29.6.2013

Hajaantukaa


Täällä ei ole mitään nähtävää.
Paitsi tuo yllä oleva kuva ihastuttavasta Alexandrasta. Pikkuinen keijukainen.

Tarttis varmaan pikkuhiljaa olla jotain taiteellista kirjoitettavaa? Vaan eipä ole. Tässä on viimeaikoina tullut painittua monenlaisten asioiden äärellä, mutta taide ei ole kuulunut niihin. Yleensä tällaisina aikoina kaipaa työhuoneen rauhaa ja ajatusten keskittämistä vain yhteen asiaan kerrallaan, mutta nyt ei kykene edes siihen. Enpä olisi kuvitellut tällaisia aikoja olevankaan. Bipoystäväni on ollut laitoshoidossa ja elämä hänen tukenaan (tai ainakin perseelleen menneet tukemisen yritykset) on/ovat tehnyt päivistä hernerokkasumua. Askel painaa. Mieli painaa. Taide tuntuu juuri nyt niin turhalta. Kun pitäisi pystyä ensisijaisesti elämään kunnolla. Lisätään kakkuun vielä stressin kärjistämät avio-ongelmat. Onkohan kenellekään muulle taiteilijalle tullut vastaan tilannetta jossa puoliso kuittailee työstä joka ei tuota mitään? Heh heh! Retorinen vitsi joka saa varmasti artistin purskauttamaan aamukahvinsa näytölle hillittömän (itku)naurun siivittämänä. Ai että onko! Onko vähän joskus ehkä! Ja tuleeko ehkä kuulemaan saman joka riidan aikana? Kyllä. Taiteilijan ammatti on ehkä sosiaalisesti jostain syystä hyväksyttävää mutta aviollisesti ei aina olekkaan (vaikka kuinka suhteen alkuhuumassa vakuutellaan että juujuu se on ihan ok että olet taiteilija ja tulet aina olemaan. Asia joka paljastetaan vähän samalla vakavuudella kuin kertoisi sairastavansa HIV:ta). Taidetulokortin vetäminen esiin on varma resepti totaaliseen räjähdykseen, jota kohdallani voisi luonnehtia kuvallisesti seuraavalla tavalla:


Eli en ota asiaa kauhean hyvin. Kehoitan vastapuolta usein kuvan osoittamin, värikkäin sanankääntein, suksimaan vaikkapa vittuun. Se saattaa tuottaa pientä kitkaa parisuhteeseen pidemmän päälle. Mutta niin kyllä edellä esitetty puolison perseilykin.
Mutta niin se on: työ, joka on ainaista itsensä kritisoimista, epävarmuustekijöitä, onko tämä nyt mistään kotoisin - pohdintaa, kritiikkituskissa kieriskelyä, suuria tai edes keskikokoisia odotuksia ja massiivisia pettymyksiä, (ja ajoittain myös pieniä onnistumisia ehkä) vaatii kyllä huikeasti puolison tukea. No, saanhan mä sitä, mutta on se selkeästi myös aika herkullinen ase kesken mehevän perheriidan.

No mutta asiasta toiseen, tai vaihtoehtoisesti "siihen työhön josta ei edes tienaa mitään mutta rahaa kyllä menee": On mulla yksi pohja liimattu vaan ei gessottu. Ja mielessä on kuva, ei tosin ihan vielä kaikki värit. Mutta ajatus on ja se on tärkein, tiedän mihin pyrkiä. Muuallekin kuin salen kassalle rahaa tienaamaan. Rahaa! R A H A A AAAAaaaaaaaaaaaaaaaaaaaarrrrgghhh.

