Lopputyönäyttelyä olen puuhaamassa alustavasti Auran Galleriaan. Katsotaan, miten neuvottelut edistyvät, mutta mahdollisesti siellä ehkä toukokuussa todennäköisesti epämuotokuvia esillä. Yksi pieni juttu pitää hoitaa siinä välissä..
Tällaista odottelemme saapuvaksi tammikuun lopulla. Hieman tulee kiireiseen saumaan, mutta eiköhän tästä selvitä.. ;) Nyt porskutetaan siis jo viikolla 27 ja olo on sen mukainen, eli viluttaa ja väsyttää ja kömpelömmäksi käyn päivä päivältä. Kuumeisesti odottelenkin materiaalitoimitusta taidemaalariliitosta että pääsen töihin. Suunnitelmana on hoitaa isommat maalaukset alta pois ennen pienen syntymää, ja sitten kotosalla työstää pienempiä teoksia aina piltin uinuessa. Tai ehkä työhuoneellakin työskentely onnistuu, kun mies on siirtymässä vuorotöihin ja saa sitten hoitaa nyyttiä päivisin. Aina voi suunnitella - kyllä todellisuus sitten näyttää miten asiat oikeasti tulevat menemään ;)
--
Opinnäytetyön kirjallinen on siis viittä vailla valmis. Hieman siellä on epäsovinnaisuuksia (kuten 10 sivua chattilogia) mutta taiteen opparissa on vähän vapaammat muodot. Saattaa olla että tuo logipastetus menee jo siitäkin yli, mutta aika näyttää.
Maistiaiseksi tarjoaisin tällaisen kohdan tekstin lopussa, jossa summaan tekojeni merkityksiä ja omaa kokemustani taiteilijana toimimisesta:
Yksilön kokemus on ainutlaatuinen. Eksistentialismin perusajatuksia. Ehkä juuri tässä on suurin vaikeuteni: koen liian hallitsevaksi pyrkimyksen tutkivasta taiteilijuudesta, temaattisesta käsittelytavasta, yhteiskuntapoliittisesta taiteesta. Kommentoimisesta, kannanottamisesta, lähestulkoon taiteellisena aktivistina toimimisesta. Yksilön kokemus on ainutlaatuinen, silti pitäisi rakentaa tiukka viitekehys ja taiteen keinoin muodostettu visuaalinen kokonaisuus, jolla syöttää ajatusta jostain. Siinä tarjoaa omaa kokemustaan. Ei anna vapautta kokea itse, eikä myöskään itselleen saumaa vanhaan kunnon ”luomistyöhön”. Eli puhtaaseen taiteelliseen työskentelyyn ilman sääntöjä ja vaatimuksia, teemoja ja sanomisen tarvetta. Siinä kai se, mitä itse haluan sanoa jos jotain sanottava on. Huvittavaa sinänsä, että absoluuttiseen vapauteen liittyy Sartren mukaan myös ahdistus, joka ainakin taiteen tekemisen osalta on minulle tuttu kumppani ja viimeksi esiintynyt tämän tekstin sivulla 122. Tämä ahdistuksen ajatus on yksilöllisyyden ja riippumattomuuden tuskaa. Tuskaa siitä, että emme voi nojata mihinkään valmiiseen ideologiaan tai toiseen ihmiseen. Olemme siis perimmäiseltä olemukseltamme yksin maailmassa – onko taiteellisen ahdistukseni syvin piste juuri tässä? En halua enkä siten voi nojata valmiiseen tapaan tehdä ja ajatella taidetta, joten olenko taiteineni yksin, jopa niin yksin että en koe kenenkään lopulta kiinnostuvan tekemisestäni sen ollessa niin omakohtaista? siitäkö tässä on kyse?
