Ai että!

Voi mikä upea päivä! Aamu meni ihan pitkin seiniä, meinasin unohtaa mennä kritiikkiin iltapäivällä, jonne juuri ja juuri ehdin ajoissa, saadakseni tietää että en valmistu sittenkään vieläkään jonka johdosta vitutti kuin pientä oravaa hymyilin kuin hangon keksi koko kritiikin ajan, ja kun palasin takaisin autolleni huomasin, että auton toinen etuvalo on päällä! Toinenhan sanoi itsensä irti taas jo jokin aikaa sitten, ja toinen ei aina suostu sammumaan ollenkaan. No nyt se sitten oli päällä siellä saatana. Auto sentään käynnistyi, mutta kaupan pihalle kaartaessani huomasin, että wanhoilla kunnon korjauskikoillakaan valoa ei saa sammumaan. Ei millään, ei perkele mitenkään. Hermoromahduksen jälkeen juoksen kauppaan, ostan sieltä osan tarvaroista, kiiruhdan takaisin autolle, ajan toiseen kauppaan jotta akku kerkeisi vähän latautua, asioin nopeasti siellä puodissa ja ajelen sitten kotiin, jossa valo lopulta sammuu. Ai perkele, ai että. Tämä kaikki yhden voileivän voimin. Olen ehkä ansainnut pullon punaviiniä lasillisen sidukkaa.. Ja mitä siihen autoon tulee, jonain kauniina päivänä tuikkaan tuleen koko paskan.

Tunnelmat kääntyivät näköjään pikaisesti perusnegatiivisiksi oltuaan hetken jopa jossain määrin positiivisilla urilla. Haaveilin nimittäin maalaamisesta: ollapa metritolkulla valmista maalauspohjaa odottamassa. Ollapa työhuone, jossa näkee maalata, ja joka ei ole kylmä ja kostea. Ollapa välillä älyllistä juttuseuraa. Ei sillä että olisin idioottien ympäriöimä tai mitään, mutta siis joskus kyllä kaipaa sellaista filosofista taidejuttuseuraa. Suuremman osan ajasta halveksun sellaista paskanjauhantaa mutta even i have my moments, ehkä tänäisen kritiikin innoittamana. Teki ihmeen hyvää se, kun on ollut täällä neljän seinän sisällä korpikämpässä jo pidemmän aikaa.
Mutta siis; ehkä nämä laidasta laitaan lennähdelleet tunteenpuuskat saivat jotain reaktiota aikaan. Työhuoneella ei odota maalauspohjan maalauspohjaa, enkä ole liikauttanut eväänikään materiaalitilausten suhteen. Yhä mietin tilaisiko valmispohjia raamareilta, vai jatkaisiko itsenikkarointia. Menisinkö jopa niin pitkälle että tekisin pohjani itse ihan listoista alkaen? Ehkä hienostelen vaan kiilapuilla. No mutta asiaan lopulta olkaahyvä:

Minulla on, oli, vahva tunnetila. Se on usein paras mahdollinen hetki tehdä jotain. Se on oikeastaan ainut mitä tarvitsee: jos lähtee lähestymään tekemistä temaattisesti menen aina perse edellä puuhun. Minulle on tunne ja sen välittäminen tärkeää. Luoda joku tuntemus ja reaktio. Purkaa niitä omia sellaisia väriin ja muotoon. Kaikkea ei voi kertoa sanoin ja sitä varten on maalaus. Ulkomaailmassa liikehdintä sai paljon tuntemuksia aikaan. Vieraita kasvoja. Loputonta liikettä. Erilaisia tuoksuja, ärsykkeitä. Kun seisoo lähellä muita kuullakseen mitä toiset sanovat, mutta kuitenkin piikkusen etäällä ettei vain törmää, tulee sellainen ajatus että pitäisikö vahingossa tahallaan törmätä. Tai mennä niin lähelle että väliä toiseen on vain milli. Menee hirmu lähelle toisen ihmisen olemusta, tuoksua, se on jännittävää. Kaikki ovat siinä tilanteessa tietoisia toisistaan ja omista liikkeistään, pitääkseen oman tilansa. Se muodostaa tilanteeseen suuren jännitteen ihmisten välille. Siitä tuli kauhean maalauksellinen fiilis, kun olisi päässyt sen välittömän sähköisen tunnelman kanssa työskentelemään niin aaai että.

Sehän nyt ei tietenkään onnistunut. Ei ole taas pidempään aikaan ollut mahiksia maalata. Alkaa tämä hoitovapailu piisata.