Uudelle vuodelle

Tälle vuodelle on kaksi todo-juttua: se maisterihaku, ja sitten kuvausreissu/reissureissu Jurmoon ja Utöhön. Ominainenkin olis hittilistalla mutta sinne tartteis kyllä kyydin. Ei sen kummempaa. Uuteen aamuun.

Takatöölön guggenheim sivaltaa

Seuraava sukupolvi selin omaan settiin. Miten taide muuttuu paremmaksi jos tiedostaa sen paikan kentällä, otteen ajasta?

Taidelehdestäkö se oli kun silmäni yhytti tämän blogin ja oh, mikä sanan säilä. Silleen puolihäpeissä heitän henkisiä ylävitosia kirjoittajan kanssa, vaikka lukeudun kai niihin tyyppeihin keitä tässä kritisoidaan.

Kuten tässä:

Leinonen eroaa 90% suomalaisista 1970-1980 luvulla syntyneistä taitelijoista siinä, että hänen taiteellansa on joku järkevä sisältö ja sanoma. Tyypillinen suomalainen nuori purkaa usein syvän ja synkän ahdistuksensa hätäisesti tehdyn näköisiin maalauksiin, joiden hahmot näyttävät H&M-malleilta. Tästä syystä edellä mainittujen taitelijoiden näyttelyt ovat sisällöllisesti tylsiä ja maalaukset teknisesti heikkolaatuisia. Näyttelyt eivät myöskään kykene puhuttelemaan yleisöä. Joskus tulee pohtineeksi, missä nämä nuoret taitelijat asuvat ja millaista elämää he elävät, koska monien taide on niin irrallaan tästä ajasta. Tai mitä he haluavat taiteellaansa kertoa?

Tätä oli hämmentävä lukea. Kun ruoskin itseäni, ruoskin koska koen olevani juuri tätä. Ja kun ei tahdo onnistua, mietin juurikin sitä että mitä haluan taiteellani kertoa. Olenko irrallani ajasta, vai voiko siinä olla kiinni liikaa, jos onnistuu sijoittumaan tuohon harmaaseen massaan. Olen kylläkin syntynyt vuonna 82, eli huokaisen helpotuksesta.

Mutta vakavasti ajateltuna. Valmistelen tässä mielessäni motivaatiokirjettä kuvataideakatemian maisteriohjelmaan, ja olen ajatellut paljon kysymyksiä kuten miksi, missä ja miten. Mihin työni sijoittuu tässä ajassa nyt sitten, vai miten aina onnistun tuntemaan piston syömmessäin kun luen vaikkapa sitä taide-lehteä, jossa eräänkin kerran esiteltiin tämänhetkistä trendiä kuvata ihmistä, poiskääntyneitä kasvoja, kasvoja. Sitä kun on naama omissa lätyissä kiinni kokoajan niin häkellyttää että oma mukamas omaleimainen juttu onkin massaa. Ja toisaalta usein pyöritellään näkemystä siitä että taiteen ei tarvitse olla sitä tuskassa piehtaroimista, ja nuori nykytaide, kuten tämänhetkinen nuorten näyttely, sitä kuulemma on. No minä teen sitäkin. Tublabad.

No, mitä sitten olen kun tunnen sijoittuvani takatöölön guggiksen kritiikin piiriin hengessä että ei osuta aikaan, sekä siihen, että tätä tehdään tänä päivänä, tässä ajassa liikaa.

Siksi kai kolkuttelen taideakatemian ovelle. Kysyn usein jälkikäteen itseltäni miksi, itse taiteilutapahtuman ohjaten itseään. En ajattele mitään. En ajattele aikaani, kontekstia, muita taiteilijoita (itse asiassa eristäydyn "taidemaailmasta" liikaa) tai sitä, mitä aika minulta edellyttää. En itse edellytä kuviltani mitään, ja onkohan se sitten uhka vai mahdollisuus? Missä olen sitten ja mihin menen?

Joku suomenruotsalainen on myös kussut guggiksen muroihin:

Tyypillinen suomalainen “menestyvä” taitelija rakentuu seuraavan kaavan varaan. Suomenruotsalaisen suvun taiteellisesti lahjakas jälkeläinen alkaa tehdä taidetta ja käy taidekoulun. Sitten hän pääsee suomenruotsalaisen gallerian listoille ja hänestä aletaan käyttää termiä “menestyvä taitelija”. Seuraavaksi hän saa apurahoja suomenruotsalaisilta säätiöiltä, näyttelyitä suomenruotsalaisten hallinnoimiin museoihin, huonosti ripustettuja kesänäyttelyitä maaseudun kesägallerioihin, joita pitää harrastuksena jonkun suomenruotsalaisen suvun taiteellinen kotiäiti ja lopuksi hänen galleria näyttelyistä sukulaiset sekä suomenruotsalaiset säätiöt ostavat teoksia riippumatta niiden laadusta. Tätä järjestelmää on kunnioitettava. Ja taiteen tukemista on aina arvostettava. Toisaalta järjestelmä on vahingollinen taiteen kehitykselle. Taitelija saa kaiken liian helposti, ja tarina päättyy aina onnellisesti riippumatta omasta suorituksesta. Ei tarvitse yrittää, ja lopuksi päädytään tekemään sisustaidetta, joka varmasti ei ärsytä ketään. Helan går!

Tietysti myös blogaajalla on oikeus huumorin harjoittamiseen, mutta ihmettelen että mistähän tuo näkemys ponteaa. Onkohan guggis vähän wanha, tai liikkuu wanhoissa taidepiireissä? Ei tuo ainkaan kukkaan puhkeavaa taiteilijasukupolvea kosketa.

