Yllätyksiä työhuoneella

Viimeaikoina on tupannut hieman jännittämään mitä työhuoneelta löytyy sinne tullessa. Valmistin tässä 150x150 maalauspohjia kiilapuista ja askartelin taakse rimoista ja reikälevyistä kehikot ehkäisemään vääntymistä. Tässä ja kankaan laittamisessa ja pohjustushommeleissa oli melkoinen työ tämän mahan kanssa, joten kovinkaan riemuissani en ollut havaittuani että täällä oli käyty, tavaroitani kaadeltu maahan ja pohjaakin vähän tölväisty niin että kehikko oli ponnahtanut paikaltaan ja kankaalle liimattu akvarellipaperi repeytynyt. Lämpötila ja kosteus on vaihdellut tiloissa jonka johdosta kaikki pohjat ovat vääntyneet kieroiksi. Jopa vielä liimaamattomat pellavapohjat ovat kiristyneet kosteudesta ja alkaneet mennä mutkalle. Ei siinä varmaa auta mikään muu kuin irrottaa kangas puista ja nitoa uudestaan ja vieläkin löyhemmin. Tänään saatoin myös ilokseni havaita että hiiret ovat valloittaneet työhuoneeni. Eivät näköjään varastaakseen eväitäni (keksipurkit ja teepaketit ovat koskemattomia) vaan kustakseen maalauskankailleni. Jep, lämpöpatterin vieressä kasalla olevat pellavakankaat ovat näköjään mieluinen alusta nököttämiselle, ja kakkaamiselle.

Matkustaja mahassa käy suuremmaksi ja olo tukalammaksi. Neljän pienen paperin leikkaaminen akvarellirullasta lattiantasassa vie oikeasti tunteja. Sen jälkeen täytyykin ottaa pieni lepo että jaksaa keitellä liiman. Koko päivän työn tuloksena on 4kpl 50x60 akvarellipohjaa ja lukematon määrä supistuksia. Saas nähdä jäänkö työhuoneen vangiksi tänään: tietä tänne ei ole aurattu, mutta puskin tänne lantikalla väkisin. Senvertaa on lunta että maasturin pohja laahaa hangessa ja auto jäi välillä niille sijoilleen sutimaan. No, painovoima piti huolen siitä että vyöryin autoineni tuon mäen alas, mutta saas nähdä kuinka käy ylöspäin pyrkiessä. Joko täräytän autolla täysillä pöpelikköön tai jään sutimaan tuohon keskelle pihaa. Jotenkin alkaa tuntua siitä että pois täältä ei omin avuin päästä. Mutta pakko oli tänne rynniä, silti. Ei ne paperit itsestään liimaannu kankaille..

Makupaloja - näyttelystä Turun Sanomissa

Keväällä valmistuvat taiteilijat tarjoilevat
Makupaloja tulevasta
Turun Sanomat 26.11 2010 05:00:28

Visiteeraajat ovat käyneet. Ensi keväälle on löydetty jälleen uusia nuoria taiteilijoita gallerioihin ja muihin kuvataidenäyttelyihin. Luvassa on niin kiinnostavia töitä kuin tekijöitäkin. Turun taideakatemiasta valmistuu keväällä kaksitoista uutta kuvataiteilijaa. Neljännen vuosikurssin tutor-opettaja Outi Puro sanoo, että noin kolmen viikon ajan eri näyttelypaikkojen edustajat ovat käyneet tutustumassa tulevien taiteilijoiden työskentelyyn paikan päällä.

– Osalle on jo löytynyt näyttelypaikkoja. Osa on jo nyt tehnyt myös opetustyötä.

Köysiratagalleriassa on parin viikon ajan esillä esillä makupaloja kulttuuripääkaupunkivuonna valmistuvilta nuorilta taiteilijoilta.


Taidetta voi opiskella. Ainakin tekniikan tuntemukseen siitä on hyötyä.

– Itsevarmuutta omien juttujen tekemiseen olen saanut. Ammattitaiteilijoiden antama ulkopuolinen kritiikki on ollut myös tärkeää, Köysiratagallerian näyttelytilaan isokokoisen hiilityön tehnyt, Tampereelta lähtöisin oleva tuleva taiteilija Elliina Peltoniemi sanoo.

Maalauksia tekevä Elliina löysi hiilen ja piirsi sillä elämänkaartaan näyttelytilan valmiiseen seinäkulmaukseen. Siinä on minä itse pienenä, perhe potretissa taiteilijan ollessa sylivauva. Vaavelista ei ole kuitenkaan jäänyt ritirinnan istuvien isän ja äidin syliin kuin ääreisviivat, kun pienokainen on ponkaissut sylisylkystä omille teilleen katonrajaan saakka. Perhepotretissa häilyy tummana kohtana myös isoäiti, joka on päättänyt maallisen matkansa. Hänen äärellään lentelevät linnut ovat tuonpuoleisen vastaanottajia. Teos on levollinen. Luonnollinen. Kuin sen paikka juuri siinä tilassa olisikin.

