Minulla on ajatus, joka on vielä hieman raaka, ja vaatii pikkasen pohjustusta. Mutta se täytyy nyt naputella ylös, ihan vaan jotta on lähtökohta.
Mutta mitäs kaikkea. Opinnot. Euroviisut. Apurahat. Podcast. Uusi työhuone. Mistä aloittaa.
Koulu on nyt tosiaan lusittu, tai viimeiset suoritukset rekisteriin ja todistusta ulos. Aiheesta lisää tuonnempana. Koulussa tuli myös lesoiltua, että sävellän Suomen seuraavan voittajabiisin Euroviisuihin. Voin paljastaa, että kuulen ääniä, olen aina kuullut. En kuitenkaan sellaisia, "sellaisia" ääniä, vaan musiikkia. Melodioita. Säveliä. Niitä synnyttää milloin värit, milloin jokin tuoksu, muoto, tai teksti. Kerran pötköttelin sängyllä, kun ylleni muodostui sanapilvi. Poimin sanoja kuin omppuja puusta, ja niistä alkoi muodostua lauseita. Niitä ylös kirjoitellessa melodiakin ilmaantui. Yhtenä aamuna taas pötkötellessä ja kattoa katsellessa, ylleni muodostui tällä kertaa värejä ja muotoja. Väreillä on minulle aika voimakas vaikutus, ja ne synnyttävät tietynlaista äänimaailmaa. Nyt näkyi sinistä, muodoltaan nousevaa. Ja en tiijä. Kun sitä katseli, musiikki vaan alkoi soida. Silmät seurasi värin muotoa kuin gramofonin neula levyä. Rynnistin äkkiä pianon ääreen, laitoin nauhurin päälle ja soitin koko homman ykkösellä sisään. En tiedä mitä siinä oikein tapahtui. Seuraavat kolme päivää kului pianon ja viulun ääressä, kun sheippasin kappaletta ja soitin raitoja cubaseen. Sanat tulevat yleensä soinnillisesti musiikin mukana, minkälainen artikulaatio sopii melodiaan. Siinä se sit oli. Ajattelin, että tämän täytyy olla nyt se Euroviisubiisi :-D Nyt sitä sitten koitetaan tuottaa kuntoon ja saada määräaikaan mennessä valmiiksi, eli jännän äärellä ollaan.
Niin podcast seuraavana aiheena. Sellaista aloittelen suunnittelemaan, ja eka teemakin on valmiina. Piti olla jo kesällä mutta opparin kanssa meni hommat vähän, no, sekavasti. Mutta loppusuoralla ollaan nyt siinä, ja on aika alkaa tekemään pilottia. Luomisen tuskaa featuring Taidekoulun Tytöt. Leila ja Annukka - tyyppisesti. Kiva homma. Niin ja uusi työhuone. Vanha menee purkuun, uusi löytyi onneksi heti. Pieni se on, mutta saa mennä sihen asti, että löytyy rahoitusta tuleville ajatuksille toivottavasti.
Ajatus on nimittäin se, että lopetetaan myymästä teoksia kertoimilla. Itse asiassa, ei kerrota töiden hintoja enää ollenkaan.
On alkanut ihan tosissaan ahdistaa taiteen myynti. Ilmastonmuutos. Kasvavat tuloerot. Ja se, että teoksiani haluaisi ostaa niin moni, mutta ei kykene, koska ovat niin kalliita. Se on alkanut hävettää. Miksi taide kuuluu vain hyvätuloisille? Sitten ihmetellään, kun Suomalaisilla on nukkavieru taidemaku. Seiniä koristaa isovanhemmilta perityt kukkataulut, tai itse tehdyt ihanuudet. Ikean taulut. Koska nykytaiteeseen ei ole varaa. Samalla penätään arvostusta taiteelle, joka on suurimman kansanosan saavuttamattomissa. Arvosta sitä siinä sitten.
Me taiteilijat ympätään tauluihimme hirveästi kaikkea. Sisältöä. Yhteiskunnallista vaikutusta. Me uskotaan siihen, että työllämme on merkitys. Sen jälkeen pidämme näyttelyn, myymme taulut ihmisten seinille, jonne ne katoavat. 3 viikkoa on erittäin lyhyt vaikutustaika. Miten taide ehtii siinä ajassa tehdä yhteiskunnallisesti yhtään mitään? Onko se lopulta sitten se ajatus mitä itse itsellemme sanomme, jotta löydämme työllemme perusteet? Ja voi, niitähän joutuu itselleen kertomaan ja usein. Siinä kohtaa kun ei ole varaa ostaa lapselle fillaria, esimerkiksi. Kun on valinnut uljaasti taiteen ja tinkimättömyyden, ja maksaa siitä helvetin kovaa hintaa. Eikä vain rahallisesti. Kyllä tässä menee myös parisuhteet nurin, kun jääräpää taiteilija ei vaan anna periksi, eikä sen kanssa oikein voi elääkkään kun ei sillä ole varaa mihinkään.
Opparissani yritän löytää uusia kasvun väyliä taiteelle, mutta voihan paha olo. Jälkikäteen kun sitä tarkastelee, niin raha se siinäkin puhuu. Millä sitä lopulta perustelee itselleen, että kommentoi taiteessaan vaikka ilmastonmuutosta ja sitä ja tätä, ja sitten myy teoksensa kalliilla hinnalla markkinatalouden rattaisiin, joka itse asiassa ylläpitää ja aiheuttaa sen ilmastonmuutoksen? Jos valtava joukkotuho uhkaa, miten me itse asiassa perustelemme itsellemme sen, että tuhertelemme teoksia sille rikkaalle kansanosalle ja kuvittelemme sillä olevan jotain merkitystä yhteiskunnassa, kun samalla toisaalla kärsitään, nähdään nälkää. Ja itsekin näemme nälkää melko herkästi. Teosten hintojen on oltava korkeat, koska välittäjäporras ja verot vievät osansa välistä, ja teoksia tehdään pitkän aikaa, myynti on satunnaista. Ja teosten korkean arvon sanotaan ylläpitävän taiteen arvoa ylipäätään. Että se ei ole mitään tusinatoritaidetta, harrastelijamaista. Hinta tuo arvokkuuden, osoittaa kilometrit ja ammattimaisuuden, ja nostaa taiteen pois kaupallisen roskan ikeestä. Mutta eikö kangaskaistaleen myyminen hirveällä summalla ole sitä kaupallisuutta kovimmillaan? Onko yksinkertaisesti oikein myydä kallista taidetta?
Tätä ajatusta täytyy vielä vähän muhitella. Mutta tässä suunnitelmani: mitäpä jos teoksilla ei olisi enää hintaa. Jos joku on taiteesta kiinnostunut, saa tarjota itselleen sopivaa summaa. Hinta ei saa määritellä taiteen arvoa, ja taiteen pitäisi olla kaikkien saavutettavissa. Jokainen voisi varmasti muodostaa sen taiteen arvon itse, ja suhteuttaa omaan maksukykyynsä. Saas nähdä, riittääkö kantti. Onko muita, jotka lähtevät mukaan hintalakkoon? Onko tullut hinnattoman taiteen näyttelyn ja verkkokaupan aika? Jos TM - galleriasta heruu näyttelyaika (hain tällä teemalla), olisi siinä sitten hinnattoman taidenäyttelyn prototyyppi. Kattellaan.