Guggis pureutuu tiiviisti "tämän ajan" teemaan. Tämä on kompleksista ainakin tämän maalarin näkökulmasta. Kävin tästä joskus väännön nykytaiteen kurssilla: miten mitään tänä päivänä tehtyä taidetta voi irrottaa tästä ajasta? Ja mitä ylipäätään tekee taiteelle se, että oletetaan sen esiintyvän tietyssä muodossa ja muotissa. Ihanne lienee, että taiteilija tekee sitä tuoreesti ja luonnollisesti. Mitenköhän tämä määritetään? Taannoin hermostuessani Markus Kåhren näkemyksiin, hermostuin nimenomaan siihen että kaiken olisi pitänyt olla jo tätäkin aikaa edellä: ennennäkemätöntä ja maton jalkojen alta vetävää jollain grandella tavalla sitten kai. Maalauskangas on Kåhrelle liian ahdas, ja sivellin liian yksitoikkoinen, jos tulkinta kulkee kokonaisuudessa linjalla "huonoin" ja "paras" ja maalaus jo itsessään ja ajatuksena tylsä. Guggis toivoo toisaalta samaa, taiteen olisi hyvä olla "kuset seisauttavaa", hän tosin toivoo että järjestettäisiin näyttelyitä jotka kertovat tästä ajasta eikä ensiviikosta. Se on ehkä hivenen armollisempaa.

Joten jos menen työhuoneelle, suljen oven ja jätän kaiken sen taakse ja alan vaan maalaamaan (tässä vaiheessa guggis varmaan haparoi oksennusämpärin suuntaan ja antaa ylen luomisen tuskasta) ja annan siveltimen viedä itseään.. se on teko, sykli, prosessi, performanssi ja voimainponnistus: ja hirvittävän usein tuskassa kieriskelyä. Se jostain kumman syystä innoittaa ja synnyttää maalausta, ja jos se on tämän ajan leima, niin on todellakin, kompleksista. Kuinka on samalla ajassa kiinni ja siitä irrallaan? Tai miksi mennä merta edemmäs kalaan? Reflektoida sitä suoruutta jonkin toisen kautta ja mikä kuivinta: ottaa kantaa? Eikö se ole jo todella passé, jos kerta askelta edellä pitäisi jo olla? Ja jos tässä ajassa voidaan pahoin ja kuvataan sitä, ehkä rumasti tai viimeistelemättömästi, eikö se ole tätä aikaa? No?

True story

Fiilis!

1 Savulohileipää, 3 mukia kahvia, 1 pötköä karkkia, 1 berliininmunkkia ja 1/2 plo kirsikkakolaa myöhemmin..
...oli suoranainen ihme että mahduin tähän suuresti iloa tuottavaan säkkiin.. :D

Koska huomenna pääsen vähän viihteelle, niin tänään on toki jo vähän höpö olo, varsinkin tällä sokeri & kofeiinimäärällä :)

Huippusalaisen muotokuvan huippusalainen silmä alkutekijöissään.

On sitä jottai maalattuki.

Have a merry merry weekend.

Oheisasioita

Tässä päivän posti! Vasemmalla paketti puusepänliike Nukariselta ja oikella: RUOTSILTA! Joo. Siis postilaatikossa oli ilmoitus saapuneesta paketista, ja lähettäjänä koreili vaatimattomasti SWEDEN. No eipä siinä. Postiin katsomaan mitä Ruotsi on minulle lähettänyt.

Oli postin tätikin kummisaan tämän säkin kanssa. RETURN TO POST OF SWEDEN lukee säkissä ja tuohon lappuun on kuumottavasti tiedotettu että Ruotsin tulli on tai ei ole mahdollisesti saattanut avata pussissa olevan lähetyksen. No olisikohan niin että on avattu kun kerta on valtavaan säkkiin täytynyt sulloa ja niputtaa kiinni. Sisällä onkin huomiotaherättävän epäilyttävä tuubi. Tuubin sisällä on photoboxista tilaamani valokuvat. Ilmeisesti taidetta on haluttu ihailla sitten siellä tullissa. Olin jo hieman ymmälläni että minkälaisessa säkissä se photobox oikein toimittaa.

Nukarinen taasen toimitti 25 x 25 kiilapuita. Galleria Art Fridasta sain kutsun osallistua helmikuun teemanäyttelyyn johon tulee gallerian taiteilijoilta kaikilta saman kokoluokan 4 duunia. Kuulostaa hauskalta. Yllättäen koko turusta ei löytynyt sen kokoisia kiilapuita ja raamareiden seuraava toimituskaan ei sisältänyt yhtään tätä kokoluokkaa. Peltosen Essin työhuoneelta kävin riipimässä kasaan puut kahteen kehykseen ja tilasin pikapikaa Nukariselta lisää. Toimitus tuli parissa päivässä ja lasku paketissa. Laatukin on taattua ykköstä kuten Nukariselta aina. Olen ennenkin kehunut enkä lakkaa kehumasta! Täältä löytyy normaalit ja leveät  suorat ja pyöreät väliristikoilla tai ilman ja supernopea toimitus: http://www.kiilakehys.net/

Vielä en ole edes kerinnyt aloittamaan maalaamista kun tulin ottaneeksi eväitä isolla kädellä, ja työt alkaa aina kahvitauolla. Fetasalaattivehkeet. Cherrycolaa. Chewitsejä. Savukalaleipää. Kahvia. Riisipiirakkaa. Berliininmunkkia. Kyllä, lähti lapasesta.

