Painava pää

Pää todella tuntuu painavalta. Ei kaikkein vähiten siksi että onnistuin haalimaan itselleni krapulan. Tommi täytti vuosia eilen ja ostin juhlan kunniaksi kultahippuisen kuoharin, ja sitä maisteltiin siinä sitten. No tuliko aivan jäätävä krapula niistä kahdesta lasillisesta? Tuli tietty. Ehkä se oli ne kultahiput.

Olen tässä piinaavan paljon pohdiskellut näitä tulevia diagnooseja. En sitä mahdollista ADD:ta säikähtänyt, se oli ihan oletettavissa, mutta nämä kehityshäiriöt sen sijaan. Pistää aikalailla uuteen mittakaavaan sitäkin, mitä on miettinyt itsestään. Eniten siitä, kun on kelannut että miksi minusta tuli taiteilija. Miten ihmeessä taiteilijuus on edes mahdollista (varsinkaan tässä maailmassa kun kaikki mitataan rahallisessa hyödyssä). Tein jopa läpällä rinnastuksen artistin ja autistin välillä, eihän siinä ole kuin kirjaimen heitto. Lukemattomat kerrat olen analysoinut että miten minusta tuli taiteilija - ei ollut muita vaihtoehtoja. Olen aina nähnyt kuvia. Olen aina kuullut musiikkia. En ole koskaan oikein osannut mitään muuta. Pitikin sitten yllättävän paljon paikkaansa.

Joten miten minusta tuli taiteilija? Päivitetty versio.

Näin.


1981-1982
Kohtu

Biologia: Noniin. Tänään kehitellään aivoja. Aloitetaan matemaattisesta hahmotuskyvystä.
Aivot: Vielä 5 min
Biologia: Ei ku nytte.
Aivot: Vielä 5 min pliis
Biologia: Ei kun nyt ihan oikeesti.
Aivot: *torkuttaa*
Biologia:
Aivot:
Biologia: 5min meni jo.
Aivot: Ihan just.
Biologia: Siirrytään sit tohon kielelliseen ja tarkkaavaisuuteen..
Aivot: Onk pakko
Biologia: O. Et sä muuten muista mitä sulle sanotaan. Tai tajuu.
Aivot: Meeneee poooiiisss
Biologia: Viimine varotus. Lasken kolmeen.
Aivot: EVVK
Biologia: Yksi..
Aivot:
Biologia: Kaksi..
Aivot:
Biologia: Kolme. Selvä se sit on. Sulle jää sit vaan toi hahmottaminen.
Aivot: who cares
Taide: I care.


25.7.1982
TYKS

Taide:
Minä: WÄÄÄÄÄÄÄ ÄÄÄÄ WÄÄÄÄ
Taide: Moro
Minä:
Taide: Luke i'm your father. And mother.
Minä: Hä
Taide: :D The force is strong in this one.

Hyväntahtoinen aurinko katseli heitä. Se ei missään tapauksessa ollut heille vihainen. Kenties tunsi jonkinlaista myötätuntoakin heitä kohtaan. 
Aika velikultia.

Diagnoosia toisen perään

Taas on vähän tutkittu pääkoppaa. Tarkkaavaisuushäiriötä kaiketi tässä nyt sitten on pukkaamassa tästäkin tutkimuksesta, ja bonuksena nyt arvellaan olevan jonkinlaista synnynnäistä kehityshäiriötä matematiikan ja kielellisen hahmotuskyvyn saralla. Aina on tullut heitettyä itsestä tällaista läppää että on joku varhaisiän dalmatia, kun ei muista mitään. Siitäkin on herjaa heitetty että sairastan jonkinnäköistä matemaattista lukihäiriötä. Sekaisin menee 2 ja 5, 1 ja 7, 6 ja 9 ja vähän muutkin jos ovat kirjoitettu toistensa näköisesti. En oikein hahmota lukujen määriä ja summia ja kymmenyksiä ja satoja. Miljoonat ja miljardit, megat ja gigat ja terat ja sensemmoiset ovat vain sanoja joiden sisällöstä ei ole mitään haisua. Ihan simppelit plus- ja miinuslaskut vielä menee mutta jos luvut on suuria tai niitä on monta, tipahdan. Kielellinen puoli ilmenee siten, että kaikenlainen nippelitietoa sisältävä puhe, tieto tai teksti ei jää kaaliin jos en pysty sitä visualisoimaan. Nimimerkillä 9 vuotta taidekouluissa enkä vieläkään muista taidehistoriasta mitään. En osaa hahmottaa vuosisatoja ja kymmeniä tai mitä ne ovat pitäneet sisällään. Ei vaikka kuinka pänttää ja kelaa niin ei. Suurin hahmotuksellinen ongelma tuntuu omasta mielestä olevan tosin tässä 2000-luvussa ja siitä eteenpäin. Että millä kymmenyksellä mennään tai mikä vuosi ja päivä nyt on. Ihan täyttä puuroa.