Yksi pyrkimys on nämä: Sarjamurhaaja Alcalan valokuvat. Jostain kumman syystä haluaisin maalata noita. Varmaan samasta syystä miksi maalasin kirpparikuvista. Koin nekin tyypit jotenkin kadonneiksi ja keksin niille mitä ihmeellisimpiä kohtaloita ja tarinoita piirrellessäni ja tuijotellessani niitä kuvia. Sama tunne yllättään Alcalan kuvien parissa.
Jotenkin aiheen pohdinta tuntuu pliisulta edellisen kappaleen avautumisen jälkeen. Mutta elämä on.

24.6.2013

Ja sitten vähän Irinaa



Tietyn yksityisyyden rajan on koettu ylittyvän kirjelmän julkaisemisessa, joten se on nyt poistettu, ja tilalle tulkoon tämä:



Tätä jatkunut on jo kauan
Enkä jaksais enää tapella
Mut mä luulen ettei kumpikaan
Enää muista miten lopettaa
Joo mä myönnän etten aina oo
Ollut täysin reilu sua kohtaan
Mutta koittanut olen antaa
Sulle saumaa ja hengitystilaa

Ei sun tarvii muuttaa itseäsi
Mutten jaksais olla enää sun lapsenvahtis
Mä en pysty siihen

Yhdeksän hyvää ja kymmenen kaunista
Joita molempien
Piti vaalia, uhrata kaikki sen puolesta
Sen teki vain toinen
Miten sä teet sen, sä saat minut suuttumaan
Saat mut nauramaan yhdellä lauseella
Yhdeksän hyvää ja kymmenen kirosanaa

Minä uskon et se mitä pyydän
Ei oo liikaa sulta vaadittu
Sä voit poistaa paljon turhaa
Jos sä viitsit ees vähän vaivautuu

Ei sun tarviis ihmeitä suorittaa
Minne oon voinut sen ihmisen kadottaa
Jonka joskus tunsin

Yhdeksän hyvää ja kymmenen kaunista
Joita molempien
Piti vaalia, uhrata kaikki sen puolesta
Sen teki vain toinen
Miten sä teet sen, sä saat minut suuttumaan
Saat mut nauramaan yhdellä lauseella
Yhdeksän hyvää ja kymmenen kirosanaa

Samaa pirun ympyrää 24/7
Johan tässä lähtee järki
Sukellus kurimukseen jonka nieluun hukkuu
Vaikka myrskyn riskit tiedettiinkin
Mun täytyy olla masokisti mielipuoli
Kun oon vapaaehtoisesti tässä
Jakomielitautinen rakkaudentunnustus
Ja kymmenen kirosanaa

Yhdeksän hyvää ja kymmenen kaunista
Joita molempien
Piti vaalia, uhrata kaikki sen puolesta
Sen teki vain toinen
Miten sä teet sen, sä saat minut suuttumaan
Saat mut nauramaan yhdellä lauseella
Yhdeksän hyvää ja kymmenen kirosanaa

16.6.2013

Vitsi vitsi

Kello on 23 ja alle metriset on molemmat peitelty omiin sänkyihin nukkumaan. Wohoo! Ensimmäinen kerta! Ekoja kertoja riittää tähän juhlittavaksi muitakin; 1. Allukka on aloittanut elämän ilman vaippoja (josta palkintona sai kassillisen uusia vaatteita ja kengät, ja suurin riemu repesi siitä kun allukka sai oman prinsessahuulirasvan - neiti on jostain syystä aivan totaalinen huulirasva-addikti) 2. William osaa kääntyä massulleen ja takaisin sekä helistää helistintä! Innolla ja pontevasti :) Ja tänään myös osasi siis mennä aikaisin nukkumaan. Mahtavaa. Juhlava tilanne vaatii arvoisensa juoman, eli tietysti lonkkua. Tsup!

Ja koska fiilis on korkealla, jaan tähän viimeaikoina silmään sattuneita Internetin helmiä. Enjoy!

Kikakikakika XD Repeän joka kerta :D
Wanha mutta hyvä! Tarttis melkeen photoshopata soinille tutti suuhun ja kyynel silmäkulmaan :D

Yes please!