Popsiessa esittelen jotain hillittömän hienoa. Mikael Saarta olen täällä ennenkin jaellut, ja lähdin sitten googlettamaan että olisikos jotain keikkoja tai julkaisuja tulossa. No sitä ei löytynyt mutta muuta kyllä.

Mikael Saarihan oli viisukarsintakakkonen:





Tauotta olen myös kuunnellut tätä kerrassaan mahtavaa biisiä:




Niin ja entäs tämä sitten!



Ja spotifyystä löytyy sitten myös pari muuta biisiä, You should have seen us ja C'est la vie jotka myös soi kokoajan. Aivan mielettömiä vetoja. Pitkään aikaan jos koskaa on halunnut jonkun tietyn artistin keikalle mutta tätä odottelee nyt sitten kyllä. Levyä ja keikkoja. Useimmiten ajattelen että levyn kuunteleminen riittää mulle mutta on niin taitava ja monipuolinen artisti kyseessä että pakko nähdä ja kuulla. Ja siis todella. OLEN FANI! :D Toivottavasti tuo popup saa myös tuulta allensa, ehdottomasti haluaisin lisää!
Tuon hienon viisubiisin jääminen toiselle sijalle oli kyllä aivan järkyttävä pettymys ja huutava vääryys josta en tule toipumaan ikinä! Tuosta popupin videosta viisufanit varmasti tunnistaa tutun naaman: se taustalaulaja jota Krista pussasin viisulavalla Marry me:n lopussa laulaa myös popupissa. Bongaa!

Ei muutakun kuuntelemaan. Ja maalaamaan hust.

Kohmees

Iiiiskalt

Leppoisa +10..15 astetta työhuoneella. Tässä kun istuu ahterillaan ja maalailee menemään niin kylmä tulee. Kädet ja jalat ihan kohmeessa vaikka päällä useampi kerros vaatetta. Maalit kohmeessa. Kävin salaa vääntämässä lämpöjä kovemmalle, eihän tästä mitään tule.

Kuvan otsake antaakin osviittaa päivän dilemmalle. Ei mennyt nimittäin ihanniinku strömsössä tämä päivähoitojuttu. Strömsössä oltaisiin nimittäin ymmärretty ruotsinkielisyyden päälle, toisin kuin täällä Naantalissa jossa ollaan sitä mieltä että varhaiskasvatus lasten äidinkielellä on ihan riittävästi ratkaistu siten että heidät laitetaan (1 ja 3-vuotiaat!) samaan, kaksikieliseen ryhmään. Tässä tapauksessa ryhmään jossa on mukana 4 suomenruotsalaista lasta ja loput 16 suomenkielisiä ja yksi hoitaja joka tarvittaessa osaa puhua ruotsia. Käytännössä kaikki toiminta on suomenkielistä. Tilaa tässä ryhmässä ei myöskään ole, sen olen jo tarkistanut päiväkodilta, mutta kaupunki väittää toisin. Ilmeisesti sinne sitä tilaa ollaan nyt sitten ylipaikoin sorvaamassa että ei vaaaaan tarttis kaupungin ostaa paikkoja naapurikunnan täysin ruotsinkielisestä päiväkodista. Vaihtoehtona olisi kaupungin mielestä sitten se, että tuohon täysin ruotsinkieliseen (yksityiseen) päiväkotiin hakeuduttaisiin sitten yksityisen hoidon tuen voimin. Kyllähän siitä maksun puolelle jää, joka tietysti närästää, sillä luulisi että varattomalle päivähoito on maksutonta siitä äidinkielestä riippumatta ja ylipäätään että se olisi kunnallisesti järjestettyä kuten laissa sanellaan! Huolimatta lapsen iästä ja äidinkielestä. Persketi, seon perustuslaillinen oikeus! Eikä ole muuteskaan ihan kauhean perusteltua että vauva laitetaan kielen takia ryhmään joka ei vastaa hänen kehitystasoaan.

Ärripurri. Että jäi taas vähän kaukaisemmaksi se töihin pääsy. Periksihän en anna: jos se äidinkieli on ruotsi niin ruotsiksi on varhaiskasvatus tarjottava tacksåmycke. Muksut menee aikanaan ruotsinkieliseen kouluun, niin pitäähän se sitten ruotsia se oppiminen olla alusta alkaen. Eikä siinä nyt ole oikeasti laitaa että maksat sitten itte jos lapses puhuu ruotsia. Kuinkahan moni suomenkielinen lapsi pisteittäisiin samalla ajatuksella sitten ruotsinkielellä operoivaan ryhmään jossa yksi täti osaa myös suomea, ja mikäli tämä ei kelpaa, niin saa itse ostaa suomenkielisen hoitopaikkansa? Hä? Typerintä tässä on se että tämä nyt ei mikään mittava asia kaupungille ole kun tässä olisi sitten ne kaupungin ainoat lapset jotka haluttaisiin täysin ruotsinkieliseen päivähoitoon. Että mitenkään käsistä tämä "villitys" ei ole repeämässä.

Edes tämä ei riitä nostamaan kierroksia tarpeeksi että lihakset heräisivät kohmeesta. Pitänee mennä lämppäriostoksille...

Näyttelyrintamalle

Joku on taas vanhan paskan maalauksen kimpussa. Mutta nyt säästetään ja kierrätetään se mikä voidaan..

