiken lisäksi: olen saanut mahtavan yhteistyökumppanin kuviskoululaisten lopputyönäyttelyyn, CelerPak on lupautunut materiaalilahjoittajaksi. Upea juttu kertakaikkiaan!

Nyt tulee niin paljon hyvää, että apua. Jossain vaiheessa se pyörä pyörähtää ja kakka alkaa taas ropisemaan. Vai voisiko olla niin, että hyvät tuulet jatkavat puhaltamistaan? Toivotaan niin!

Sit tää ois niinku prinsessa

 

pixlr.com

Helppo ja nopee kuvankäsittelyjutska netissä - http://pixlr.com

Kiitti vinkistä Anna Aho!

Kirpping

Kirppisreissu tuotti tulosta yhden roinamuovikassillisen verran.. :)
Löysin uuden vanhan lomonosovin kokoelmiin, sekä mm. mekot mulle ja baby Alexandralle,
mutta kivointa oli kuitenkin Japanilainen teekuppi, jossa on sisällä erillinen laari teenlehdille!
Ihanaa, taas uusi kuppero josta tee maistuu paremmalle kuin vanhoista.. :)

Pari vanhaa lehteä ostin myös, vanhimpana mainittakoon ruokalehti vuodelta 54, jonka ajattelin lahjaksi. Hinta pienellä lehdykällä on ollut 50 markkaa, joka on varmana tuohon aikaan ollut melkoisen iso raha. Onhan se euroissakin jo jonkin verran.. Tuon wanhan lehden lisäksi oli pari vähän vähemmän vanhaa, nimittäin maku - lehti ja Elle - interior, ruotsinkielellä. Mikä loistava keino opiskella!

Viimeiset hellepäivät

Tänään piti olla viimeinen hellepäivä.
Eipäs ollutkaan, vaan ensimmäinen syysmyrsky.

Tässä kuva niiltä viimeisiltä lämpimiltä.

Päivän ajatus

 

Saattohoitaja kertoo: Näitä elämänvalintoja potilaat katuvat

Moni ihminen katuu elämättä jäänyttä elämäänsä ja surkuttelee asioita, jotka jäivät tekemättä. Saattohoitaja kertoo, mitä hänen potilaansa toivoivat tehneen toisin elämässään.

Bronnie Ware työskenteli monta vuotta saattohoitajana ja hänen potilaisiinsa lukeutuivat ne, jotka halusivat viettää viimeiset viikkonsa omassa kodissa. Ware jakoi näiden ihmisten surut ja ilot ja oppi ettei koskaan pidä aliarvioida ihmisen kasvukapasiteettia.

– Ihmiset kasvavat paljon, kun he joutuvat kohtaamaan omat kuolemansa. Jotkin muutoksista olivat ilmiömäisiä.

Kun ihmiset tajuavat, että heidän elämänsä on melkein ohitse ja muistelevat menneitä, niin on helppo huomata, kuinka monet haaveet ja unelmat jäivät toteuttamatta. Niiden vuosien aikana, jotka Ware työskenteli saattohoitajana hän huomasi, että kaikki hänen potilaansa katuivat samankaltaisia asioita eletyssä elämässään.

Rohkeutta elää juuri niin kuin itse haluaa

Eniten ihmiset, joilla oli vain vähän aikaa jäljellä, katuivat elämättä jäänyttä elämäänsä. Harva oli toiminut elämässään oman tahtonsa mukaan. Yhä useampi oli toiminut muiden ihmisten ja ympäristön odotusten mukaan.

Suurin osa ihmisistä ei ollut kunnioittanut edes puolia heidän unelmistaan ja tajusivat sen vasta kun oli liian myöhäistä muuttaa asioita.

Toive, että olisi tehnyt vähemmän töitä

Suurin osa Waren miespotilaista toivoi, ettei olisi tehnyt niin paljon töitä elämänsä aikana. He myönsivät avoimesti, että kaipasivat lastensa nuoruutta ja puolisonsa toveruutta. He katuivat, että olivat suurimman osan elämästään viettäneet työelämän oravanpyörässä ja menettäneet paljon tärkeitä hetkiä perheensä parissa.