: Anything.

Luonnekuvaus naulan kantaan.

Tämä pitäisi muistaa.

Nii. Ja sit mä olin ihan et evvk tiäksä. Jaxuhaleja!

   
Tämä on totta, tämä on totta, tämä on totta.

Ja tämä vielä uudestaan siksi koska se nyt vaan on niin hyvä :D
Hyvää Alkuviikkoa :-)

9.6.2013

Nuotit


Kuvaan muutaman päivän päästä ystävääni. Kameran ja salamalaitteiden akkujen ja orjakennojen kanssa on ollut totuttelemista -aika paljon haen oikeita arvoja oikeastaan kauheasti ajattelematta, jonka lopputulemana on se, että akut yleensä loppuu kun olen vasta päässyt alkuun.

Kaukaa viisas laittaa siis kaiken valmiiksi - asettelee salamat ja valot, käyttää itseään mallina ja mittaa sopivat ajat ja kirjoittaa ne ylös jotta tarvittavat kuvat saataisiin sitten helpolla.

Tämän jälkeen on alettava valmistelemaan hääkuvausta - iiks. Siinä on sitten vähän isompi pala kakkua haukattavana. Vara-akkuja tarvitaan, varmaan harmaasuodintakin ja paljon jäitä hattuun, ja sinne myös nuotit. Halutut kuvakulmat ja tilanteet, ja vain tarvittava määrä ruutuja. Eikä mitään kahdeksaa sataa. Johan siinä menee akku jos toinenkin ja lopputulema on se, että kamera on juhlien alkaessa jo jäähyllä.
Niitä kuvia en kyllä treenaa olemalla mallina itse. 

Ei tässä oikeastaan ole kirjoitettavaa, ja toisaalta on taas paljon. Hirveästi on aina ajatuksia mielessä että mitä haluaisi ylös kirjoitella, mutta yleensä silloin kun sitä ei pääse tekemään. Vaikka lenkillä. Mutta nyt kun on koneen edessä, hakkaa tyhjää. Tähän saattaa vaikuttaa myös kellonaika, mutta tämä on nykyisin ainut ajankohta jolloin pystyn kirjoittamaan. William on sen luokan sylihiiri.

Mutta en tiedä. Olen pohdiskellut paljon sitä miksi kirjoittelen tänne. Taide-lehden blogikatsauksissa on ollut pari kertaa viittausta tänne, ja se, sekä edellisessä kirjoituksessa mainittu kauppareissukohtaaminen on saanut miettimään ja hieman ahdistumaan siitä että joku oikeasti lukee tätä ja näitä kärkkäitä aivopierujani. Minä varmaan muiden muassa olen alkanut kirjoittamaan tätä itselleni. Ei tietenkään pelkästään jos blogi kerta on julkinen, sillä tekstillisesti on tavallaan helpompaa kirjoittaa kertovaan tapaan jollekin muulle suunnattuna kuin suoraan itselleen, että hei, sinä teit tänään tätä ja ajattelit näin. Mutta toisaalta koska kirjoittaminen on päiväkirjamaista, ei ole tullut ajatelleeksi julkaisevansa jotakin. Tai ilmaisevansa mielipiteensä jostakin julkisesti, herran jestas, olen kirjoittanut vaikka mitä mitä en välttäämättä lainkaan jälkeenpäin allekirjoittaisi. Siis päästänyt höyryjä ja höpöttänyt menemään, kuten tavallisestikin on tapana. En tavallaan tahtoisikaan ryhtyä harjoittamaan turhaa ajattelua tässä yhteydessä tai harkitsemaan sanojani. Tällä konseptilla on menty ja eiköhän sama jatku. Otan täyden vastuuvapauden sanoistani, avot!

Olen kirjoittanut tätä jo aika monta vuotta, oliskohan 6 vuotta. Välillä ajattelen, että mitä jos tämä blogi katoaisi yhtäkkiä. Kuuden vuoden ajatukset ja prosessit kuvineen olisi sen siliän tien poissa. Kun saisi tämän jotenkin kirjoihin ja kansiin, itselleen. Tai mitä tämä on ajan saatossa, tai nämä blogit, minkälaisessa asemassa suhteessa muuhun kirjoitteluun? Kirjeisiin? Artikkeleihin? Miten nämä säilyy, tai onko edes tarvetta?

Pitää osata luopua, tästäkin. Helposti ripustaudun asioihin kuten kuvat ja tekstit, enkä kykene heittämään niitä pois. Ikuinen kova katkeruus (siis niin kova, että voisin lyödä) jäi exää kohtaan kun hän ei koskaan kopioinut eron jälkeen valokuviani minulle, vaan tuhosi ne. Sinne meni koko Kotkan ja vähän Porinkin elämä kuvina. Ystävät ja työt ja harrastukset. Jotkut tilanteet ovat piirtyneet kuvina mieleen, synttäriyllätykseni isossa puistossa, aamun krapula ja Jussi Ahteen nimmari poskessa, Taigan nokoset pentuna verhojen takana, jotkut etsintätreenit.. joskus nekin sitten haihtuu mielestä. Välillä kauhun vallassa yritän pakottaa itseäni muistamaan. Omia valokuvaoppilaitani tästä huomautin: meillä on tässä ajassa mahdollisuus vaikuttaa siihen mitä me ehkä vanhana elämästämme muistamme. Kun muisti pettää niin kuvat jää, ja niiden kautta eletään uudestaan. Nyt on sitten monta vuotta, monta ystävää pois pyyhitty. Tai vielä toki muistan, mutta kokoajan vähemmän. Olin elänyt aika huolettomasti siihen asti kunnes sain kameran omaan käyttööni. Senkun elelin. En painanut mieleeni mitään niistä sunnuntaista kun istuin serkun perheen kanssa pizzaa tekemässä. Pyöräilin pitkin kirjurinluotoa aistimatta kostean maan tuoksua ja tallettamatta sitä kovalevylleni. Elämäähän oli loputtomasti edessä ja se yksi ilta muiden joukossa. Kaikki muuttui kun sain kameran ja tajusin, että en ollut tallentanut hetkeäkään menneistä vuosista. Ne ovat menneet, jokaikinen. Iski eksistentialistinen kriisi ja alkoi hillitön kuvaräiskintä. Nykyään kuvaan kuutisentuhatta kuvaa per vuosi. Noin 16 kuvaa per päivä. Vaan montako niistä saa ikinä fyysistä muotoa, vai katoavatkohan jonain päivänä bittiavaruuteen. Koko elämäni, puf.
Elämme sellaisessa valokuvallisessa yltäkylläisyydessä että ei vastaavaa ole ennen nähty. Kaikilla lähestulkoon on kamera, ainakin kännykässä ja eletään hyvin kiinni hetkessä. Kuvat jaetaan kavereille ja sukulaisille tapahtumahetkellä eikä viikkojen perästä kun on kehitetty ja lähetetty eteenpäin. Tämä tuo myös haasteen, koska emme liiemmin kuviamme enää kehittele, vaan ne elävät elämänsä täällä netissä ja ovat aikalailla kertakäyttökamaa. Pistetään naamakirjaan ja tykkäillään. 10, 20 vuoden päästä ei niistä eikä meistä ole mitään jäljellä.