– Tulevaisuudessa tahdon tehdä taidetta julkisiin tiloihin. Ihmisten keskelle ihmisistä, melkein valmiit opettajanpaperit omaava Elliina miettii.



Keväällä valmistuvista uusista taiteilijoista kuvanveistoon ovat keskittyneet Henri Ahti , Minerva Martiskainen , Eero Nives ja Johannes Saljas . Elliina Peltoniemen lisäksi maalareiksi valmistuvat Eeva Saarros , Maria Liitola ja Aino Sainio . Taidegrafiikkaan ovat panostaneet Rita Mutanen , Jessi Rannikko , Eini Sahla ja Otto Turtonen .


Turun AMK:n taideakatemian kuvataideopiskelijoiden 4. vuosikurssin yhteisnäyttely Makupaloja Köysiratagalleriassa (Linnankatu 54) arkisin 8.12. saakka klo 12–17.



LUE LISÄÄ PERJANTAINA TURUN SANOMISTA

JUKKA SAARINEN

Linkki TS:n juttuun, jossa myös lisäkuva:
Makupaloja tulevasta

Taideostoista verovähennys - kyllä nyt menee nurin hyvinvointivaltio!

Ainakin mitä Iltalehden aihetta koskeva keskustelu antaa ymmärtää. Kansalaiset suut ymmyrkäisinä kauhistelevat miten taas ollaan pistämässä rikkaiden huvit köyhien maksettavaksi. Ei ole tavallisella tallaajalla varaa ostaa rempranttia tai muuta miljoonataulua seinälleen. Ei koske meitä Matti Meikäläisiä tämä ale, ei. Ja hätäpäissään ollaan koplaamassa persujen nettisivuja jos vaikka pystyisi liittymään sieltä samantien. Soini asialle ja heti. Tässä linkki itse uutiseen ja sen keskusteluun: Kokoomusedustaja vaatii: Taideostoista verovähennys. Uutisessa kerrotaan, miten Kokoomuksen Sanna Perkiö ehdottaa taiteen ostoon verovähennysoikeutta.

Kyllähän se tosiaan pistäisikin kansan kanssan kallelleen. Kuten keskustelussa epätoivoisesti taiteilijoiden puolta pitävä nimimerkki "taiteilia" toteaa ilmeisesti alvin määrään viitaten seuraavalla tavalla: "Taitaa olla taiteen myynti suurempaa mitä arvelinkaan, jos taiteen veroale kaataisi vaikkapa terveydenhuollon. Ajatellaan jos vaikka hankkisi teoksen suoramyyntinä taiteilijalta ja saisi vähentää siitä 300 euron maalauksesta sen 8% verotuksessa. Voi, millähän se sitten korvattaisiinkaan."

Sekin katsotaan taiteilijoiden suoranaiseksi paapomiseksi tuo halpa verotus. Kyllähän sitä kannattaakin kadehtia, että taiteilijalla on niin pieni vero ensimyynnissä kuin 8%. Kuinkahan suuri osa myy kauppiaan/galleristin kautta teoksensa, jolloin provisiota menee nykyään melkein se 40%. Siihen kun vielä päälle lätkäisisi sen 22% veron, olisi taiteilijan veroprosentti komiat 62% myydystä työstä. Juu ja päälle vielä ateljeen vuokrat, vakuutukset, matkakulut, kutsut ja mainonta, niin ei juuri lyö leiville. Ja jossain pitäisi vielä asuakkin, ja ehkä syödä jotain joskus. Maksaa sähkölaskut, puhelin, lainat. Näyttää siltä että suurella osalla ihmisistä ei tunnu olevan minkäänlaista käsitystä taiteilijan arjesta. Ei tarvitse taiteilijoita paapoa ja taidekin on paskaa. Keskustelun mukaan taiteilijat vaan "touhuaa niitä näitä", ja taiteen maisterille todetaan, että "Tyhjästä ei pidä mitään maksaa eikä oleilusta mene vaikka sinne putkitöihin niin tiedät jotain työnteosta."