Mieleen ei siis vaan painu kaikki kuulemani tai lukemani, tai itseasiassa suurin osa tuntuisi menevän ohi. Ilman kynää ja paperia olen aseeton.

Visuaalinen hahmotuskyky sen sijaan on täyttä timangia. Pärjään sellaisissa muistitehtävissä hienosti missä pystyn annetuista asioista muodostamaan valokuvan päähän. Itse asiassa hahmotan visuaalisesti kaikkea. Jopa musiikin. Tästä syystä en oppinut koskaan musiikin teoriaa, nuotteja, sävellajeja.. mutta opin silti soittamaan. Nuotit olivat muistuttamassa mihin suuntaan musiikki kulkee visuaalisena janana. Itse biisin opettelin korvakuulolta ulkoa. Sama kielissä: opin korvakuulolta mutta en kielioppia. Ei mitään hajua mistään ablatiiviakkusatiiveista (tai edes siitä mikä on verbi..).

Mietiskelen, että kuinkahan monella taiteilijalla asia on itseasiassa näin. Kun se visuaalinen keskus on ainut joka tyyliin toimii kunnolla tai vähän liiankin vallitsevasti, niin tuleehan sitä sitten tallusteltua taiteen tielle. Olen aina sanonut että en osaa muuta. No en oikeasti sitten osaakkaan. Aika karmivaa. Toisaalta helpottavaa. Kun on aina pitänyt itseään vähän vajaana niin ei tarvitse miettiä sitä enää. Kun nyt se on varmaa ja mustaa valkoisella :-D

Raisa: kiitos!

http://www.puolilehti.fi/2016/01/20/istun-tassa-ja-yritan-kirjoittaa-taiteesta/

Minulla on ikävä taidekriitikoita.
Tuntuu, että kunnon - tai minkäänlaista - kritiikkiä ei juuri enää saa. Jutut näyttelyistä ovat tiedotteita ja haastatteluja, jos sitäkään

Se on kaikkein pahinta. Teet hirveän duunin eikä kukaan kuule, näe tai koe. Kun kritiikki jää saamatta, jää peiliin katsomatta: näkemättä se konteksti johon itse ei osaa työtään laittaa. Kaanon ja mittakaava. Ymmärrys tai epäilyskin siitä että menikö nyt ihan niinku piti.

Kovin läheltä itse taiteilua vaikuttaa kriitikointi olevan. Itsensä perusteleminen, ajatusten valtava pääoma, työ jota ei ole ja jolla ei tienaa, mutta pakko sitä on silti tehä. Ajatukset on samalla kehällä, kuvissa, ilmeissä, muodoissa, väreissä. Siinä missä yksi kirjottaa niistä, toinen tuottaa siihen materiaalin.

Ulkona  on -20 pakkasta ja olen kapaloinut itseni peittoihin sohvalle. Meneillään on etä-metatyöpäivä (viikko) ja lueskelen alan kirjallisuutta ja fundeeraan. Niin tyhmältä kuin se kuulostaakin niin se on osa tätä työtä. Tämä työ ei ole työtä sinänsä mitä mennään ja tehdään, vaan sitä eletään. Jos lakkaa elämästä ja käy vaan tekemässä, lakkaa luomasta ja ajattelemasta. Veikkaan että tässä piilee uuvahtamiseni ydin.