No siitä luopumisesta; menneen lisäksi on osattava luopua tulevaisuudesta tavallaan. Asioista joita piti itsestäänselvinä, joita ehkä odotti, joistain haaveista: ei tule toteutumaan. Kun asiat ei menneetkään nuottien mukaan. Tämän totesin isoäitini kanssa puhelimessa tänään joka kertasi elämäänsä, sota-aikana Saksassa ss-upseerien tiluksilla töissä, karanteenileirillä Suomessa, perheenjäseniä jotka kuolivat, kuka vietiin siperiaan, kuka ammuttiin. Pitää elää se elämä joka on annettu eikä antaa periksi liian aikaisin, tuskaisena totesi isoäiti, viitaten edesmenneeseen veljeeni. Loppuun asti on kärsittävä. Täytyy osata luopua niistä unelmista jotka eivät käyneet toteen ja yrittää saada paras irti siitä elämäntilanteesta missä milloinkin elää. Voi että, miten karvasta se voi olla: linnulla häkissä joka tuntee tuulen sulissaan, voi tuntea, ja haistaa maailman ja elämän. Että tässä nyt ollaan. Ei auennutkaan luukku, mutta on mulla edes tämä orsi. Vain silmät kiinni voi lentää.

Siinä on oma rikkautensa jos ei omista mitään. On kaikesta vapaa. 


5.6.2013

Yhteensattumia

Ominais - Ominainen - Omenainen.

Tänäiset tapahtumat eivät ole vähäpätöisiä! Tuostanoinvaan nimittäin arkisella kauppareissulla Rymättylän kyläkauppassa aivan tavallisena arkisena ööö.. mikäsnyttön keskiviikkona? minä ja collegehousuni saimme kunnian törmätä itse Tommi Läntiseen ja turista hänen kanssaan säästä ja jäätelöistä. Viikon, kuukauden ehdoton kohokohta!

Sen lisäksi, kaupan irtokarkkihyllyllä sattui ja tapahtui. Seuraani lyöttäytyi herra, joka rohkeni tiedustella nimeäni, jonka paljastin. Ja koska hän oli arvannut henkilöllisyyteni oikein, vastapaljastuksena hän esittäytyi itsekin ja ilmaisi käyneensä joskus avajaisissani kaiketi (kohteliaasti paneutumatta itse taiteeseen) (vai olikohan se jonkun muun avajaiset, no enihuu) ja lukeneensa tätä blogia, ja tunnisti minut niistä. No mikäs siinä. Hän nimittäin on ollut tuottamassa tämmöistä lyhytdokumenttia Ominaisista jota tässä sain juuri kunnian katsella. Hän ojensi minulle kyseisen DVD:n jos olisin vaikka kiinnostunut katselemaan, kun olen kerta käynyt siellä itsekin kuvaamassa. Oikein hieno pätkä oli. Täytyy sanoa että kannen perusteella odotin jotain kauhumässäilyä, mutta tämä oli oikein hienovaraisen kaunis. Katsokaa vaikka itse: Tässä lyhytelokuvasta tehty musiikkivideo.

Tästä kaikesta inspiroituneena lähdin selaamaan blogihistoriikkia ja kahtelemaan että mitä siitä reissusta olenkaan tänne laittanut. No en paljoa. Yhden kuvan jossa loikin. Siis koko kuvasarja on jäänyt postaamatta tänne. Tunnen nyt syvää tarvetta kuvien jälkijulkaisuun. Facebookkiinhan olen jo kuvani lahjoittanut kertomuksen kera, laiskuuttani en siis näemmä tänne.

Ajatuksena oli mennä joskus Ominaisiin uudestaan. Viimeksikin piti olla hyvin aikaa, mutta ei sitten lopulta ehtinytkään kuin hätäisesti juoksemaan saaren ympäri ja koko reissu kävi ikäänkuin luonnoksesta. Ehkä jonain päivänä.

Sopivasti sattui tämä Ominais-kohtaaminen. Roadtrip&Fortteseuralaiseni Roope nimittäin paljasti tässä päivänä muutaman aikovansa Ominaisiin telttaretkelle. Hullu, sanoin. Ominainen on hyytävä paikka. Tai kaunistahan siellä oli, kelit suosivat ja rantautuminen oli helppoa. Mutta saaren tunnema muodostuu todella hyiseksi.