Kaksi asiaa keskustelussa pistää niskavillat pystyyn. A) ihmisillä tuntuu olevan vahva käsitys siitä, että kaikki taide maksaa miljoonia ja B) taiteilija on jouten maleksiva yhteiskunnan rasite, jonka taskuun veronmaksajien menettämät tuhannet ja taas tuhannet eurot valuvat tuostavaan. Ilmeisesti kuka tahansa voi kuvataiteilija, sillä sana ammattitaiteilijakin on saanut keskustelussa " " hipsut koristeekseen. Ja ilmeisesti kenen tahansa "ammattitaiteilijan" teokset ovat kankaalle lääppästyä kuraa, joka viedään galleriaan ja pyydetään huippuhinnat.
Viedään galleriaan ilmeisesti sen kummempia kyselemättä.
Saadaan kaikki rahat omaan pussiin.
Saadaanapurahoja ihan vaan kun pyydetään, eikä vissiin tarvii aina pyytääkkään.
Nykytaide on paskaa, eikä sitä haluta tukea. Kuitenkaan määrittelemättä sitä mitä nykytaide tarkoittaa, eli periaatteessa kaikkea taidetta, joka tehdään nykypäivänä. Eli kaikki taide on toisin sanoen paskaa.
Ja eihän tällaisia voi tukea. Kaikki rahat pois niiltä vaan, koska tekevät sellaisia turhakkeita mitä ketään ei tarvitse, ja taulut myydään kuitenkin aina miljoonilla, ja senkin kaiken taiteilija ryyppää.

Mistä helvetistä tällainen mielikuva on poikinut. Ei tässä mitään sääliä kukaan tarvitse että voi, kun eletään taiteilijoina köyhyysrajan alapuolella, vaan ehkä hienoinen asennemuutos riittää. Mistä on syntynyt tällainen viha taiteilijoita kohtaan? Eihän tämä veromuutos edes suoranaisesti kosketa taiteilijaa kuin siinä mielessä, että se hypoteettisesti ehkä saattaisi nostaa taulumyyntiä. Eihän siinä hyödy siis kuin ostaja. Ja nimenomaan tuolla mainostettu köyhempi kansanosa, jolla ei ole mukamas varaa taidetta ostaa. Luulen että kyse on kuitenkin vain omasta valinnasta, sillä pleikkareihin ja telkkareihin ja perjantaipulloon kyllä rahaa löytyy. Nyt sitten olisi paremmat mahdollisuudet taiteen hankintaan tarjolla, jos se muka rahasta pelkästään kiinni on.

Tuntuupa siltä, että kunhan nyt vaan tykätään haukkua snobiporvareiksi kaikki jotka pitävät taiteesta ja pistetään asia rikas/köyhä-riistojaottelun piikkiin, eikä suinkaan siihen, että tunnettaisiin olo tyhmäksi jos myönnettäisiin, että taide ei kiinnosta. Ei sen, ihan oikeasti, tarvitse kiinnostaa kaikkia. Menee minultakin veroeuroja ylelle vaikka en ole tippaakaan kiinnostunut telkkarista. Paitsi maanantaisin, jolloin tulee big bang theorya kaksi jaksoa, frendit, täydelliset naiset ja nurse betty, joka kylläkin taitaa olla joulutauolla. Mutta ilmeisesti kuvataiteen kohdalla asia ei olekkaan niin yksioikoinen. Ihmettelen sitä suuresti, sillä miten populistein mielestä voi olla oikein vähätellä köyhien taiteilijoiden verovähennyksillä tukemista tällä mahdollisuudella suurempiin myyntilukuihin, mutta silti ilomielin tuetaan veroernoin jo hyvin pärjääviä visuaalisen ja viihteellisen tuotannon tarjoajia, tahoja nyt sen tarkemmin erittelemättä. Eikö populistit olekkaan meidän köyhien perussuomalaisten puolella, häh? Tietenkään taidetta ei tulisi ostettua jos juuri ja juuri on ruokaan rahaa, mutta ehkä syytä olisi silloin etsittävä jostain muualta kuin taiteen veroalen kansan köyhdyttävästä vaikutuksesta.

Jännittävää kyllä, että kun puhutaan taideostoista, käsitetään sen suoraan tarkoittavan rikkaiden ihmisten harjoittamaa toimintaa, eteenkin jos kyse on tilaustöistä. Viimeksi minulta työn tilasi maalaistalon rouva. Laskutin viiskymppiä.
Mitä se kertoo minusta, ja mitä taiteesta. Taiteilija kun on siipeilijä kuulemma. On ainakin tällä rataa, jos en kehtaa pyytää taidepaskastani käypää hintaa. Pako sitten turvautua ehkä joskus yheiskunnankin tukeen. Ja jos taas pyydät enemmän, olet kiskuri ja elitistisoit taidetta. No viidelläkympillä nyt meni, oli niin pieni. Mutta suorastaan hyväntekeväisyyttähän se oli, myönnetään.