Yksinkertaistamalla omia elämäntapojaan ja tekemällä tietoisia valintoja on mahdollista pärjätä vähemmällä rahamäärällä, mitä luulee tarvitsevansa. Kun luo tilaa elämäänsä, saa paljon uusia mahdollisuuksia ja huomaa onnen hiipivän elämään.

Tunteiden näyttäminen vaatii rohkeutta

Monet ihmiset tukahduttavat tunteensa säilyttääkseen rauhan muiden kanssa. Tuloksena tästä he tyytyvät vähempään, kuin mitä todellisuudessa haluavat. Tunteiden tukahduttamisen seurauksena monista tulee myöhemmällä iällä katkeria ja katuvia.

Me emme voi kontrolloida muiden ihmisten reaktioita, mutta meillä itsellämme on mahdollisuus olla rehellisiä, mikä on aina parempi vaihtoehto kuin mukana kulkeva katkeruus. 

Ystävät ovat elämän suola

Monet ovat niin kiinni omassa elämässään, että antavat rakkaiden ystävyyssuhteiden kadota vähitellen. Jokainen meistä tarvitsee ystäviä ympärilleen ja hyvin monet katuivat syvästi, etteivät olleet tajunneet ystävyyden todellista merkitystä ennen kuin oli liian myöhäistä.

Kiireinen elämäntapa johtaa usein ystävyyssuhteiden laiminlyömiseen. Kun ihmiset ovat lähellä kuolemaa he tahtovat saattaa raha-asiansa järjestykseen, mutta vieläkin enemmän he tahtoivat saada uuden mahdollisuuden rakkaimpiensa kanssa, joita olivat laiminlyöneet. 

Anna onnelle mahdollisuus

Hyvin yleistä on, että ihmiset tajuavat liian myöhään tai ei milloinkaan, että onnellisuus on valinta. Onni ei vain tule, jostakin konkreettisesta asiasta vaan jokainen voi muokata elämästään juuri niin onnellista kuin itse haluaa.

Monet ovat jumissa vanhoissa tavoissaan, sillä he pelkäävät muutosta. Todellisuudessa he kaipaavat elämäänsä iloa, naurua ja hassuttelua, mutta pelkäävät muiden ihmisten arvostelua. Siinä vaiheessa kun elämä käy vähiin niin se, mitä muut ajattelevat on yhdentekevää.

– Elämä on sinun valintasi. Valitse se tiedostaen, viisaasti ja rehellisesti, Ware kannustaa.

MTVHelmi

Lähde: inspirationandchai.com

Päivän tehtävä: 

1) Ota kynä ja paperia. Kirjoita ylös asiat, toiveet ja haavet, joita takuulla katuisit jos ne jäisivät toteuttamatta.

2) Toteuta ne. Elät vain kerran!

Muinaistulien yö

 Jotenkin pääsi muinaistulien yö livahtamaan ohi silmien ja korvien. Ei tullut käytyä missään vaikka tarjontaa oli - Kulttuuripääkaupungissa akrobatiaa aurajoen yllä, Merimaskussa viikinkimarkkinat ja Velkuallahan on perinteisesti kyseistä juhlaa juhlittu.. No tässä iltasella alkoi sitten savun tuoksu tunkeutumaan sieraimiin ja ulos tiiraillessa havaittiin että koko maisema oli sinisen savun verhoama, ja siellä sun täällä saarissa pilkisteli kokkoja.

Turku2011 - sivulla vuosi sitten kuvailtiin muinaistulien yötä näin:

Vuonna 1992 vietetystä Suomen itsenäisyyden 75-vuotisjuhlasta lähtien on Suomen etelärannikolla vietetty Muinaistulien yötä. Elokuun lopun iltana saaristossa on sytytetty tulet ja hyvästelty mennyt kesä sekä koettu vielä kerran naapurien ja kyläläisten kanssa yhdessäolon ilo tanssien ja laulaen tulen äärellä.