Minun syyni matkustaa ominaisiin olivat hyvinkin henkilökohtaiset, ja olisin halunnut viettää siellä enemmän aikaa vain kuunnellakseni paikkaa. Aistiakseni jotain. Olen ehkä senvertaa inkkari että koen sellaisen antavan minulle jotakin. Se jäi viimeksi tekemättä. Käynti oli kuin coopperin testi saaren ympäri, ja itse sisäosiin en kerennyt lainkaan. Tosin en olisi yksin uskaltanutkaan. Senvertaa on jänistä collegehousussa.

Tästä teaserista huolimatta en nyt jaksa/pysty/kykene laittamaan niitä kuvia tähän. Laitan vielä ihan varmasti. Ominainen on nyt monta kertaa tullut puheissa ja tapahtumissa esiin että sille taitaa olla jokin kosminen kutsu.

No, ne kaupasta haalitut irtokarkit on nyt toimitettu vatsan uumeniin ja huono on olo. Ennen kuin puheet menee enemmän sinne inkkarin puolelle, matkaan unille. Adjö.

4.6.2013

Eletään kesäkuuta


Otsikkoa ei välttämättä ymmärrä todeksi kun aamulla raottaa silmiään. Pitkä ja hyinen talvi piti otteessaan niin kauan että tuntuu kuin vasta sen olisi karistanut kannoiltaan pitkän takaa-ajon päätteeksi. Ja eipä siitä nyt olekkaan kuin kuukausi kun meri oli vielä jäässä!
Totuus kesäkuusta valkenee sitten kyllä kun havaitsee lämpötilan makkarissa hipovan kolmeakymmentä. Vaan ei ole valittaminen. Suomen kesä kun on lyhyt ja vähäluminen.

Minulla on aina ollut sellainen eri aistien ruokkima mielikuva elämästä sitten isona, keski-ikäisenä. Se on hyvin kesäkeskeinen ja tuli tänään taas jälleen kerran mieleeni, joten jaetaan se tässä.

1. Soundtrack
Taustalla soi ehdottomasti Yö saaristossa, jota kuunnellaan vanhasta pienestä rohisevasta patteriradiosta. Tähän on Rymättylän lisäksi sekoittunut aimo annos Kotkalaisuutta. Passaa kumpaankin maisemaan. Joskus kakarana soittelin radion toivelauluohjelmiin ja pyytelin tätä, omistaen viisun isoäidilleni Alvinalle.





2. Hiki
Mielikuvassa ihmiset ovat lihavia, iho on palanut ja rasvainen, kaikilla on hiki. Istutaan pirttipöydän äärellä ja pelataan marjapussia.

3. Eväät
Kaljaa pullosta ja mätitahnaa näkkileivällä. Sitä aikuiset syö. Ja kylmää lenkkimakkaraa sinapilla.

4. Tuoksut
Rantakaislikko jossa tuoksuu raskaalle levälle, suolalle ja kalalle ja hivenen petroolille.

5. Miljöö
Rantakapakka, laivoja, merimiehiä ja jambalaya tanssii hän notkein lantein. Ei käy mitenkään yksiin tuon pirttipöytäkuvaelman kanssa, mutta ehdoton. Lähinnä tätä on päästy Kotkan Kairossa.

No, en ole lihava, en osaa marjapussia, en uskalla maistaa mätitahnaa enkä syö makkaraa. Nämä aistielämykset jää hamaan tulevaisuuteen kunhan kasvan ensin isoksi. Merimiehen jo tapasin, kapakista juu vaan en rantasellaisesta. Ja eväät näyttää tältä:


Joten en oo vanha vielä vaikka täytänkin 31. Tosin kauaa ei voi hakea enää nuortennäyttelyyn. Tänä vuonna hain. Sitten yli kolmevitosena alan vetää sitä makkaraa ja mätitahnaa.