Juu, no, ei liene mikään yllätys, että taidetta pidetään elitistisenä. Ihmiset eivät uskalla edes astua galleriaan etteivät tuntisi itseään tyhmiksi tai joutuisi ostamaan jotain miljoonataulua. Mutta ihan noin suurta kontrastieroa ihmisten kuvitelmissa ja todellisuudessa en arvannut olevan. Kyllä todella sopisi miettiä, miten tuota eroa saisi lievennettyä. Mutta tuommoinen kateus pistää kyllä hiljaiseksi. Suomalainen kadehtii tarpeen vaatiessa kyllä ihan mitä ja ketä tahansa.

Keskustelussa todetaan taiteilijan "ammatin" olevan menneen talven lumia. Ilmeisesti taiteilijan nimike ja työ yhdistetään pelkästään taulujen maalaamiseen. Ei esimerkiksi animaatioihin, sarjakuviin, joulukortteihin, vaatteisiin, printteihin, koriste-esineisiin tai koruihin. Ei patsaisiin, julkisiin taideteoksiin, ei. Ne kaikki tulevat kuin maito kaupan hyllyltä, keskustelussa todetaan. Ei lehmästä.

Akvarellipaperin liimaaminen kankaalle for dummies

Olen kerran aikaisemmin liimannut mukavaa lumppupaperia paksulle valkealle pellavakankaalle, pienen pohjan, ja se oli helppoa. Tästä innoittuneena ajattelin, että suurelle lakanakangaspohjalle (140x150) 300-grammasen Fabrianon liimaamisen täytyy myöskin olla kuin pala kakkua, enkä tarvitse siihen apua.

Tyypilliseen tapaani olin väärässä.

Jotta joku muu ehkä jossain siinä onnistusi, kerron mitä tein, ja mitä olisi pitänyt tehdä.

Liiman keittäminen

Ainut asia jossa onnistuin. Kiehautin litran vettä, lisäsin veteen vesitilkkaseen velliksi sekoitettua vehnäjauhomössöä (1,5dl jauhoja ja senvertaa vettä että on velliä). Annoin hiljaa kiehua kokoajan sekoittaen pari minuuttia, ja sekoitin hivenen puuliimaa sekaan. Puuliiman sekoittamisen jälkeen liima ei ole enää happovapaata, mutta kestää paremmin vedellä lotraamista. Vehnäjauholiiman ohje: 6-8 osaa vettä, 1 osa jauhoa, 1%liimaa. Noin.

Pohjan ja paperin liimaaminen

1. KOSTUTA PAPERI SUMUTEPULLOLLA. Itse en tätä tehnyt aluksi ja paperin käsittely oli vaikeaa. Irrotettuani paperin pohjasta n.5 kertaa, tajusin lopulta kostuttaa paperin, jonka jälkeen asiat alkoivat luistaa.

2. Ajattelin käyttää liiman levittämiseen telaa: kävisi nopeasti ja helposti. Huono idea. Liimakerros on aivan liian ohut. Telattuani ja irrotettuani paperin pohjasta jälleen n.5 kertaa, tajusin paperin kostuttamisen lisäksi käyttää ihan vanhanaikaisesti pensseliä niin, että pinnassa oli kunnon hyytelökerros liimaa. Vain näin kupruileva paperi tarttuu kunnolla pohjaan.

3. Ajattelin että saisin kohdistettua 140x150 kokoisen paperin pohjalle helposti. Olin siis leikannut sen juuri pohjan kokoiseksi. NÄIN EI KANNATA TEHDÄ. Ei nimittäin onnistu. Leikkaa paperista vähän isompi, niin kohdistaminen käy helpommin. Reunat saa myöhemmin leikattua mattopuukolla.

4. Isoa paperia liimatessa, HOMMA EI ONNISTU YKSIN. Varsinkaan silloin jos paperi on leikattu liian naftiksi. Paperi tulee menemään vinoon jos sitä - tai paremminkin pohjaa sen päälle - yrittää sovitella yksin. Ja sitten saa avata niitit ja pingottaa koko paskan uudelleen, jos viitsii, koska paperi on jo aivan kupruilla ja rutuilla kaiken sähläämisen takia, ja kiilapuut menneet vinoon.

Tähän pään seinään hakkaamiseen kului aikaa noin 2 tuntia, josta olisi voinut helposti nipistää puolet, jos siis olisi heti tajunnut sumuttaa paperin molemmin puolin, levittää liimaa reilusti leveällä pensselillä, ja laskea kangaspohjan kerralla suoraan jonkun avustuksella paperin päälle. Ja kangas olisi voinut kyllä olla jotain paksumpaa kuin lakanakangasta. Nyt paperia pitää vielä vahtia parituntia ettei kupruile irti.