Muinaistulien yötä vietetään myös Virossa, muualla Itämeren etelärannikolla ja Tukholman saaristossa. Nyt juhlan aikoinaan alulle pannut Sydkustens Landskapsförbund rf ja Turku 2011 -säätiö toivovat perinteen leviävän uudella, syvällisemmällä tavalla vielä laajemmin Itämeren maihin.

Turku 2011 -säätiö on jättänyt helmikuussa 2010 Baltic Sea Action -kokoukselle sitoumuksen viedä eteenpäin mallia, jossa muinaistulien sytyttämiseen ja yhdessäoloon liitetään lupaus tehdä jotain konkreettista Itämeren pelastamiseksi ja suojelemiseksi. Yhdeltä tai useammalta valtiopäämieheltä pyydetään viesti, joka esitetään tulien äärellä Itämeren maiden kielillä lukemalla, laulamalla, tanssien tai muilla keinoin.

Tätä viestiä täydentävät turku2011.fi-verkkosivustolle koottavat ihmisten omat lupaukset. Verkkoon viedään myös karttapohjalle tiedot tulien sijainnista ja niihin liittyvistä tapahtumista. Virossa Rannarahva Muuseum ylläpitää jo verkkosivustoa, johon on koottu muinaistulien sijainteja ja tapahtumia erityisesti Viron alueelta. 

I like this! Kyläläisten juhlia vaikutti olevan tälläkin merenaukolla muutamia. Tuo hyvä ajatus itämeren suojelemisesta ei ole toivottavasti jäänyt juhlijoilta huomioimatta. Mikä mainioin tilaisuus pohtia omia mahdollisuuksiaan itämeren suojelemiseksi. Meillä ei kokkoa poltettu, ehkä ensi vuonna, mutta kynttilän sytytin lyhtyyn ja mietin omaa lupaustani. Vinkkejä lupausten tekemiseksi löytää täältä: http://www.itameriportaali.fi/fi/suojelu/vointehda/fi_FI/mitavointehda/

Ai että!

Voi mikä upea päivä! Aamu meni ihan pitkin seiniä, meinasin unohtaa mennä kritiikkiin iltapäivällä, jonne juuri ja juuri ehdin ajoissa, saadakseni tietää että en valmistu sittenkään vieläkään jonka johdosta vitutti kuin pientä oravaa hymyilin kuin hangon keksi koko kritiikin ajan, ja kun palasin takaisin autolleni huomasin, että auton toinen etuvalo on päällä! Toinenhan sanoi itsensä irti taas jo jokin aikaa sitten, ja toinen ei aina suostu sammumaan ollenkaan. No nyt se sitten oli päällä siellä saatana. Auto sentään käynnistyi, mutta kaupan pihalle kaartaessani huomasin, että wanhoilla kunnon korjauskikoillakaan valoa ei saa sammumaan. Ei millään, ei perkele mitenkään. Hermoromahduksen jälkeen juoksen kauppaan, ostan sieltä osan tarvaroista, kiiruhdan takaisin autolle, ajan toiseen kauppaan jotta akku kerkeisi vähän latautua, asioin nopeasti siellä puodissa ja ajelen sitten kotiin, jossa valo lopulta sammuu. Ai perkele, ai että. Tämä kaikki yhden voileivän voimin. Olen ehkä ansainnut pullon punaviiniä lasillisen sidukkaa.. Ja mitä siihen autoon tulee, jonain kauniina päivänä tuikkaan tuleen koko paskan.

Tunnelmat kääntyivät näköjään pikaisesti perusnegatiivisiksi oltuaan hetken jopa jossain määrin positiivisilla urilla. Haaveilin nimittäin maalaamisesta: ollapa metritolkulla valmista maalauspohjaa odottamassa. Ollapa työhuone, jossa näkee maalata, ja joka ei ole kylmä ja kostea. Ollapa välillä älyllistä juttuseuraa. Ei sillä että olisin idioottien ympäriöimä tai mitään, mutta siis joskus kyllä kaipaa sellaista filosofista taidejuttuseuraa. Suuremman osan ajasta halveksun sellaista paskanjauhantaa mutta even i have my moments, ehkä tänäisen kritiikin innoittamana. Teki ihmeen hyvää se, kun on ollut täällä neljän seinän sisällä korpikämpässä jo pidemmän aikaa.
Mutta siis; ehkä nämä laidasta laitaan lennähdelleet tunteenpuuskat saivat jotain reaktiota aikaan. Työhuoneella ei odota maalauspohjan maalauspohjaa, enkä ole liikauttanut eväänikään materiaalitilausten suhteen. Yhä mietin tilaisiko valmispohjia raamareilta, vai jatkaisiko itsenikkarointia. Menisinkö jopa niin pitkälle että tekisin pohjani itse ihan listoista alkaen? Ehkä hienostelen vaan kiilapuilla. No mutta asiaan lopulta olkaahyvä:

Minulla on, oli, vahva tunnetila. Se on usein paras mahdollinen hetki tehdä jotain. Se on oikeastaan ainut mitä tarvitsee: jos lähtee lähestymään tekemistä temaattisesti menen aina perse edellä puuhun. Minulle on tunne ja sen välittäminen tärkeää. Luoda joku tuntemus ja reaktio. Purkaa niitä omia sellaisia väriin ja muotoon. Kaikkea ei voi kertoa sanoin ja sitä varten on maalaus. Ulkomaailmassa liikehdintä sai paljon tuntemuksia aikaan. Vieraita kasvoja. Loputonta liikettä. Erilaisia tuoksuja, ärsykkeitä. Kun seisoo lähellä muita kuullakseen mitä toiset sanovat, mutta kuitenkin piikkusen etäällä ettei vain törmää, tulee sellainen ajatus että pitäisikö vahingossa tahallaan törmätä. Tai mennä niin lähelle että väliä toiseen on vain milli. Menee hirmu lähelle toisen ihmisen olemusta, tuoksua, se on jännittävää. Kaikki ovat siinä tilanteessa tietoisia toisistaan ja omista liikkeistään, pitääkseen oman tilansa. Se muodostaa tilanteeseen suuren jännitteen ihmisten välille. Siitä tuli kauhean maalauksellinen fiilis, kun olisi päässyt sen välittömän sähköisen tunnelman kanssa työskentelemään niin aaai että.

Sehän nyt ei tietenkään onnistunut. Ei ole taas pidempään aikaan ollut mahiksia maalata. Alkaa tämä hoitovapailu piisata.

Uusi musta

Kannattaa tutustua tähän sivustoon: http://uusimusta.squarespace.com/ ja erityisesti lukea tämä sivu johon linkki johtaa. Luomukaupan lisääntymisestä siinä puhutaan, ja lopussa on linkkejä muutamaan luomukauppaan Suomessa. Turkua edustaa ruokakauppa Finska, joka myy luomulähiruokaa. Finskan facebooksivulla oli mielenkiintoinen kommentti koskien myyntiin tullutta siikaa: "kassikalaahan tämäkin". Jos eettisyyttä ajatellaan kalan kannalta, niin hmm.. kumpi onkaan parempi vaihtoehto, syödä kasvatettua kalaa vai verottaa vähentyviä villikalakantoja merestä? Siinä ajateltavaa. Itse kalastamme omat kalamme, mutta kaikilla ei tietenkään ole tähän mahdollisuutta.


Samalta sivulta löytyy myös linkki yle areenasta löytyvään juttuun ruoan tuhlaamisesta ja poisheittämisestä, josta vähän kirjoitin syömisen tuskaa - tekstissä.

Kaupat heittävät yli puolet hankkimastaan ruoasta jätteeseen. Parasta ennen -päivän jälkeenkin suuri osa ruoasta on käyttökelpoista, jopa herkullista. Kuka vastaa tuhlauksesta, jolla voitaisiin ruokkia monta nälkäistä?
http://areena.yle.fi/video/1314043433884

Että terkkuja leipäjonoihin. Kansakunnalla jolla on varaa heittää puolet (!) tuotetusta ja tuodusta ruoasta roskikseen, olisi mainiosti varaa ruokkia kaikkein köyhimmät muullakin kuin näkkileivällä ja maitojauheella. Jos vain tahtoa löytyisi.