Nyt pitäisi vaan lakata potemasta huonoa omaatuntoa kun ei ole 'tekemässä mitään' ja lukea rauhassa. Viikonloppuna käydä parit näyttelyt. Olla ja antaa asioiden upota. Alkaisi tyhjyys täyttymään.

Moni sanoo että olenpa onnekas kun saan tehdä työkseni sitä mitä rakastan, kun voi vaan tehdä mistä nauttii (ja saattaa lisätä: ja olla käymättä töissä). Onhan se (tyhmän)rohkeaa. Jää nimittäin ilman ansioita siinä samassa. Tällä 'vapaudella' on kova hinta. Siitä huolimatta että tässä art/work - kirjassa neuvotaan hankkimaan ansiotyö kun taiteella ei elä. No joo. Mutta vähiin jää paukut omistautuvalle taiteelliselle työskentelylle.

Valintakysymyksiä.

Haluan tässä paljastaa myös yhden salaisuuden lisää. Viime syksynä kun hain sen toimeentulotuen, kuten täällä kirjoittelin sen vaikeudesta Turussa, tein myös yhden linjanvedon mitä olen nykyisellään pohtinut näiden taiteilijan työttömyysturva-asioiden keskellä. Minä nimittäin kieltäydyin kutsumasta itseäni työttömäksi ja laittamaan työnhakua voimaan jotta voisin saada työttömyyspäivärahaa. Taiteilija ei ole työtön. En ole työtön. Luovan alan duunareiden pitäisi pysyä te-toimistosta kaukana. Koska ammattiylpeys. (Ok riippuu luovasta alasta ja miten sitä harjoittaa). Maalarin näkökulmasta tähän on löydettävä jokin toinen ratkaisu, sillä sossukaan ei ylläpidä 'kannattamatonta yritystoimintaa'. Silti käännyn mielummin sen kuin työkkärin puoleen. Se, että kokoajan taiteellista työtään tekevät taiteilijat notkuu samalla kortistossa lisää entisestään sitä tyhjäntoimittajan stigmaa mikä taiteilijalla muutenkin on. Nih. Väitän tekeväni työtä nytkin kun bloggaan, luen, aatostelen, alkaakseni tekemään siitä visuaalista. Työttömäksi en suostu itseäni kutsumaan niin kauan kun akassa henki pihisee.

Pitäisi alkaa näkemään taide jonain. Muunakin kuin kannattamattomana yritystoimintana. Rikkautena ja pääomana mitä pitää tukea. Niin että taiteilijat pysyy hengissä ja pystyvät tukeutumaan tiukkana aikana johonkin. Tarvitsemme taiteilijain (ja vissiin kriitikkoin ja historioitsioin) toimeentulotuen.

Vitsi vitsi

Osui ja upposi.. :D

oknp?

:'D

yst.terv.nimim. aamu-, päivä-, iltapäivä- ja iltaäreä turusta

(vähän pitää ittelle nauraa)

Tähän on hyvä päättää tämä meemikimara ;) Ei oo helppoa olla näin viksu!

Ei-näyttelynjälkeinen tyhjyys

Tuo mainitsemani näyttelynjälkeinen tyhjyys pääsi hiipimään. Paitsi että tällä kertaa se ei ollutkaan näyttelynjälkeinen tila. Tuossa G12 - näyttelyä tehdessä tuli mentyä aika äärimmilleen omien voimavarojen kanssa. Opetukset ja muut työt maalaamisen päälle, tuli vietettyä täällä viikonloppujakin ja aivan liian pitkiä päiviä. Väsymys oli ilmeistä. No, se tyhjyys tuli, oletin että viikon lepo auttaa, vaan ei auttanut. Aloin unohtelemaan, keskivertoa enemmän. Aina olen ollut hajamielinen mutta nyt ei enää pysynyt mikään päässä. Olo alkoi olla niin tuskainen että varasin salaa ajan neurologille. Osittain siksi että halusin kuulla että ei tässä mitään, stressiä vaan, unta palloon ja kaikki on ok. Osittain siksi, että pelkäsin toisaalta että saan juuri tuon vastauksen, että ei sulla mitään ole ja kuvittelet vaan. Olen nimittäin useita vuosia epäillyt että minulla saattaa olla ADHD.