Omakuvia

Piti mennä pohjustamaan mutta tapanani on keksiä sijaistoimintoja niin pitkään kuin mahdollista, välttääkseni tuon pakkopullan. No, huomenna se on kai mentävä laittamaan hommat sillä saralla eteenpäin, mutta tänään teki mieli valokuvata.

Kuvaan omakuvia. Aineistoksi maalauksia varten osin, mutta myös itsenäisiksi kuviksi. Toki kävi klassisesti niin, että kuvauspaikan järjesteltyäni ja valot aseteltuani ja päästyäni alkuun, huomasin että kamerasta loppuu akku. No, kerkeän selata matskua ja miettiä kuvakulmia kun odottelen akun latautumista. Tässä on se, mitä en ole rohjennut kovasti kuvata, joka nyt vähän harmittaa. Olisi pitänyt kuvata kuukausittain. Nyt se on myöhäistä, mutta pitää kuvata se aika mitä on jäljellä:


Klassinen lähestymistapa! Siitä on hyvä lähteä liikkeelle..


Yksi omakuvista

Opinnäytetyön kannet

Pitäisi olla jo valmista. Pari virhettä hiontaan, ja sitten painoon. Mutta kannet on varmaankin tässä:

Talvella

Jospa työhuoneen oven takana minua odottaisi vain auto
kotona tuttu sekasotku
ja takassa tirisevä tuli se ainut ääni

hautautuisin hiljaa talven alle
pienessä mökissä kallion päällä
johon keksin itse osoitteen
eikä kukaan löydä kutsumatta

en ajattelisi ketään
eikä ketään minua

Vilkaisin peilikuvaani
ja hetken näin vain itseni
kuin olin

Kotoa

Säästelin kauan vanhan kotitaloni vanhaa kolmiruutuista ikkuna jotain taiteellista hetkeä varten. Se hetki koitti kodin ykkösessä, kun löysin sieltä sisustustarroja.


Syysharmauden vastavoima on klementiini, joita on kulunut pussikaupalla.


Elämäni kupit. Näistä olen nauttinut aamukahvini siitä lähtien kun muutin pois kotoa, suureen maailmaan. No, okei, Paimioon, mutta kuitenkin.


Leivinliinat ovat olleet jonkin aikaa jouten.


D-day 31.1.2011. Odotellaan.

Muuttuva maisema

2.10.2010

27.10.2010

Minä siinä

Yliannostus

Nimittäin negatiivisuutta. Ehkä hiipivä talvi aikaansaa sen, että panee tarkemmin merkille suomalaisten taipumuksen keskittyä negatiiviseen. Teinhän sen äskeisessä viestissä itsekin - en kirjoittanut riviäkään mistään positiivisesta asiasta jonka olisin lehdestä bongannut. No, jatkan nyt napinaa, kun ajattlein tuota negaation traditiota enemmän - ei ole pelkästään kuvataiteen piirre se, on nimittäin tuttua myös musiikkipiireissä. Ei ehkä samassa tyylilajissa kun kuvataiteessa (haukutaan muita ja rehvastellaan omalla erinomaisuudella) vaan päin vastoin: omaa tuotantoa haukutaan ja väheksytään, ja vuolaasti kehutaan muita.

Muistuttaa lapsen toimintaa. Kuvisryhmässäni oli tyttö joka selkeästi pesi kaikki muut piirustustaidoillaan, ja muisti sitten joka tunnilla kovaan ääneen valittaa "et ku oon siis niin huono, katsokaa nyt ku en osaa piirtää", tarkoituksenaan tietysti saada kaikki muut kerääntymään ympärille ja kehumaan että "eiku sehän on hieno, oot siis niin hyvä!!!" saadakseen huomiota ja kiitosta. Kyllähän kuvataiteilijatkin tätä tekee, eritoten korostamalla elämänsä kurjuutta jotta joku nostaisi kissan hännän ettei itse vaikuttaisi niin kaupalliselta, ja sitä tietysti on tukemassa sitten taidemaailma, varsinkin siitä hyötyvät tahot. Vai onko muuten mitään selitystä sille, miksi nuorena kuolleen taiteilijan esittelyssä tulee aina ekana otsakkeessa mainita että taiteilija kuoli nuorena ja tuotanto jäi suppeaksi (= duuneja on vaan vähän saatavilla ja näin nousee hinta) (= traagisesti nuorena kuollut taiteilija on myyttisempi ja myyvämpi kuin kasikymppiseksi elänyt kollegansa joka tuuttasi tauluja kolmen duunin viikkotahdilla koko uransa ajan). On se ehkä olennaista, juu. Mutta tyyli jossa asia esitetään on jotenkin läpinäkyvän.. perseestä, teki mieli sanoa, mutta enhköhän keksi tähän vielä jonkun paremmankin argumentin. Katsotaan.