Hitaalle elämälle

Hard to find

10 000 sivulatausta rikki, hui. Sen kunniaksi seuraava kertomus:

Eräs amerikkalainen liikemies lähti lääkärin määräyksestä lomalle pieneen meksikolaiseen rannikkokylään. Ensimmäisen aamun kiireellinen puhelu toimistosta vei hänen yöunensa, ja hän käveli laiturille selvittelemään ajatuksiaan.
Eräs kalastaja oli juuri kiinnittänyt pienen veneensä laituriin, ja veneessä oli useita suuria keltaevätonnikaloja. Mies kehui meksikolaisen kalojen hienoa laatua.


“Kauanko niiden pyytämiseen meni?” kysyi amerikkalainen.


“Ihan vähän aikaa”, vastasi kalastaja hämmästyttävän hyvällä englannin kielellä.


“Mikset sitten jää pyytämään lisää kalaa?” kysyi amerikkalainen.


“Minulla on jo riittävästi perheeni elatukseen ja ystävillekin” sanoi meksikolainen lastatessaan kaloja koriin.


“Mutta… mitä sinä sitten teet loppuajan?


Meksikolainen katsahti ylös ja hymyili. “Nukun pitkään, kalastan hiukan, leikin lasteni kanssa, vietän siestaa vaimoni Julian kanssa ja kävelen joka ilta kylälle, jossa siemailen viiniä ja soita kitaraa ystävien kanssa. Minulla on kovasti tekemistä, señor.”


Amerikkalainen naurahti ja ojensi ryhtiään. “Hyvä herra, minulla on liikkeenjohdon tutkinto Harvardista ja voin auttaa sinua. Sinun itäisi kalastaa enemmän ja ostaa tienesteillä suurempi vene. Ennen pitkää voit ostaa lisää veneitä ja lopulta omistaa kokonaisen kalastuslaivueen.”


Hän jatkoi: “Sinun ei kannata myydä saalistasi välittäjille vaan suoraan kuluttajille, ja sitten voit ostaa oman säilyketehtaan. Voisit johtaa tuotantoa, valmistusta ja jakelua. Sinun täytyisi tietysti muuttaa Maxico Cityyn ja myöhemmin Los Angelesiin ja lopulta ehkä New Yorkiin, jossa voisit johtaa yritystäsi ammattimaisesti.”


Kalastaja kysyi: “Mutta señor, miten kauan tähän menisi?”


Ja amerikkalainen vastasi: “10-20 vuotta, korkeintaan 25.”


“Mutta entä sitten, señor?”


Amerikkalainen sanoi nauraen: “Tässäpä onkin paras osuus. Kun aika on kypsä, voit järjestää osakeannin ja myydä koko yrityksen osakeannin ja rikastua. Ansaitsisit miljoonia.”


“Miljoonia, señor?” Mitä sitten?”


“Sitten voisit jäädä eläkkeelle ja muuttaa pieneen rannikkokylään, voisit nukkua pitkään, kalastella hiukan, leikkiä lasten kanssa, viettää siestaa vaimosi kanssa ja kävellä iltasella kylälle siemailemaan viiniä ja soittamaan kitaraa ystäviesi kanssa…”


Teksti lainattu hidasta elämää - sivulta.
Tämä on ilmeisesti alunperin eteläamerikkalainen kansantarina. Tämä versio ja suomennos on kirjasta Timothy Ferriss:4 tunnin työviikko.

Kahvikuppi-individualismi

Oma tyylinäyte lokakuulta -10

Miksihän ihmiset tykkäävät kuvata itseään kahvikuppi kädessä?
Kysyy bloggaaja Rymättylästä.

Tähän ilmiöön törmää aika ajoin eteenkin Facebookissa.
Kutsun sitä kahvikuppi-individualismiksi.
Höyryävän kupin pitely villahanskojen tai nahkarukkasten
verhoilemissa käsissä, ehkä vielä lämpöiseen kaulaliinaan kääriytyneenä,
silleen kahvimainoshenkisesti.
Kupista saisi kuvassa mielellään nousta höyryä,
ja kuppia tulisi pidellä joko kaksin käsin naaman edessä
kuin olisi juuuuuri hörppäämässä,
tai sitten kupin kanssa hengaillaan portailla,
luonnon helmassa tms. silleen reteen jätkämäisesti.
Tai ollaan puu- tai neuletöiden parissa,
tai ehkä ateljeen tärpätinkatkuisessa hämyssä.
Otetaan itestä kuva istumassa työhuoneen lattialla
yltä päältä maalissa
ja kädessä on se kahvikuppi.