Noni, päivähoitohakemus on nyt tehty. Hirvittää. Rahaa ei jää juuri yhtään elämiseen. Saati matskuihin.

Ehkä olen sitten onnellisempi kuitenkin töissä kuin kotona sitten niine rahoineni. Ja tarvitsee ne lapsetkin aktiviteettia. Vili on nyt vielä tosi pieni ja tuntuu vähän pahalta mutta osapäiväisellä mennään, ehkä tästä selvitään. Itse nettoan viikkoon kolme pitkää työpäivää. Tälläkin hetkellä ne kyllä jo pyörii, kun lapset on mummolassa hoidossa. Työhuone muuttaa sitten majaa Naantaliin Peltosen Essin katon alle. Pitkästä aikaa työhuonekämppis, mitenköhän sitä sopeutuu!

On nyt sitten jotain mihin maalatakin. Art Fridaan tulee helmikuussa 25 x 25 - näyttely johon tulee neljä maalausta. Fridan nettisivuille tulee myös matskua esille. Ensivuodelle on alustavasti suunnitteilla Fridan lisäksi sitten ehkä toinenkin näyttely, jää nähtäväksi (milläköhän rahalla? Sen ajan ongelma..). Tampereellepäin hakeudumme yhteisnäyttelyn hengessä ja mitäs tässä muuta vielä. Loppuvuoden jämäpaikkahakua ja 2015 - aikojen tuumailua. Fridan duunien lisäksi työn alla on yksi tilaustyö ja tuo vastikään aloittamani naamataulu. Hihat ylös siis!

Paljon maksaisit taiteilemisesta?

Oon kotona.

Enkä otsakkeella nyt viittaa siihen että paljonko olisi valmis maksamaan siitä että joku maalaisi sinulle, ja antaisit vaihtokaupaksi rahaa. Vaan..

Olen pähkäillyt pidempään lasten laittamista päivähoitoon jotta pääsisin maalaamaan. Kolmasti viikossa ainakin alkuun. Negatiivisena puolena tässä on se, että sitten lähtee kotihoidontuet joka tällä hetkellä esiintyy päätulon roolissa tässä tragikomediassa. Päälle tulisi sitten luonnollisesti päivähoitomaksut (tai tuloni jäävät kyllä niin pieniksi että maksua ei välttämättä perittäisi lainkaan). Mutta esimerkiksi tässä kuussa kotihoidon tuen määrä oli 800 euroa. Sanotaan nyt vaikka, että päivähoidon kulu olisi kahdesta lapsesta 150 euroa kuukaudessa jos vaikka sattuu palkkaa tulemaan. 950 euroa vähemmän pelimerkkejä kuukaudessa. Työstä tulee kallis harrastus. Liksaa opetustöistäkään kun nyt ei kerralla tule yli kolmeasataa.

Jäljelle jäisi asumistuki, lapsilisät ja elatustuki. Semmosen 700e. Työtulot on koko vuodelle jaettuna jonkun satkun kuussa. Eli karkeasti arvioiden 800€.

Kyllä me sillä pärjätään, kun katson rahojen perään. Mutta sylettää silti tuo kelan touhu tässä asiassa. Jos tienaan pennin pari enemmän jossain kuussa, kotihoidontukea leikataan heti. Mutta jos laitan lapsen tunniksikin kuukaudessa kunnalliseen päivähoitoon, tuki lähtee kokonaan. Miten tämä auttaa sitten niitä kotona olevia äitejä työllistymään, siitä kun ollaan niin kovin huolissaan?

Varsinkin sitten tässä tapauksessa kun työ sattuu olemaan sellaista laatua josta ei makseta palkkaa. Oma moka sanoo varmasti moni, että menis oikeisiin töihin. Helppo huudella sohvanmutkasta kun samalla katselee telkkaria, kuuntelee musiikkia, suoristelee seinällään Ikeasta ostettua Van Gogh - julistetta ja nauttii kaikesta siitä mistä ei pitäisi joutua mukamas maksamaan mitään, ja minkä tekemisestä ei kenenkään artistin pitäis myöskään saada mitään, koska kutsumusammatti ja luomisen ilo ja muuten on ahne ja taiteelta puuttuu sielu. Usein kuulee myös niinpäin että taiteilija joka ei myy on turha taiteilija ja sen pitäis vaihtaa alaa. Hemmetti. Aika kova jätkä tai muija on se, joka tauluista käydään kauppaa verissäpäin ekasta näyttelystä lähtien. Oikeesti. OIKEESTI. Töitä tarvii painaa ehkä pikkasen pidempään. Ja kyllä, se on ihan oikeaa työtä vaikka siitä ei saa palkkaa. Maksat oman työtilas. Omat työvälinees. Matkas, kuljetukses, työn esittelyt, provisiot työs myynnistä ja verot päälle ja avot - loppusumma on helposti miinusmerkkinen. Se on se sama hullu usko mikä sinut, nihilistinen taiteilijain arvostelija, valtaa lottotiskin äärellä. Sama valtaa taiteilijan. Ehkä enskerralla sitten. Pitää vaan tehä kovemmin hommia. Periksi ei anneta. Mutta se raha. Ei ole ehkä se päämotivaattori siinä mielessä että hahaa, teenpä tämän maalauksen nyt näin että saan taskut täyteen rahaa, ei - vaan just ehkä se, että eläis nyt tällä, edes ihan vähän. Ei sitä käy kieltäminen. Kaikki haluaa rahaa, jotka haluaa olla täyspäiväisiä pensselinheiluttelijoita. Vai?