No, mutta, negatiivisuudesta piti vielä napista. Olen tässä nyt harraste- ja tosimielessä lueskellut vauvalehtisiä ja oppaita. Lähes jokaisessa kerrotaan, että nainen tulee sairastumaan synnytyksen jälkeiseen masennukseen, ja mies murtuu paineen alla kun pitää tuoda rahnaa kotiin, jaksaa valvoa öisin ja vaihtaa vielä autoon renkaat. Naisen oletetaan liimaantuvan vauvaan kiinni kolmeksi vuodeksi ja hylkäävän kaiken muun elämän hoitaakseen kotia ja lasta, ja pitää täysimettää, pitää survoa omat soseet lapselle, neuloa itse sen vaatteet, käyttää kestovaippoja vaikka itku silmässä, juosta joka päivä 3 tunnin vaunulenkit (samalla suorittaa vaunujumppa), leikkiä, palluttaa, leperrellä ja hassutella vauvan kanssa illasta aamuun ja aamusta iltaan, tehdä vielä ruokaa, siivota ja harrastaa seksiä. Sitten ihmetellään, kun masennutaan. Äitiyspakkauksenkin mukana tulleessa 'parisuhdeoppaassa' ei tainnut montaakaan positiivista lausetta olla. Lehtinen keskittyi maalaamaan kauhukuvia täydestä romahduksesta, suhteen hajoamisesta ja yöunien ikuisesta menettämisestä.



Ketä tämä palvelee? suomalainen tuntuu paremmin juu reagoivan negatiiviseen, mutta voisiko asia ehkä mennä niinkin, että lapsi tulee, se hoidetaan, ja jatketaan elämää. Voisiko olla, että molemmat vanhemmat hoitavat lasta, eikä vain toinen? voisiko olla, että se onkin isä, joka lasta hoitaa kotona? ei näköjään tuon oheiskirjallisuuden tarjoaman kuvan mukaisesti. Ihmiset oikeasti pärjäävät sujuvast suurperheiden kanssa. Miten voi olla, että yhden lapsen kanssa ollessa maailma menee noin pahasti perseelleen. Olen satavarma siitä, että kun tuleville vanhemmille maalataan tuommoinen ennakkoasetelma tulevasta, siihen helposti myös tukeudutaan ja aletaan toimimaan tuon annetun mallin mukaan, kuvitellaan että niin on tehtävä. Naisen on imetettävä, joten mies ei voi osallistua niin paljon lapsen hoitoon. Eikä voi muutenkaan, koska on paineen murtama, väsynyt ja masentunut, ja painuu pehkuihin heti töistä tullessaan. Kun taas nainen elää lapsen kanssa symbioosissa, eikä voi pyytää hetkeksikään hoitoapua, tai on huono mutsi ja lapsi kärsii. Siinä sitten itku silmässä viiden minuutin yöunilla keitellään soseita, sillä elämme yhteiskunnassa jossa lasten hoitovastuuta automaattisesti sälytetään äidin niskoille, sen sijaan että lapsia hoitaisi perheyhteisö tai vaikka - ooh - isä. Kukaan ei tule sanomaan, että hei, jos se auttaa hommien jakamisessa, älä imetä. Jos et jaksa pyykätä, älä käytä kestovaippoja. Jos vauva valvottaa paljon, vie hoitoon niin saatte nukuttua. Jos et ole kiinnostunut soseiden vääntämisestä, osta ne kaupasta. Jos alkaa stressata, älä yritä olla täydellinen. Ole tarpeeksi hyvä, se kyllä riittää. Pääasia on että lapsi voi hyvin, ja sitäkin tärkeämpää on se, että vanhemmat voivat hyvin, koska muuten ei lasta jaksa hoitaa. Niin yksinkertaista se on.

En usko tuohon asetelmaan. En usko että yksi lapsi voi suistaa asiat niin raiteiltaan miten annetaan odottaa. Miten ei pärjättäisi yhden lapsen kanssa, kun vanhempani pärjäsi kolmen, edeltävä sukupolvi neljän, sitä edeltävä kymmenen lapsen kanssa. Sukupolvi sukupolvelta lapsiluku kutistuu, ja ongelmat tuntuvat kasvavan. Ei mikään ihme, kun niistä tehdään ongelmia. Ennen kuin vauva on edes syntynyt, on jo kerrottu että perseelleen tulee kaikki menemään, ei edes kannata yrittää.

