Kohtaamisia

Saunan jälkeen


Ensimmäiset pakkasaamut


Tervetuloa talvi olohuoneen ikkunaan


Jouluinen


Varovainen kevään valo

+35

Kohta alkaa olla pikkuhiljaa niin lämmin että uskaltaudun mereen uimaan! Nyt täytyy tunnustaa, että sen lisäksi että inhoan kylmää vettä enkä siksi mene veteen, niin välttelen uimista myös siksi että pelkään merta, koska en näe mitä pohjassa on! Pitäisi mennä kengät jalassa mereen niin sekin jo helpottaisi. Kaiken maailman kaloja ja rapuja ja meduusoja ja kiviä ja leviä.. ja kun vesi on samea, ei näe mitään, ja sitten alkaakin mielikuvitus laukkaamaan ja paniikilla vedestä ylös. Meri on suuri tuntematon. Ties vaikka joku ruumis olisi lillimässä siellä pinnan alla. Haukia siellä ainakin on, valppaina hampaat tanassa. Jep, ehkä hiukan äärimmäistä ajattelua, mutta meri on pelottava.

Eli uimisen sijasta vilvoittelen työhuoneen sohvalla. Ei tällä helteellä paljoa pysty tekemään, ainakaan nyt tässä nykyisessä tilassani. Olen kuitenkin yrittänyt olla irrottamatta ajatuksiani itse asiasta, ja pohtinut edelleen valokuvan sijaa. Taidelehden numeroa 2/10 taas läpi plaratessani jäin lukemaan blogikatsausta. Olen toki lukenut sen jo pariin otteeseen, siteerannutkin sitä taiteen tutkimuksen luentosarjassa, mutta nyt se kiinnitti huomion erityisesti. Otsikko esitteli seuraavia ajatuksia:

"Mitä tapahtuu taiteelle, jonka välineet ovat kaikkien käytössä koko ajan? Valokuvasta osataan keskustella, mutta kuvia on kaikkialla, eikä taidevalokuvaa ole aina helppo kuvatulvasta tunnistaa."

Ajatus on tulossa. Sieltä se tulee. Noniin: Mitä ihmettä! oli ensimmäinen reaktio. Missä vaiheessa valokuva on muodostunut taiteeksi, jonka välineet on kaikkien käytössä, ja täten tekee taidevalokuvan erottamisen sekalaisesta kuvatulvasta vaikeaksi. Siis, kenellä muka ei ole kynää kotona? ja paperia? veikkaisin monella olevan, ja kaikkien koulussa myös kuvistunnilla piirtävän, mutta kamera? ei välttämättä ole kaikkien ulottuvilla. Miten juuri valokuva on asettunut tällaiseen asemaan mutta piirtäminen tai maalaus ei. Hetken hekottelen ajatusta että eihän maalausta ja piirustusta enää niin nykytaiteena arvostetakkaan, kunnes vakavoidun, niin. Onko näin. Taisi olla AIA:n esitteestäkin taiteilijoiden taholta nurinaa, kun esitteen valmistanut toimisto oli kuvapankistaan lisännyt esitteeseen maalituubin kuvan. Tämän ilmeisesti ajateltiin antavan saariston taiteilijoista vanhanaikaisen kuvan.

Johtaa ajatukseen: miksi näin. Olenko minä sitten vanhanaikainen? olen maalari. Joka piirtää ja valokuvaa. Mutta työskentelen hiilien ja kynien ja maalaustuubien ja pensseleiden kanssa. Enko kelpaa nykytaiteilijaksi?

No, sivujuoni tuo, mutta todella: jos maalaaminen ja piirtäminen koetaan vanhanaikaisena ja arkipäiväisenä, niin miksi valokuva kuitenkin on ohittanut nämä taidemuodot tavanomaisuudessa. Siitähän on keskusteltu maailman sivu että mikä oikeastaan on taidetta, ja millainen maalaus lasketaan taiteeksi, tai paremminkin: kenen tekemä maalaus lasketaan taiteeksi. Mitä on taide - kysymykseen useinkin todetaan vastaukseksi objektiivisuudessaankin perin subjektiivinen "intentio". Taiteeksi tarkoitettu on taidetta. Niin.

Onko tämä sitten epäselvää valokuvataiteen parissa? Blogikatsauksen otsikon lause "mutta kuvia on kaikkialla, eikä taidevalokuvaa ole aina helppo kuvatulvasta tunnistaa". Jos nyt poistetaan tuo valokuva-termi lauseesta ja pysytään vain taide-termin kontekstin sisällä, kuinka tunnistaa taide kuvatulvasta. Jos minulta kysytään, niin kyseenomaisia ulkoisia tunnusmerkkejä ei ole olemassa muuten kuin subjektiivisella tasolla.

Edellisessä kirjoituksessani pohdin omaa suhdetta valokuvaan ja maalaamiseen, toisen vaikeuteen, toisen helppouteen, ja itse totesinkin maalauksen tavallaan oikeuttavan itse itsessä jo prosessinkin kautta: teos rakentuu eri tavalla kuin valokuva. Fyysisellä tavalla. Samoin Taide-lehdessä toteaa blogikatsaukseen lainattu Pieni vihko-blogin Celia, jolle maalausta oli helpompi lähestyä. "Ei tarvinnut pelätä, onko joku ehkä joskus löytänyt öljyvärit ennen minua ja vieläpä maalannut niillä kankaalle". Koen tavallaan puhuvani samasta asiasta kuin Celia. Ajatukset eroavat kuitenkin siinä kohtaa, kun Taide-lehden mukaan todetaan asian olevan niin, että "Taidevalokuvan edessä ei osata olla, koska valokuva on liian tuttu ja turvallinen". Valokuvako tuttu ja turvallinen? kuitenkin puhutaan taide-kontekstin sisällä olevista asioista, ja valokuva lienee videon kera sieltä tuoreimmasta päästä, ainakin jos maalaukseen verrataan. Miten niiden edessä sitten osataan olla, kysyn. Syy ei voi olla tuttuudessa ja turvallisuudessa valokuvan kohdalla. Luulen että asia on päinvastoin, valokuvan edessä ei osata olla, koska se on vierasta. "Ei ymmärretä taiteenlajin ominaispiirteitä" sopii paljon paremmin siihen ajatukseen kuin Celian esittämään.

No, oma ajatus, anna tulla. Mikä ongelmani on valokuvan edessä, tulinko perustelleeksi itselleni sen? En tiedä. Pelkään valokuvan olevan minulle kuin abstraktin. Rakastan, mutta en vain jostain syystä pysty, kuin harvoin, joissain tilanteessa saamaan sitä kankaalle tai kameralle asti.

It's freaking hot

Heinäkuun helteet - ihana yhdistelmä opinnäytetyön tekemisen kanssa. Olen siis aloittanut kirjoittamaan että taiteilemaan oparia, molempien ollessa jo oikein hyvällä mallilla. Kokonaisuus tulee käsittelemään muotokuvaa.. ja valokuvauksellisuutta maalauksellisuudessa, satunnaisia hetkiä ikuistettuna ja toisinnettuna, ja kajasteleepa mielessä myöskin valokuvat sellaisenaan kokonaisuuden muassa, mutta vähemmän hetkellisinä. Snapshotit eläisivät maalauksissa ja asetellummat kokonaisuudet valokuvissa. Saapa nähdä.. mutta helvetin kuuma, aivan tukahduttavan kuuma, aamuviidestä puoleenpäivään saa taistella pahan olon ja oksennuksen välttelyn kanssa, ennen kuin on jokseenkin valmis siirtymään työhuoneelle.

Joka onkin kokenut melkoisen kasvojenkohotusen viimenäkemästä:


Not bad, huh?

Jatkan työskentelyä Renja Leinon sanat mielessäni jotka jäivät sinne kummittelemaan kevän työpajaviikolta. Että kelpaako valokuva mulle sellaisenaan? kelpaa! tietenkin kelpaa. Mutta se on niin paljon vaikeampaa.. en tiedä, ehkä siksi, että maalauksessa ponnistelu on teoskohtaista, ja duuni työstyy siinä prosessin aikana ja oikeuttaa itsensä jo sitä kautta, kun taas valokuva.. pitäisi olla niin paljon enemmän perusteluja ja sanottavaa, joka sinänsä ei kuulu tapaani ajatella taidetta, saatika tehdä sitä. Vai pitäisikö sittenkään olla? valokuvassa se pelkkä kuva ei riitä. Vai riittääkö? häh?


Työ vaiheessa.
Renjan kurssilla otettu kuva Kimmosta on lähtökohtana. Homma jatkuu useampien värilätäköiden kaatamisella kuvan päälle.. luulisin.. jonka jälkeen vahvistelen hiilellä mitä vahvistelen.