Mitähän tällä halutaan sanoa?
Katsokaa minua, minä juon kahvia!
Olen rento ja seestynyt aikuinen.
Samankaltainen ilmiö on se,
että kuvissa poseerataan tuoppi/viinilasi/tölkki/tms kädessä.
Katsokaan minua, juon alkoholia.
Olen siisti tyyppi, pidän hauskaa. Minulla on ikää käydä alkossa.
Mutta ei niin paljon, että halaisin kahvikuppia.

Se kahvin litkiminen tuntuisi olevan osa elämystä.
Jos joku vaikka on kuhalla,
ja on kokenut reissullaan upean auringonlaskun,
niin eiköhän siinäkin kertomuksessa ole se kahvi mukana.

"se ja se iltakalassa ollessaan katseli maailman upeinta auringonlaskua

ja nautti kupista höyryävää kahvia".

Tilanne ei olisi läheskään niin siisti eikä kadehdittava,
jos tilapäivittäjä olisi kertonut nauttineensa mehukattia.
Mutta jotakin jokatapauksessa on suuhun laitettava
jotta tilanne olisi erityisen muistettava.

Taidekoulussa kahvikuppi-individualismi oli sietämätöntä.
Käytävillä parveili rastatukkasta lävistettyä huovutettuun
hiippaan ja lasten mekkoon sonnustautunutta
uffista karannutta tyttöä minne tahansa katsoi,
ja jokaisella oli kädessään joku ihana-tuunattu-dyykattu
kahvikuppi, jota pidettiin mukana kaikkialla.
Siitä pidettiin kaksin käsin kiinni, sitä säilytettiin
kasvojen välittömässä läheisyydessä
24/7
ja siihen kaadettiin kahvin lisäksi maidot mehut
ja linniksen bisset.
Ärsytti.

Pidän minäkin kahvista.
Takulla tästä blogista löytyy ylläolevan kuvan lisäksi
toinenkin kuva, jossa juon jotain nestettä jostain asiasta.
Ja jos ei löydy täältä, niin naamakirjasta löytyy.
Siellä on myös niitä kännissä olet ääliö-kuvia.

Tekisi mieli kerätä elämäni kahvikupit
(niitä on muutama! varsinkin jos Lomonosovit lasketaan)
ja ottaa joku hauska sarja.
Tai ehkä säästän sen oppilailleni.
Ensi keväänä meinaan alkaa digikuvauksen peruskurssi
Naantalin Opistossa, jota opetan. Uusi kurssi.
Tarkoituksena on opetella omien kameroiden käyttöä
tehtävänantojen varjolla.
Kurssin sisällön voi sitten tehdä itselleen
helpoksi taikka haastavaksi.
Odotan jo innolla!

Hyppäsi tuota kahvikuppikuvaa esiin kaivaessa silmille tämä kuva.

Se on otettu vuoden 2010 viimeisenä päivänä.

Jotenkin tuo vuoden vaihtuminen tuntuu aina 

suurelta askeleelta kohti uutta, 

vaikka samalta se elämä kuitenkin näyttää. 

Mutta pointti oli nyt se, 

että olen sätkinyt ja potkinut vastaan 

kun kesä etenee vääjäämättä syksyä kohden.

Olen aina pitänyt syksystä, 

mutta nyt en olisi valmis vielä luopumana kesästä.

Tuota kuvaa katsellessa kuitenkin tuli sellainen olo

että ei se talvi nyt niin huono asia ole. 

Tein minä eilen jo ensimmäisen kynttilä-asetelmankin pöydälle. 

Varma syksyn merkki.

Vedessä

Heijastus

Meduusa

Ja toinenkin meduusa

Leviä

Sekä kaisla

Taigan vesileikit

Vieläköhän täällä tarkenee uida?