27.2.2011

Persu edellä puuhun..

PerusSuomalaiset, nuo kulttuurimäärittelijät!

"Kulttuurirahoja on ohjattava niin, että ne vahvistavat suomalaista identiteettiä. Tekotaiteelliset postmodernistit voivat hankkia rahoituksensa vapailta markkinoilta."

Kannattaa vilkaista tämäkin:

Persu edellä premodernismiin

Ja jos haluaa nostatella niskavillojaan, voi lukaista tämänkin kaltaista taidekeskustelua: http://www.kaleva.fi/juttutupa/perussuomalaisten-kulttuuripolitiikka-syvalta-sielta/2277364

Keskusteluista herää pari kysymystä:

- Mitä keskustelijat arvioivat 'nykytaiteen' tarkoittavan, saatika sitten postmodernin?

- Ja tähän ei voi todeta muuta kuin mitä helvettiä: "No eihän meillä kukaan taidetta osaa tehdäkkään ja olipa miten oli niin se ei kansaa ja sen köyhimpiä elätä." - Miksi taiteen pitäisi elättää koko kansaa, kysyy allekirjoittanut? Onko musiikki, kuvataide, elokuvataide, teatteri olemassa vain tuodakseen rahaa jokaisen kansalaisen pussiin? Ei voi kuin ihmetellä taiteen omalaatuista ja alati vaihtelevaa statusta.

Tuskin kukaan kuitenkaan onnesta hihkuisi jos nuo kaikki poistettaisiin ihmisten elinpiiristä tai tehtäisiin tukia leikkaamalla entistä kalliimmaksi jolloin niistä OIKEASTI voi nauttia vain rikkaampi kansanosa. Jos nyt siis oletetaan että valtio rahoittaisi ihan simona kaikkea kyldyyrihörhöilyä. Vaikka eipä siinä. Ei liene ihme että persujen äänestäjä ei hoksaa että valtion rahnoja ei vuolain virroin kaikelle 'postmodernille' taiteelle valu, jos sitä ei tiedä itse puoluekkaan. Onhan se helppo esittää leikkauksia sieltä minne rahaa ei oikeasti edes juurikaan mene, kunhan vaan aihepiiri on sellainen joka herättää tunteita.

16.2.2011

Yhden elämän alku


Millähän huumorilla ihminen on suunniteltu? epävarmuus alkoi hiipiä mieleen kun supistukset alkoivat. Vatsassa asuvan lapsen koko ei mitenkään korreloi sen väylän kanssa, jota kautta hänet olisi saatettava maailmaan. Asiaa ei enää pääsisi pakoon, ei olisi päiviä enää jäljellä, vaan väistämätön on edessä: minun, yksin minun, omien voimieni ja kykyjeni kanssa olisi saatava lapsi ulos. Vaikka mies tukee, kätilöt ja lääkärit ovat apuna, ei siitä pääse yhtään mihinkään että viimekädessä kyse on minusta ja minun kehostani, sen voimasta, tai sen puutteesta.

Tammikuun viimeisen päivän aamuna, kello 10:06, veti ensimmäisen hengenvetonsa pieni tyttövauva. Matka maailmaan oli pitkä; synnytyssalissa oltiin odottelemassa tyttöä maailmaan 12 tunnin ajan jo päivää aiemmin, mutta vielä ei aika ollut oikea, lapsi halusi vielä odottaa. 30.1. tilanne oli jo toinen: tyttö potkaisi lapsivedet pihalle, ja patisti hermostuneet vanhemmat takaisin tyksiin. Se on menoa nyt, sen tiesi kaikki kolme, että takaisin ei enää tulla ilman sitä pienintä perheenjäsentä.

Synnytyskipua on vaikea kuvailla. Se on pelottavaa. Ei pääse pakoon eikä sitä pysty sammuttamaan. Kyllä sen edessä vapisee, jos en olisi huutanut, luulen että joka solu minussa olisi huutanut puolestani ja vähintäänkin yhtä kovaa. Teki mieli jänistää kun voimat oli loppu eikä onnistumisen uskoa enää ollut, mutta mihinkään ei tilanteesta pääse. En pystyisi samaan enää uudestaan.

18 tuntia vesien menosta tytär näki ensimmäisen sumuisen pilkahduksen maailmasta. Hengitysteiden puhtaaksi imemisen ja nopean puhdistuksen jälkeen pieni (3330g 51cm) pujoteltiin kuolemanväsyneen allekirjoittaneen paidan alle. Ensin pientä itketti: kauan tehtiin töitä että tähän päästiin. (Tuore isä oksensi synnytyksen aikana kolme kertaa. Itse pyörin tajunnan rajamailla ilokaasuhuurussa joka leikkasi pahimman terän tuskaisilta kivuilta. Tuntikausien maskin naamalle painamisen jälkeen tunsin maskin paineen naamallani vielä seuraavana päivänä.)
Itkun jälkeen tuli ihmetys: suuret kätilöiden ihastusta keränneet pikimustat mantelisilmät pilkottivat myssyn alta hämmentyneinä. Musta kikkura tukka on pitkä ja paksu. Itse olin aivan kuutamolla ja lähinnä ihmeissäni siitä, että selvisin pitkästä ja rajusta synnytyksestä hengissä. Tässä se nyt on. Tästä se alkaa. Hiljaa katselin tulokasta. Hei pieni.


Nyt hän on jo pariviikkoa vanha. Tarkalleen ottaen 2 viikkoa, 2 päivää. Pieni, suloinen, aivan isänsä näköinen, ja ihan kuin minä. Olen vieläkin kuin sumussa, luulen että en ole vieläkään ymmärtänyt vauvan tuomaa muutosta. Pikku hiljaa alan olla kypsä liikkumaan kotoa ja jatkamaan hommia, ja olen tässä paria duunia pyöritellytkin. Ja täytyy sanoa että ihan hyvää vauvan läsnäolo on työskentelylle tehnyt: kaikki kulkee aivan eri rytmillä. Hommat on joko tehtävä vauvan nukkuessa tai sitten ne kertakaikkiaan jäävät tekemättä. Työstäminen on pätkittäistä ja hyvänä puolena huomaan sen, että en pääse ylityöstämään ja pilaamaan duuneja sillä tapaa. Pieni työnjohtaja ilmoittaa tauoista säännöllisesti.

Pieni elämä on ihmeellinen. Tässä on ihmisen taimi, kuinka nopeasti se jo nyt kasvaakaan. Minkähänlainen elämä on tytöllä edessä?

Tervetuloa Alexandra