Jostain syystä jo lapsensa tehneet naiset on pahimpia tuossa syyllistämisessä. Pitää sitten tehdä juuri näin ja näin ja ei missään nimessä tällä tapaa, tuo ei ainakaan tule onnistumaan ja ei tuu mitään. Lihoat 30 kiloa, et saa enää ikinä unta, koko valveillaoloaikasi kuluu lapsen viihdyttämiseen ja vessaankaan et ehdi mennä, joten pue itsellesikin vaippa. Seksiä ette harrasta seuraavaan viiteen vuoteen, Kestovaippoja ei ainakaan voi käyttää, missään nimessä ei tuon mallista bodya vauvalle, nukutat sitten teidän makkarissa ja vaunuissa pitää olla just tietyntyyppiset renkaat, ja huostaanotto odottaa jos sen kanssa ei vaunuttele tuolla kahden metrin umpihangessa auraamattomilla teillä pilkkopimeässä päivittäin. Kolme tuntia. Ja nukuta vielä ulkona. Muuten soitetaan poliisit.

Guess what bitches. Aiotaan käyttää kestovaippoja, ja vielä villahousuja. En todellakaan lihoa 30 kiloa. Saattaa hyvin olla että vauva valvottaa öisin, mutta olen vakuuttunut, että meno ei tule jatkumaan sellaisena siihen asti että lapsi muuttaa kotoa: se on siis väliaikaista, joten miksi stressata. Lapsen kanssa voi leikkiä myös isä. Sitä voi myös ruokkia isä, vauva nimittäin osaa juoda tuttipullosta. Aion jatkaa maalaamista heti kun vauva on tullut ulos (ja pystyn istumaan ja liikkumaan). Jos vauva nukkuu hyvin itsekin, se nukkuu omassa huoneessaan. En todennäköisesti tule koskaan menemään vaunulenkille, ellei ole pakko jostain syystä taittaa jokin matka jalan. Vauva saattaa nukkua päikkärinsä sisällä (en minäkään nukkuisi ulkona ampiaisten ja hyttysten ruokana). Siihen ei oikeasti kuole, vai millähän selitettäsiin kerrostalovauvojen korkea eloonjäämisprosentti. Saattaa jopa olla, että isä jää lapsen kanssa kotiin, jos vaikka saan muhkean apurahan. Ja kaiken kukkuraksi: jos joku ei onnistukaan suunnitelmien mukaan, teemmekin toisin! emmekä romahda paineen alla kun väkisin yritämme tehdä juuri näin ja tällee ja tollee.

TUO on sitä positiivista ajattelua. Voi olla, että myös mitä suurimmassa määrin liioitellun sellaista, mutta tiedättekös mitä. Positiivisuus antaa energiaa. Murtukaa rauhassa paineenne alla. Itse en aio sellaista yhdestä pienestä vauvasta ottaa, vaikka se kuinka jotain supermutsia ottaisikin päähän, neuvolantätistä nyt puhumattakaan. Vauva se vaan on, ja tulee varmasti pärjäämään aivan mainiosti vaikka en liimaa lasta kylkeeni kiinni, ja vaikka lapsen hoito tullaan jakamaan puoliksi. Isukki siis hoitaa myös Ihan Itse, ilman että supermutsi kyttää mitenpäin sukkahousut on lapsella jalassa. Ja ruokkii tuttipullosta. Ehkä jopa k o r v i k k e e l l a. Ja hoitaa varmasti jopa sujuvammin kuin minä. Ajatelkaas. Hui!

Palstamillimetrien hukkaamista & kirosanoja

Taide-lehti on taas aiheuttaa migreenin -- on käsittämätöntä miten tällainen ammattikunta on voinut syntyä, jossa kollegat ja muut alalla kyltyrellit toimijat hakkaavat itseään ja kavereita vasaralla polveen. Vaikka eihän tämä mikään ryhmähenkeä nostattava julkaisu olekkaan, niin silti suorastaan vituttaa lukea juttua toisen perään jossa kyseenalaistetaan kaikki toimintatavat mitä mahdollisesti keksitään, haukutaan oman alan ominaispiirteet, valitetaan jonkin asian olemassaolosta ja sen loistaessaan poissaolollaan taasen itketään sen perään. Joo, viittaan mm. taiteen kritiikin olemisen ja ei-olemisen keskusteluihin, ja taiteilijan ammatin, tai "ammatin" alituista määrittelytrendiä tienaamisesta ja esilläolosta siihen, että miten on esillä ja miten tienaa.

Eniten silmään pisti Annamari Vänskän kirjoitus, ja siinä esiintynyt ajatus "poikkipuolisesta sanasta", tarkemmin lainattuna: "Usein kritiikki on myös liian kesyä: ei uskalleta sanoa poikkipuolista sanaa, koska ei haluta pilata tunnelmaa tai pahoittaa taiteilijan mieltä".Jostain syystä on piirtynyt käsite siitä, että taiteen kritiikki on hyvää vain sivaltaessaan, ja muussa tapauksessa se on pullamössöä. Itse haluaisin herättää kysymyksen siitä että miksi kritiikin pitäisi sitten aina sivaltaa. Taiteessa on vaikea vetää hyvä/huono -linjausta (ja siihenhän poikkipuoliset sanat pohjautuvat) muulla kuin subjektiivisella tasolla (vaikka kuinka vertailisi yleiseen kontekstiin), niin kertakaikkiaan turhauttavaa on sellaista oman maku/tuntoaistin reaktiota onanoida minkään julkaisun sivulle. Näin on minusta. En nauti sellaisen kritiikin lukemisesta, kertakaikkiaan. Että pitäisi aina löytää se epäkohta joka kokonaisuudesta, että miten on tässäkin nyt epäonnistuttu tai miten tämä nyt ei kohtaa taiteen päämäärien kanssa. Paskan marjat.

Ylimitoitetulla määrällä taideopintovuosia olen oppinut kritiikistä yhden asian. Sillä ei kukaan tee yhtään mitään, jos se on kieltävää, tuomitsevaa, moittivaa tai kärkevää. Ketä sellaisen kritiikin olisi tarkoitus palvella? Jos se on esillä jossakin julkaisussa, se on tarkoitettu lukijoille. Sen on tarkoitus kuvastaa sitä, mitä on tarjolla, ja antaa jonkinlainen, johonkin kontekstiin sidottu arvostelma nähdystä - tavalla, joka palvelee lukijaa, kehoittaa menemään itse paikanpäälle, sillä ilman kävijöitä näyttelykulttuuri kuihtuu, tietysti. Mielestäni kritiikkiin kuuluu pohtiminen, aiheen tarkastelu, tarkka perustelu, ja se, että onko taiteilija juuri kulloisenkin kirjoittajan mielestä onnistunut tai epäonnistunut pyrkimyksissään, on epäolennaista.

Se ei tarkoita kyseenalaistamisen poissaoloa kritiikistä - sen muodon olisi vain oltava sellainen, että siinä piilisi myös jonkinlainen hyötymomentti. Olen lukenut monta hyvää ja monta huonoa kritiikkiä. On tyhjänpäiväistä todeta, että jonkun teos tai kokonaisuus on brutaali, karmiva, eikä pitäisi tulla kutsutuksi taideteokseksi laisinkaan. Tämä ei ole olennainen huomio, vaan se, miksi juuri tämä henkilö kokee teoksen näin ja mihin pohjaan mielipiteensä perustaa. Kas, perustelu, tuo pieni yksityiskohta joka tekee subjektiosta jotakin sellaista, johon voi joku muukin samaistua. Ja siltikin, vaikka esittäisi sivalluksen ja perustelisi sen, sopisi miettiä että kenen etua palvelee antaa jonkun työstä niin äärimmäistä lausuntoa, ja mikäs helvetin taidejeesus sitä kirjoittaja kuvittelee olevansa, kun on pokkaa jonkun työskentelyä suoranaisesti mustamaalata. Joskus aivan suututtaa lukea arvostelmaa joka on sen kaltainen. Ehkä siinä saa sitten kovan kriitikon maineen. Tai ehkä sittenkin tietämättömän ja ajattelemattoman. Eikö kuitenkin kyse ole ehkä hieman siitäkin, että omassa tulkinnallisessa kyvyssä on aukko, kun jonkun duuni tai työskentelyjälki ei avaudu. Juu ja saahan sen arviossaan sanoa - ei aukea, ei välity - mutta siihen jos sen tulkinnan jättää ilmaan roikkumaan kiinnittämättä ajatustaan mihinkään, ollaan ns. Paskan Arvostelun äärellä.

Ehkä suoranaisesti poikkipuolinen sana ja mustamaalaaminen ei ollut viittaamani lähteen kirjoituksessa rinnastettu, mutta useinkin tuntuu että sitä haetaan kun vingutaan kunnollisen kritiikin perään. Halutaan joku hakkaamaan sillä pajavasaralla kollegaa lumpioon. Ja sen sijaan että taiteilijat tai muut artsifartsit nousisivat barrikadeille ja antaisivat vastakritiikkiä, huutelevat he lisäsivaltelun perään eivätkä halua kannatella toisiaan. Salaa ehkä tyytyväisinä siitä että toinen sai nyt paskaa niskaan, hihii. