Taas mieleni pahoitin

 

Nihkeältä tuntuu työskentely. Vieläköhän voi syyttää koronaa?

Työhuoneella olen viimepäivät käynyt lähinnä pilaamassa vanhoja maalauksia ja tuijottelemassa tyhiä pohjia. Tila teoksissa mietityttää edelleen. Tila ja tilallisuus on trendannut koko taidekoulutukseni ajan, viimeisintä tutkintoa lukuunottamatta. Ehkä tämä on syynä loputtomaan tilapohdintaan. Useimmiten jätän viitteet tilasta pois, jonka vuoksi kysynkin aina itseltäni MIKSI? Missä tuo tyyppi on, ja mitä se siellä tekee? Olen päättänyt, että henkilö itsessään riittää sen tulkitsemiseen, ja sen työn voi halutessaan katsoja tehdä itse. Katseet kertovat, niinhän sitä sanotaan. Mutta.

Olen miettinyt työskentelyni kokonaiskaarta. Ihan aikojen alussa tein tilaa töihin paljonkin, no, koska siitä kokoan puhuttiin. Ja teemasta. Käsiteltävästä kokonaisuudesta. Asiasta, jota tulevan kokonaisuuden myötä ollaan tutkimassa. Tutkiva taiteilija. Vanha tuttu käsite, josta olen avautunut useaan otteeseen. Vähitellen tilan viitteet jäivät pois, tilalle tuli ekspressiivinen ja räiskyvä tekotapa. Rikkonaiset valuvat epätoivoiset tuijottavat massiiviset naamat ja teokset. Väriskaala oli aika lokerossa pysyvää. Tätä seurasi värikkäämpi kausi. Ihmishahmo alkoi asettua. Sitten tulikin maalaamiselle täysstoppi, enkä maalannut vuoteen siveltimen vetoakaan, vaan piirsin. Yhtäkkiä aivan valokuvantarkasti. Ei pystynyt väreihin yhtään. Oli kova tarve pitää kaikki tiukasti hallinnassa ja hiljaa. Nyt, tiukkuus on alkanut saada taas väriä ympärilleen. Saatan pilata kurinalaisen työn vetämällä sen päälle spraytä, siveltimellä maalia, mitä vaan. Yritän tietoisesti vetää zoomia makrosta telepäähän. Mutta se tila - se on edelleen hiljaa. Se on monotonisempi. Jos se yrittääkin riistäytyä hallinnasta, maalaan sen piiloon. Vapaampi maalausjälki edelleen ahdistaa tiukka ja esittävä ja hallussa pysyvä tuo hyvänolontunteen. 

Ei tarvitse olla kummoinenkaan kahvipöytäpsykologi ymmärtääkseen, että oman elämän vaikeet ja vaiheet näkyvät työskentelyssä. Kuten olen useasti blogissa avannutkin. Se, kuinka hiljaista töissä on, on suorassa linjassa sen kanssa kuinka paljon ylipäätään pystyn ilmaisemaan. Kuinka ohuita värit on. Onko jaksanut maalata yhtään? Tarve pitää piirustus tiukasti hallussa on tarvetta kontrolloida elämää ja pitää se aisoissa, ylipäätään. Mutta se tila. Sitä on aivan tolkuttoman vaikea tuoda työhön, se tuntuu päälleliimatulta, epäolennaiselta, ja se puskee kokoajan työn päälle. Muttakun en tiedä itsekään missä olen. Elämä on seis, enkä sitä ole uskaltanut tästä mihinkään suuntaan liikautella. Samalla kuitenkin tuntuu, että se pelkkä olemassa oleminen ei enää riitä. Ja samalta se tuntuu tosielämässäkin. Jos pitäisin nyt näyttelyn niin siellä olisi, mitä, kymmenen istuvaan henkilöä? Sitä tässä on nyt käynyt läpi, ja se puskee läpi.

Toisaalta miksei olisi. Syy siihen miksi työt ja tila välillä ahdistaa, on se, että ei hyväksy sitä mitä luontevasti nyt tulee, mitä juuri nyt on. Katselee liikaa muiden töitä (muiden elämää), analysoi, ja miettii että pitäisi pyrkiä samaan (elää samoin kuin muut). Paksuihin harmaan skaalan peittoväreihin. Epämuotoisiin hahmoihin. Harmonisiin väriskaaloihin. Massaan, massaan ja vielä kerran massaan. Tilaan. Interaktioon. Jonnekin. Puhunko enää taiteesta vai itsestäni, ja miten ne ovat erotettavissa toisistaan? 

Itse mieleni pahoittamiseen: luin Petteri Enrothin kirjoittaman  näyttelyarvostelun Taide-Lehdestä, uhrina Rauha Mäkilä. Petteri kysyy: "Onko edes samaistumisen kokemus, niin lohdullinen kuin se onkin, riittävä peruste rakentaa taiteellinen työ henkilökohtaisuudelle?"

Liitola kysyy: No milles helvetille se sitten rakennetaan?

Juttelin kollegani kanssa terapiasta. Hän kertoi kokemuksistaan, ja häntä ärsytti, kun terapeutti näkee taiteilijan ja työnsä niin vahvasti sidoksissa toisiinsa. Taiteilija tulee aina, ja kaikissa yhteyksissä, nähdyksi ammattinsa kanssa. Miten itseilmaisee sitä kautta. Käsittelee tunteitaan sitä kautta. Miten se pitää järjissään ja elävien kirjoissa. Ja kun monesti kun se on vaan työtä. Kollega kertoi miten raivostuttavaa on se, että tulee terapiassa nähdyksi niin. Kun sillä ei ole mitään tekemistä itse käsiteltävän ongelman kanssa. Sehän on varsin romanttinen käsitys että taiteilija on identiteetti, ei ammatti, joka on erotettavissa henkilöstä. Kollega kehoitti minuakin hakeutumaan terapiaan sitoutumiskammoni vuoksi, mihin en tietenkään suostunut, koska kuka nyt vallihautansa umpeen muuraisi, saatana. (I shall fart in your general direction!) Mutta voin kuvitella miten pahottaisin mieleni siitäkin, jos terapeutti alkaisi tulkitsemaan tilannetta ammattini kautta. En minä pysty maalaamaan tietäni tästä ulos, mutta maalaan tietäni. Kaksi eri asiaa.

Tuossa stereotypiassa on kyse nimenomaan siitä, että taiteilija rakentaa taiteellisen työnsä henkilökohtaisuudelle. Ja nyt on paljastettava, että vaikka se on helvetin ärsyttävää, se on myös totta. Ei siten, että ammattini olisi syypää sitoutumiskammoon (pikemminkin se on siinä vallihaudan roolissa, ei tartte käsitellä asioitaan kun on kiirus maalata), mutta miten muutoinkaan sitä maailmaa katselisi, kuin omilla silmillään? Mitä painoarvoa on taiteella jota tekee jonkun toisen mahdollisesta tulokulmasta? Onko se työ validia? Eikö sellaista voisi jopa kutsua valheeksi? Työt kehittyvät elämän mukana. Joskus työt huutavat, joskus ne ovat hiljaa, joskus tiukassa kontrollissa. Joskus on viite tilasta, joskus ei todellakaan haluta tietää tai kertoa missä henkilöt ovat. Se kaikki rakentuu mitä syvimmän henkilökohtaisuuden päälle. Sekin, että valkoinen pohja pitää ensin pilata kiukuttelemalla siihen sprayllä VITTU SAATANA jonka jälkeen se maalataan yli, ja tehdään siihen jotain muuta. 110% henkilökohtaista, vaikka se ei näkyisi ulospäin ja alleviivattuna. Saattaa se näkyä niinkin, että henkilöä vituttaa globalismi, ja tehdään siitä teos. Taiteilijan sormenjäljet ovat kaikkialla. Ei taidekäsitys voi niin inhokartesiolaista olla, että tekijyys ja henkilön kokemus katoaa täysin. Ei tekijä ole kone. Subjektiivinen taso säilyy aina.

Liitola kysyy: Olisiko taide parempaa, jos kuvissa ei olisikaan perheenjäsenet, vaan palkatut mallit? Jos töiden teemat olisikin sisaruksen elämästä eikä omasta? Tai jonkun ihan tuikituntemattoman Sri Lankalla, tai jos niissä pysyteltäisiin yleisellä tasolla? Jos tutkia halutaan, eikö oman elämänpiirinsä asiantuntevuus ja sen detaljit tuo tarkkoja ja totuudenmukaisia havaintoja ihmisyydestä, perheistä, elämäntavoista ja kulttuurista, suhteesta yhteiskuntaan? Jos halutaan että taide kommentoi, kritisoi ja ottaa kantaa, eikö ihmisen elämän yksityiskohtien esille nostaminen, ihmisenä oleminen, ole kommentti ensinkään? Eikö se alleviivaa mitään? Vai vaatimuksena vain poliittinen kantaaottavuus?

En näe miten voi olla mahdollista rakentaa taiteellista työtä millekään muulle, kuin henkilökohtaisuudelle. Se on sitä, on kyseessä sitten yhteiskunnallisen asian esiin nostaminen tai kahvikupin piirustelu. On satoja ja taas satoja syitä, miksi tekijä sitä kuppia kuvaa. Työ tulee aina tekijän perspektiivistä. Aina. Make my change my mind.

Kun korona taiteilijan elämän mullisti, vai mullistiko sittenkään

Vanhoina hyvinä aikoina, kun pääsi vielä työhuoneelle

Koronavirus. 

Siitä ei juuri missään puhutakaan. Täytyy hieman puhua siitä myös. 

Näin viimeyönä unta, että sairastuin koronaan. Täytyy myöntää, että vaikka tähän asti olen suhtaunut asiaan hyvin vakavasti ja pitänyt itseäni ja lapsia eristyksissä, no, semihyvin, niin en ole pelännyt virusta. Nyt on alkanut pelottaa, kun on (fiksuna ihmisenä) lukenut sairastuneiden kokemuksia. Kuulun itse astmaatikkona riskiryhmään, ja kyllä tässä ihan vakavissaan miettii, että kuinka mahtaa käydä, jos sairastuu. Eteenkin kun kotona asustelee myös kaksi lasta ja koira. 

Kuinkahan kauan tässä on oltu jo eristyksissä, puolitoista viikkoa? Kaksi? Ajallisesti kuitenkin noin yhden laatikkoviinin verran. Luen paljon sosiaalisesta mediasta ystävien ja tuttavien tuskaisia päivityksiä siitä, miten pää leviää eristyksissä. Kun on vaan kotona. Ei juuri keskustele muiden kuin lastensa ja puolisonsa kanssa. Tai ei kenenkään kanssa, jos on sinkku. Kun keikat peruuntuu, ei tule palkkaa, tulee lomautus. Lomakesota. Epävarmuus. Ei hyvä.

Niin. Perheelliselle sinkkutaiteilijalle tämä on arkipäivää. Tervetuloa Mariasimulaattoriin. 

Saattaa mennä kevyesti viikko, että ei keskustele ääneen muiden kuin lastensa ja päiväkodin tädin kanssa. Saattaa olla, että sen koko viikon on istunut koneella kotona. Kuten nyt, kun on veroilmoitukset, apurahat, näyttelyhaut. Sitä ei enää tunnista itseään peilistä. Muisti pätkii. Samat housut viikon jalassa. Hiukset niin rasvaiset että pysyvät kiinni ilman ponnaria. Pitää tarkistaa kalenterista, mikä vuosi on, ja googlettaa ameriikan presidentin nimi. Kun ei ole mitään elämää kodin ja työn ympärillä. Arki on koronasimulaattori. Ei hyvä. Sitä paitsi, erakkotaiteilijat on jo julistettu sukupuuttoon. Eihän meitä nykyään enää ole, eikä taiteilija voi sellainen enää olla. Ettäs tiijätte.

Tämä oli jokseenkin järkytys konkreettisesti tajuta, että korona ei muuta elämääni mitenkään. Siten toki, että lapset ovat kokoajan kotona, ja senverran pieniä, että itsenäinen työskentely ei ota sujuakseen. Olen kantanut työvälineeni kotiin, mutta viivaakaan en ole ehtinyt piirtämään. Kirjoittamaan senkin edestä. Kurkkua kuristaa jatkuva kiire. Pukkaisi kuvauskeikkaa, konsultoin tässä ja tuossa. Ihmisillä on hätä ja valokuvien ja videoiden tarve, kun yritetään erottua sosiaalisessa mediassa räjähtäneestä valtaavasta virtuaalitarjonnasta. Autan, neuvon, ilmaiseksi (en tiedä miksi), vaikka samassa veneessä ollaan. Väännän tekstiä koneelle, kilometritolkulla. Käsittelen kuvia. Yötä päivää. Vilkuilen hiiliä ja paperia ja ahdistun lisää. Ehkä tämä kiire kohta helpottaa, ja pääsen nauttimaan koronaeristyksen toimettomuudesta? Fakta on, että taiteilijalle ei ole mitään toimettomuutta tiedossa, eikä toimettomuudesta osaa nauttia. Tätähän tämä aina on. Joka tietysti on hyvä asia. Huonommin olisi asiat, jos puhelin ei soisi, työskentely ei kulkisi eikä tietäis mitä tekis. Näin on hyvä.

Kumpa silti osaisi olla ajattelematta töitä k o k o a i k a. Jos ei kieriskele tuskissaan kun ei ole piirtänyt, miettii mitä pitäisi piirtää, katsoo muiden piirustuksia, tai lukee kirjoja, joista tekee muistiinpanoja piirustuksia varten. Joka on tietysti hyvä asia. Ja tekee niitä hakemuksia. Joka on myös hyvä asia. Poikkeustilanteeseen on reagoitu hyvin nopeasti. Rahoitusta on tarjolla. Vaan kuinka monelle sitten. Ei tietenkään kaikille riitä eikä ole tarkoituskaan. Kuinkahan itselle käy? Korona tai ei, pohdinta on aina sama. Mutta piirtämisestä on tullut itselle kyllä melko kompulsiivista. Se painelee samaa nappia kuin viulunsoitto. Hienosäätöä ja loputonta treenaamista, mihin voi uppoutua rajattomasti. Se on hyvä, ja se on paha.

Expetations (anopinkieli), 2020

Olen itse päässyt aloittamaan vuoden TOP-säätiön apurahalla, kiitos säätiölle siitä. Ei ole ikinä ennen ollut näin hyvä fiilis tehdä töitä. Lähestulkoon aina minulla on ollut näyttely, jonka kanssa kamppailee. Kellon, kalenterin ja näyttelytilan haamun. Ne ohjaavat ajatuksia lopulta todella paljon. Pitää ajatella sarjaa ja kokonaisuutta. Mitä haluaa sanoa. Kirjoittaa siitä statementti, vaikka totuus on se, että vuodenkin työstetyn näyttelyn teoksista 80% syntyy 4 viikon sisällä ennen ripustusta, paniikissa. Sitten niistä kirjoittaa jotain diipadaapaa. Siinä hetkessä vasta ymmärtää, mitä on tullut maalattua sieltä selkärangasta. Ei se välttämättä sitten ollutkaan sitä, mitä näyttelysuunnitelmaan on satuillut. Mutta ei sen niin väliä, se harvemmin kiinnostaa katsojaakaan. Näistä useimmiten tekee itselleen isompia juttuja kuin mitä ne katsojille ovat. Itsellä on kyllä työskentelyn teema kirkastunut. Ei ole tarvetta tehdä teemaa ja sanoa jotain. Työt tekevät sen itsestään. Mutta TOP-säätiölle: Kiitos. Tämä apuraha on avannut työskentelyä mielettömän paljon, ja vie kaikkea paljon eteenpäin. Ja kiitos myös teille jotka adoptoitte teoksiani teosvälityksestä! En tiedä miksi, mutta jollain tapaa tuntuu ihanalta se, että niiden satojen maalausten joukosta juuri tietty teos on koskettanut ja puhutellut. Se tuottaa itselle iloa ja intoa omaan työskentelyyn. Toivottavasti nautitte töistä yhtä paljon kuin minä siitä, että olen onnistunut liikauttamaan jossakussa jotakin. Itselleni se on lopultakin kaikkein tärkeintä. Se on hyvä.

Olen aina HAAVEILLUT siitä, että tekisin vain teoksia tittidii, ja kun niitä on kasassa sopiva määrä ja hyvä setti, menisi vain pitämään näyttelyn tuostanoin tattadaa. Eihän se tietysti ole mahdollista. Mutta ajatuksena on ollut rauha. Oikeanlainen keskittyminen. Nyt olen vähän päässyt sen makuun. Minulla ei ole nimittäin näyttelyaikaa tulossa. Nyt haen yhtä aikaa, ja sekin vähän hirvittää. Nyt kun ei ole ollut deadlineä, ajatus virtaa aivan eri tavalla. Töihin tulee sitä mitä ne tarvitsevat, ja  kokonaisuus - fuck it. Kokonaisuus on se, mitä alkoi tekemään kun ryhtyi taidetta opiskelemaan, ja kokonaisuuden viimeinen teos valmistuu silloin, kun ote siveltimestä ja elämästä kirpoaa. Tämä ei ole näyttelynmittaista taistelua,  toinen toisensa perään. Tämän olen tässä itseeni omaksunut. Ja miten hyvältä se tuntuukaan. Kun ihan oikeasti on vapaa tekemään mitä vaan, miksi antaa omien oletuksiensa kahlita tai rajoittaa. Ei ole mitään tiettyä tapaa miten on pakko toimia. Töiden ei tarvitse olla toistensa toisintoja. Ei tarvitse olla leimallisesti tunnistettavia. Paskat sille. Ajatus tuntuu todella kirkkaalta. Töiden tekemiseen on aika ja rauha. Työskentely tuntuu todella varmalta. Tuntuu että on kokoajan lähempänä afrikantähteä tai graalin maljaa. Ja se on parasta. Ja ne työt luovat kokonaisuuttaan itsestään. Tämä auvo tietysti päättyy kuin kanan lento jos jatkorahoitusta ei heru, jos talous heittää häränpyllyä, jos myynti toppaa. On palattava näyttelyputken tielle ja vaivuttava deadlinepsykoosiin. Mentävä riskillä. Ajateltava kokonaisuuksia. Tehtävä teemoja. Kirjoitettava statementteja. Lähdettävä, taas, alusta.

Olen todella kuplautunut. Melkolailla vakuumissa. Se on tehnyt hyvää, kun on kaiken stressin ja myllerryksen onnistunut vaimentamaan, downshiftaamaan ja tehnyt elämästä minimalistista. Hallittavaa, ja sellaista, joka ei jatkuvasti aiheuta ärsyketulvaa. Mutta nyt tuntuu että pitäisi täältä vähitellen tulla poiskin. Pikkuhiljaa. Se lienee hyvä, vai?