En nyt tarkoita sitä että yhteiskunnan on varsin kotihoidontuista maksettava taiteilijoiden luomistyö. Mutta yrittäjää mielestäni sorsitaan tässä asiassa. Oletuksena on, että kun lapsi pannaan hoitoon ja mennään töihin, on luonnollisesti sitten säännölliset palkkatulot jotka paikkaa sen kotihoidontuen aukon tilipussissa. Mutta entäs ne, joiden työ ei tuota, vielä? Tähän ei ole minkäänlaista tulotasoon sidottua tukimuotoa toimeentulotuen lisäksi. Ja se, että kotihoidontukea ei saa edes niistä päivistä jolloin hoitaa lasta kotona, on vaan väärin, koska sillätapaahan tätä ongelmaa voisi ratkoa. Eikä se työ tule koskaan tuottamaankaan jos sen äärelle ei pääse.

Ei ole varaa.
Se maksaa melkein tonnin kuussa.

Välillä jotain tärkeää

Kannattaa pistää kirjanmerkkeihin, uunituore ja tärkeä blogi:

Blogi viisivuotiaan transsukupuolisen ja sijoitetun pikku prinsessan onnen täyttämästä elämästä.

Yksityiskohta

Something new...

Hangaround

Täällä taas. 

40 cm vähemmän tukkaa ja mukillinen beroccaa, kyytipoikana paratabsia. Juu, nyt kun alkais tässä tämä maalausrutiini pikkuhiljaa pyörimään ja viikonloppuna oli tarkoitus lähteä vähän hunningon teillekin, niin eiköhän pukkaa flunssa! Tiedä nyt sitten tuleeko tässä mitään erikoista sudittua mutta tulipahan ainakin syötyä hetki rauhassa. Tyypilliseen tapaan siis lämmittelen työmotivaation kohdalleen ahmimalla napaani kaikkea hyvää. Tonnikalakolmioleipää, tuc-keksejä, suklaakonvehteja ja cherry-kolaa. Ja perse kittää.

Yritän asennoitua tähän nyt niin että en tänne enää ruikuttaisi eroasioita. En oikeastaan halua antaa sille fiilikselle tilaa täällä työhuoneella, vaikka tämä nyt sattuukin olemaan ehkä se ainut paikka jossa voi rauhassa kirjoittaa ja fundeerata. Mutta yhden paljastuksen teen. 

Tässä aiemmin kun olen kertoillut bipo-ystävästäni. No, ei se mikään ystävä ole vaan tuleva ex-aviomieheni joka sitä kaksisuuntaista sairastaa. Noin, sanottu on. Sen jälkeen kun sitä on alkanut sanomaan ääneen on vastaavia tarinoita alkanut tipahdella suunnasta jos toisesta. Myös nämä muut ovat kituuttaneet perimmäistä tietoa piilotellen, piilossa pimeessä putkassa. 

 

 

Tuolla ekassa kuvassa taka-alalla kurkisteleva irvistävä naama koskettaa tätä aihetta. Kuten aika pitkälti myös muut työni tästä parin vuoden sisältä. Kun ystäväni masentui, kun mies alkoi oireilla, alkoi itsellä olla hätä kädessä. Mitä ihmisille oikein tapahtuu? Pelottavaa katsoa vierestä kun keskusyksikkö prakaa eikä voi mitenkään auttaa. Ei siis mitenkään, ja siksi tässä nyt sitten eri teille mennäänkin. Minä en voi toista parantaa väkipakolla vaikka kuinka yritän. 

Mutta vaikka sanoinkin tuossa että en halua näitä fiiliksiä tuoda työhuoneelle, niin tuleehan ne. Tuolla ne irvistää maalauskankaissa. Selasin tässä kuvamateriaalia jota olen ottanut mallikuviksi noihin maalauksiin ja hieman jopa järkytyin. Olen kuvannut itseäni aina suurimman hämmennyksen ja epäuskon vallassa ja käyttänyt niitä kuvia mallina. Tekee mieli sanoa itselleen niissä kuvissa jotain lohduttavaa. 

Ensioireiden aikaa.

                                                         Kuten että this too shall pass.

Paras pick-me-up

Valmis luonnos!

Uudet siveltimet, valmis pohja!

Showdown-kivaa

Kilpailunassuni "Inner" eli "Sisäinen".

Osallistuin tuossa huvikseni Saatchi onlinen Showdown - mittelöön. Teemana kun oli painted faces, joten tunsin osallistumisen ikäänkuin velvollisuutena.
Homma menee siis niin että ensin kaikki saa äänestää, ja yleisön suosikit ja tuomariston valinnat menee jatkoon. Näistä sitten karsitaan lisää, ja lisää, ja lopulta selviää voittaja.

Äänestely on hauskaa puuhaa. Eteen ilmaantuu maalaus, ja sitten klikataan asteikolla 1-5. Tämä on varsin terapeuttista. Paska - ykkönen. Upea - vitonen. Ihan ok - 3. Ei ehkä niin paska kuin kaikkein paskimmat - 2. Viittä vaille upea - 4. Ja siitä sitten vaan, eikä tarvitse perustella kellekään mitään! Paitsi itselleen. Siihen se huvittelu loppuukin. Vuodet taidekouluissa ovat saattaneet minut siihen pisteeseen että en voi olla ajattelematta että miksi. Miksi en pidä tätä hyvänä? Miksi heitän kaikille tämän tyylilajin maalauksille oitis ykköset? Asia menisi varmaan vähän erilailla jos joku olisi väijymässä. Tuntisi tarvetta arvostella maalauksia tyylikontekstin sisälllä hyväksi ja huonoksi. Nyt voi klikkailla yksinkertaisessa aihiossa: valtava massa todella vaihtelevalaatuisia tekeleitä, ja välissä mahtavia duuneja. Valikointi on sinänsä helppoa.

