Olispa jotenkin hinku kirjottaa, mutta mitäpä. Hyödynnetääs luovan kirjoittamisen oppeja, eli havainnoidaan vaikka ympäristöä ja kirjoitetaan siitä, katsotaan mihin se johtaa. Kirjoittaminen kuljettaa itsensä maaliin kunhan pääsee alkuun.
- Orvolan suunnittelema Nuutajärven vihreä lyhty.
- Paistattelee valkeeta seinää vasten, sillä olen maalannut. Yksi parhaista lausahduksista ikinä on "ei saa jäädä tuleen makaamaan". Mitään kauheen näyttävää pyrähdystä ei kahden pikkulapsen kanssa voi tehdä, vaikka tässä nyt onkin ollut tarjolla Espanjaa isolla lentsikalla ja Tallinnaa pienkoneella. Mutta mukulat on, ja sillä mennään. Joten pidetään ne puuhat tässä kotipiirissä, niin paljon kun se korvien väliä kaiveleekin.
Olen siis maalannut. En suinkaan kuvia kankaalle vaikka kuinka haluaisin, vaan valkoista seinään. Täytyy saada tästä mustasta luolasta valoisa. Huonekaluja, rojua, roskaa, vaatteita, ylimääräistä kamaa on myös lähtenyt pakettiautollinen. Alkaa näyttää vähän erilaiselta, Ja juu, valoisammalta. Ehkä ajatuksissa pikkuhiljaa myös.
Elo kahden pienen täysaikaisena huoltajana ei yllättäen olekkaan kevyemmästä päästä. Eikä töiden suhteen helpoimmasta järjestää, kuten huomaa lähestyvästä lastenkuviksen opetuksesta. Se nelisen tuntia joka siinä menee osuu juuri iltapäivään/töistälähdönaikaan, joten lapsenvahdit lähimaastossa ovat töissä. Joten pitää harkita päivähoitoa, joka maksaa melkeen enemmän mitä tuosta työstä tienaa. Kaiken lisäksi pitäisi hakea vuorohoitopaikka, lähin on Naantalissa. Joten menee aika plusmiinusnollalle. Luulenpa että tästä tulee viimeinen lastenkuviskauteni.
Ja "Omat työt", eli se
taidemaalaaminen. Se, että välillä pääsisi viikonloppuna sutaisemaan jotain, tuntuu lähinnä herjaavalta omaa ambitiota ja ammattia kohtaan. Sillä tavalla ei pysty työskentelemään, eikä yön pimeinä tunteina saatuaan lapset nukkumaan. Ja vaikka veisinkin nappulat välillä vähän hoitoon, se ei ole sama asia. Se ei ole pitkäjänteistä ja säännöllistä työskentelyä. Ilman sitä ajatus ei pysy kasassa ja punainen lanka käsissä, se katkeaa, ja taas on alussa ja hukassa. Ainut ratkaisu olisi päivähoito ja säännöllinen työskentelyrytmi. Mutta millä rahalla? Ja kehtaako puolivuotiasta viedä päivähoitoon? No ei kehtaa. Ei vielä puoleen vuoteen ainakaan. Joten tässä ollaan. Mielummin sitten kotona kuin armopalamaalaamassa. Tulis vaan paha mieli kun ei sais mitään aikaan.
Lapset kasvaa. Ei tämä tilanne kestä lopun elämää, mutta kuitenkin tarpeeksi kauaa muodostaakseen ahdistavan tunteen siitä että tatsi katoaa mitä enemmän tässä istutaan neljän seinän sisällä. Matskut menee pilalle. Täytyy aloittaa ihan alusta. Ja siis todella ei paljoa nenää ovesta ulos voi näyttää: aamutoimet, ruoanlaitto, päiväunet, välipalat, pyykit, tiskit, siivoamiset, iltaruoat, pyykit, tiskit, iltatoimet ja nukuttaminen on se mikä vie koko päivän niin tehokkaasti että jos ulos päättää kuitenkin lähteä, tietää että pitkin yötä itkun kanssa viikataan niitä helvetin pyykkejä ja asetellaan astioita in slow motion, äänettömästi, ettei pienet vaan herää. Kyllä vaan kiristää, ei siitä mihinkään pääse.
Lisätään vielä pinoon kakaroiden kesäflunssailu korvatulehduksineen, oma unettomuus, kukkaansa puhjenneet rahaongelmat, haasteen sorvaaminen käräjäoikeuteen niin avot.
Ehdottomana plussana mainittakoon, että valokuvakurssit alkavat taas, jei. Siinä saa avattua ajatuksia aina itsekin. Ja uusi fotarit-kurssini, näyttelykäynteineen ja kuvausmatkoineen. On kuulkaas mannaa se.
Ruumsteerasin niin että tästä tietsikalta näkyy merelle. Tai näkyi, nyt on lepikko niin korkea että ei näy enää. Ja siinä on siis totinen määrä lepikkoa, talo on kummiskin aivan rannassa joten hyvin saa kasvaakkin että tästä ei vettä näy. On suorastaan rikollista asua tässä maisemassa ja olla nauttimatta siitä. Vaan ei sitäkään tuosta karsittua saa ellei teippaa jälkikasvua vaunuihin siksi aikaa. Tuijotetaan siis lehvästöä ja unelmoidaan siitä mikä sen takana tiettävästi on: tyyni sininen meri. Siellä mielellään lilluis jonkun kelluvan puisen kannella pienessä tuulenvireessä vailla huolenhäivää. Se puinen asia olkoon jokin muu kuin haaksirikkoisen laivan ovi tai muuta klassista jolle kummiskin päätyisin lipumaan henkitoreissani.
En ole kesälomaihmisiä. Tai olisin varmaan jos olisin päässyt töihin. Minulle se työ nyt ei ole vaan työtä jota on pakko tehdä saadakseen leipää pöytään. Mun on vaan pakko saada tehdä sitä vaikka se ei tuo leipää pöytään laisinkaan. Se on yhtä tärkeetä kuin ajatteleminen tai oleminen ylipäätään. Se on olemiseni tapa. Vaimea huuto vaippavuoren takaa syrjäisestä saaresta lepikon varjosta: KARMA, let me fucking paint and live! Kun se saa sitä pyöräänsä joskus pyöräytettynä niin pitäis olla smooth sailing pidemmän aikaa. Lopultakin. Maalissa monella tapaa.