Hommat ovat pysyneet suhtkoht aisoissa kun painetta ei ole ollut liikaa, nyt sitä on ollut liiemman kanssa ja pakka alkoi hajota käsiin. Unohtelu, aloitekyvyttömyys... järjestyksen ja aikataulujen pitäminen, laskujen maksaminen.. aina olleet aivan mahdottomia osa-alueita, ja nyt täysin käsistä riistäytyneitä. Olo on muutenkin raskas ja uupunut.

Neurologille siis. Saman tien tuli arvio että tämä on mitä todennäköisimmin, ei ADHD vaan ADD. Toiseen tutkimukseen. Kävin hakemassa tutkimuksia varten vanhat todistukset vanhemmilta. Lääkäriin lähtiessä unohdin ne kotiin. Unohdin lähetteet työhuoneelle. Parkkihallissa unohdin laittaa auton parkin päälle. Kun tulin lääkäriltä oli auto vyörynyt parkkihallin seinään. Unohdin maksaa pysäköinnin ja sain peruuttaa muiden ohi takaisin parkkihalliin siitä puomilta. Unohtelu jatkui, en enää muista mitä muuta unohdin. Sitä ja tätä sinne ja tänne. Pää on täysin paksussa usvassa.

ADD - diagnoosia tuki myös tapaamani neuropsykiatri. Totesi myös että minulla on vakava masennus ja ahdistuneisuushäiriö. Hänen mukaansa masennus on vaivannut veljen kuolemasta asti, siis jo 11 vuotta, ja on varsin tyypillistä ADD - tapaukselle. No, sitä en ihan odottanut, mutta kun masennuksesta lukee, niin no, pitäähän se paikkaansa. Tila on ehkä vaan niin kroonistunut että en edes erota sitä normaalista.

Tässä on lyhyen ajan sisällä haudattu kummitäti ja oma ukki. Vaikka hän sairasti kauan ja kipeästi, kuolema oli silti todella kova paikka. Nämä ovat nyt osaltaan aktivoineet masentuneisuutta ja pahentaneet ADD - oireita niin paljon että lääkärille oli pakko mennä. Hyvä että menin. Harmi etten ole mennyt aiemmin.

Siihen ADD-lääkitys ehkä tuo jotain apua, sekä tähän, että kello on 11:51 enkä vieläkään ole aloittanut maalaamaan. Se tässä on hyvänä puolena että saa lääkityksen. "Tulee normaaliksi".  Kuinka monta kertaa sitä on saanut kuulla olevansa laiska ja saamaton ja sitä ja tätä eikä saa mitään aikaan. Ja ajatellut itse että on tehnyt tasan parhaansa, siis kaiken minkä tällä päällä nyt voi tehdä. Vaan kun se ei riitä.

Helpottavaa sinänsä että kaikelle löytyy syy. Ei tarvitse kieriskellä itsesyytöksissä ja ajatella että mikä hitto minua vaivaa kun en saa yksinkertaista asiaa tehtyä. Vaatteita viikattua. Tiskejä laitettua. Miksen vaan tee sitä? Se on sama kuin yrittäisi hypätä aurajoen yli. Ei se vaan onnistu.
Mutta samalla kun tämä on helpottavaa, on myös todella masentavaa kuulla että tämä on pysyvää. SE sitten vasta maksentaakin.

On tässä yksi toive (toistan:)

“When the trouble comes, the difficulties, this is good material. And if you survive all that,” she laughs again, “then the art will be even better.”

Pienen poikaseni 3v - synttärit on tänään. En oikein tiedä tuntuuko siltä että on viimeiset 3v kiivennyt mäkeä ylös vai lentänyt pää edellä sitä pitkin alas. Joku rasitusmurtuma on sitten näköjään kuitenkin tullut. Sitä parannellessa. Tytärtäni lainatakseni: "vaikka tulisikin itku, niin tiedätkö mikä auttaa? Kakku. Kakku auttaa aina."