Mutta miksi. Miksen muka pitäisi tästä? Mikä sen nyt sitten sanoo että tämä ansaitsee ykkösen? Välillä tekee mieli palata taaksepäin ja arvostella uudestaan. Äkkiä huomaan arvostelutahdin hidastuneen olemattomiin ja jokaisen työn kohdalla käyn tätä pohdiskelua.

Töitä on yli 3000. Mitenköhän Saatchin raati tekee valintansa? Varmaan samalla juu ei juu ei juu ei - intuitiivisella sekunnin sadaosassa syntyvällä perstuntumalla. Koitan hengähtää syvään ja kiihdyttää taas klikkailutahtia. Miksi pitää olla aina tajuamassa kaikkea?


btw.
Saatchin otanta ohjaa ajattelemaan että Italian rajat voisi sulkea jottei se niiden taide pääsisi leviämään ulkomaailmaan. Tämän hetken paras maalaustaide sensijaan tulee venäjältä! Oh yeah.

The ultimate

Kolikon kääntöpuoli

                                

                                                                          Versus:

                                                                            ?

Ajattelin myös yhtä toista juttua

Nimittäin sellaista, että saako taiteella kostaa?

Erittäin osuvaa. Paitti että toi eka lause ei pidä paikkaansa ;)

Olen nimittäin törmännyt Pahaan Ihmiseen. Siis sellaiseen, jollaista ei kuvitellut olevankaan. Olen tässä päivänä muutamana lueskellut persoonallisuushäiriöstä, ja koin tällaisen bonjour-hetken tämän tyypin juttuja tarkastellessani.

Lainattu kuvaus:

- Suuruudenhullut kuvitelmat omasta erinomaisuudesta ja ylivertaisuudesta.
- Epärealistinen minäkuva: keskittyy ajatuksissaan rajattomaan menestykseen, voimaan, kauneuteen ja rakkauteen.
- Vaatii läheisiltään ylikorostunutta ihailua.
- Olettaa erityiskohtelua: ei sopeudu yleisiin sääntöihin.
- Kyvytön empatiaan ja huomioimaan muiden tarpeita.
- Ylimielinen ja röyhkeä käytökseltään ja asenteiltaan.
- Kadehtii muita, mutta luulee toisten kadehtivan häntä.
Se ilmenee ennen kaikkea sosiaalisessa käyttäytymisessä, kun ihmiseltä puuttuvat hillitsevät mekanismit, esimerkiksi syyllisyyden- ja häpeäntunteet. Hän ei kykene myöntämään epäonnistumista, mikä voi antaa harhaanjohtavasti kuvan vahvasta itsetunnosta.

Tämmöinen. Ihan just piirulleen.
Narsistihan se on. Tänäpäivänä on trendikästä kutsua kaikkia narsisteiksi, mutta tämä on ehkä ensimmäinen ihan pelottavan päivänselvä tapaus johon olen törmännyt (usein narsismi sekoitetaan vaan kusipäisyyteen).
Lainaus on muuten sivulta http://www.narsistienuhrit.info/narsismi.html
Kuvaus osui kuin nyrkki silmään (heh heh, osuva kuvaus) tätä henkilöä ajatellen.
Senvertaa on elämä kypsyttänyt, että en lähtenyt haastamaan persoonallisuushäiriöistä, vaikka mieli teki. Sen sijaan ajattelin, että voisikohan patoutunutta kiukkuaan, lähestulkoon vihaansa, purkaa maalaamalla tyypistä kuva? Vaikka ei olisi kovin näköinenkään. Kuinkahan asiallista puuhaa tämä olisi. Tietysti jos ei jää kiinni niin mikäpä siinä. Toisaalta miksi vihata ihmistä joka on selkeästi sairas. Ajanhukkaahan se on. Mutta ehkäpä siinä pystyisi jotenkin käsittelemään omaa kiukkuaan rakentavalla tavalla? Ja nettoaisi ehkä asiallisen duunin. Pitäisköhän?

Ajattelin maalata

Mutta kyllä se ajatuksen tasolle jää.
On tässä kaikki tarvittavat: maalauspohja, eväät, läppäri, blogi auki johon kirjoitella henkeviä taiteen teosta, kamera jolla tallentaa prosessia.

Meinasin että josko kaivan sitten sen kameran esille ja tallennan sitten vähän sitä prosessia. No en tallenna. Ei ole mitään prosessia. Olen tässä nyt istunut kohta kaksi tuntia selin tuohon valkoisena painostavaan maalauspohjaan. Minä tiedän mitä siihen tulee. Se kuva on ollut mielessä jo 2,5 vuotta. Olen maalannut sen päässäni jo monen monta kertaa. Se on jo valmis.

Eih. Sieltä se tuli, se seuraava ajatus.

En voi kuin epäonnistua.

Äh.
Olen pureskellut tuon maalauksen jo loppuun. Olen jo tehnyt sen prosessin, ilman ainuttakaan pensselinvetoa.  Onko mitään järkeä edes aloittaa sitä? En tietenkään käytännössä tavoittaisi samaa kuvaa kuin mikä mielessäni niin vahvana on, joten kokisin epäonnistuneeni. Ihan takuulla. Toisaalta ihmettelen, miksi se edes kuuluu vokabulääriini? Miten tässä edes voi epäonnistua? Joka kerta ollaan kuitenkin tekemässä uutta teosta, jollaista en ole vielä tehnyt. Miksei voi hyväksyä maalausta sellaisena kuin se on, tai millaiseksi se tulee?

Epäonnistuminen, tuo peikko. Se estää etenemästä ja houkuttelee antamaan periksi ennen kuin edes yrittää. Toisaalta, joskus, joidenkin asioiden parissa on yrittänyt jo liian kauan. Eikä enää haluakkaan onnistua. Ei enää jaksa onnistua. On helpompi aloittaa alusta. Prosessi longa vitae brevis.

And this is how it goes

Viisauden sanaset

Someone recently posted, a bit sarcastically, that it "must be tough to be me"... it was said jokingly, warmly, but I guess you could say it rubbed me the wrong way... as though my life is all rays of glory and adulation. As though I sleep until noon and polish a bottle of wine and maybe paint once a week and get well overpaid to do so. There's something I should clarify. There's no such thing as 'you've made it', thats a fallacy because its all about a never ending pursuit to push yourself to reach more, do better, to attain higher levels and to convince yourself that what you're doing has purpose and is actually even relevant, or worthwhile. The truth is, I don't post about the downs, the struggles, the rejections, the tireless days of administrative blackholes that never amount to successes, the grants that I get turned down from, the 14hour work days (daily), the 6 day work weeks (weekly), and the hours upon hours of labour devoted to 'that piece' only to decide that it in fact doesnt work and throw it out, followed by self-doubt and disbelief in my own ability, only to start on it afresh yet again... so no, while i wouldnt say its tough, as all artists know, its no walk in the park either. I work bloody hard at what I do. All good artists do.

- Andrew Salgado

Tuossa oikein oivallisia sanoja ihailemani Salgadon Facebook-sivulta.
Voi, voi mikä ajatusmyrsky. Minä olen kirjoittanut aikalailla enimmäkseen niistä huonoista puolista. Eipä tosin ole ollut mitään positiivista kirjoitettavanakaan. Enkä kyllä ole maalauksen maalausta tehnyt koko vuotena, enkä kovinkaan montaa viimevuonnakaan.

Siihen tulee nyt stoppi.
Vähintään kolmasti viikossa työhuoneelle - rutiini alkaa parin kolmen viikon päästä, mummolan lastenhoitovetoisesti ja myöhemmin sitten mukelot tarhaan. Menee kotihoidontuki. Ei auta. Pakko päästä maalaamaan. Ja pakko hakea sinne kuvan maisteriohjelmaan. Pakko saada muutosta tähän karmivaan epäonnen ja mielenterveysongelmien limboon. Elämän täytyy muuttua, eikä sitä kukaan muukaan muuttumaan saa. Olkoot sitten makaroonia ja kaurapuuroa hamaan tulevaisuuteen, ellei sitten pääse Salgadoksi Salgadon paikalle. Se vaatii muutaman tunnin maalaustyöskentelyä lisää. Ihan vaan muutaman. Mutta tämänhetkinen hullunmylly imee kyllä mehut niin totaalisesti että jotain pitää tapahtua.

Ihan muuten vaan tähän pari sydänbokeh- ja pikumurukuvaa:

Kaik yhes koos

Tää oli muuten blogin kolmannessadannennes "kirjoitus".

Pannaan nyt vielä toinen egotrippi

Koska tämäkin osuu niin hyvin.

Tulkoon mitä vaan

Koin meritaulujen Marilan suuruisen valaistumisen hetken kun kuulin tämän biisin.

Ja eikö oikeasti olekkin niin? Mietin vaan, että mikä ihmiset saa lannistumaan? Mikä luopumisessa on niin kipeää? Ajatellaan vaikka tätä omaa tilannetta: piti olla uusi koti, piti olla ydinperhe ja valoisa mieli, no, ei olekkaan. On hometta, käräjöintiä, eroamista ja aivan järjetöntä ahdistusta. Tai oli. Väittäisin, että suunta on parempaan vaikka päivät pimeneekin. No nyt meinaa karata aiheesta. Ajattelin nimittäin näin hienosti:

Olenhan pärjännyt ennenkin.

Siis ennen näitä odotuksia. Se, että luuli saavansa pussillisen kultaa ja saikin säkillisen paskaa, harmittaa ihan varmasti ketä tahansa. Mutta jos kerta oli ihan tyytyväinen elämäänsä silloinkin, ilman minkäänlaisia toiveita tai lupauksia kultapussista, niin miksi siihen alkutilanteeseen palaaminen voi olla niin vaikeaa? Sitähän se nimittäin on. Takaisin lähtöpisteeseen siirtymistä.
On tässä tilanteessa sivujuonensakin, mutta pääpiirteittäin noin.

Tuossa Egotripin veisussa asia ilmaistaan hyvin. Tarviiko mennä sen kummemmin kuin hetki kerrallaan? Ja jos se hetki on hyvä, niin eikö sitten ole hyvä.

Printscreeniä inspisruudusta.

Levittelen täällä gessoa pohjalle. Jopa tämä tuntuu pitkän maalaustauon jälkeen aika mahtavalta.
Olen kerännyt meritauluja varten jo vähän inspiraatiokuvia. Hiukan se meni nyt myös maan puolelle, eli meri ja maa. Lähinnä tekis mieli rapsutella ja pestä ulos pintoja kankaalta. Kattellaa.

Syksyinen kuvasade

Tää veijari seuraa aina kävelyllä mukana. Myös umpimetsässä, huolissaan maukumassa.

Ja sit tää pysähtyy.

Syksyn hienous on tässä:

Kuten jo aikaisemmin todettu, vaikka kesä onkin vuodenaikojen kuningas, syksy on vähintäänkin kuningatar.
On ihanaa kun elämässä on rytmiä ja sisältöä.. kesä on lämpöä ja (oletettavasti) toimintaa, kun taas syksyllä saa ottaa esille villasukat, pitää pipoa päässä, noukkia välipalan suoraan puusta ja jotenkin kaikki tuntuu aidommalle. Silti on lämmin, silti paistaa aurinko. Aamulla on raikasta ja viileää. Vielä on kesän jäljet näkyvissä, mutta nyt voi hengittää. Muutenkin.

Syksyllä luovutaan hiljaa. Haikeana ja lämmöllä hyvästellään kesää. Miksei koskaan haikeudella hyvästellä syksyä? Ehkä siksi kun siirtyminen syksystä talveen on raakaa selviytymistaistelua. Matka työpaikan ovelta auton ovelle taitetaan vaakatasoon lentävässä rännässä niin että tuuli kääntää sateenvarjon ympäri. On mustaa, pimeää. Nyt on lämmintä, valoisaa ja raikasta...
En oikein osaa tavoittaa ajatustani nyt sanoin. Kesä on kuin juhlapäivämasennus. Jos itsellään on asiat perseellään eikä tavoita ilon tunnetta, masentuu entisestään. Juhlapyhinä tuleekin piikkejä itsemurhatilastoihin.. Muiden ilon näkeminen oman epätoivon rinnalla on entistäkin epätoivoistavampaa. Tätä vertaan kesään: kun pitäisi ilkamoida, grillata, nauraa ja nauttia, ja tosiasiassa ei oikeastaan pääsyt koko kesänä ovesta ulos, ei muuta odotakkaan kuin sen perkeleen kesän päättymistä. Kesään on kirjoitettu rivien väliin se sama mitä juhlapyhiin. Syksyyn ei. Nyt kuuluukin olla vähän pysähtynyt ja hiljaa. Ja voi hengittää.

Musiikkikin kuulostaa syksyltä paremmalta. Kesällä ei Damien Rice kuulosta yhtään näin hyvältä.
Musiikin sävytkin ovat ruskan sävyissä. Tai sitten se johtuu siitä, että en ole pitkään aikaan kuunnellut musiikia tai fiilistellyt värejä. Tai mitään. 

En ole pitkään aikaan ollut työhuoneella. Kuvista huomaa.

Tervetuloa töihin!
Parin tunnin raivaamisen jälkeen on maata näkyvissä.

Kahvipannu tapansa mukaan homeessa.

Ja mikä parasta, tyhjä maalauspohja, gessoa vailla vain. Ja tähän tulee jotain hauskaa..
Näin unessa että tituleerasin itseäni meritaulujen Marilaksi.
Se lausahdus nauratti vielä aamullakin. Mitäs muutakaan maalaisin kuin meritauluja? Tätä on nyt vähintäänkin kokeiltava.

No mutta tässä istutaan. Vastasiivotun työhuoneen vielä tomuttamattomalla sohvalla.
Aivan kuin ennenkin. Minä ja Damien Rice. Puuttuu vaan kaffe ja berliininmunkki ja/tai suklaata.
Tässä on nyt hyvä olla ilmankin. I love my job.

The thing of today

Mikä elämässäsi olisi toisin
ystäväni
jos ottaisit todesta sen
mitä tunnet
uskaltaisit muistaa sen
minkä kumminkin tiedät
katselisit sitä
minkä jo melkein näet
pukisit arkesi käytännöiksi sen
mitä unelmana itsessäsi elätät

Mitä elämässäsi tapahtuisi
ystäväni
jos astelisit mielesi kellariin
löytäisit hillopurkkeja hyllyittäin
hyvässä järjestyksessä, hyvin säilöttyinä
vuosiluvut yhä luettavissa
katselisit, koskettaisit
purkkeja varovasti

suolaantuneita kyyneleitä
kolmen litranpurkin verran
niin, se oli silloin..

puolen litran purkeissa
kuorimatta jääneitä kysymyksiä
juuri sinä vuonna sato oli hyvä..

unelmien purkki
päältä jo homehtunut
- käyttämättä kokonaan

pienten mielihalujen purkeissa
sisältö kuivettunut
- vedessä liottamalla
ehkä tuoksun vielä tavoittaisi

kauimmassa kellarin nurkassa
kököttämässä suurin purkki
kansi paineesta kuprullaan
kovettunutta vihaa, kärjistettyjä kirouksia

huokaisisit hiljaisesti
tallella siis kaikki
sekin purkki, ja tuo

ja sitten tulisi halu
halu siivota kellari
avata purkit, kuurata hyllyt
antaa tuulen täyttää tila..

Mitä elämässäsi muuttuisi
ystäväni
jos alkaisit olla
kokonaisena totta
vähitellen oppisit
huomaamaan mitä tarvitset
- ja pyytäsit sitä -
vihdoinkin söisit elämäsi päivät
säästämättä, säilömättä
kaikki tuoreeltaan
tuoksuin ja vuotavin vesin

**Irja Askola***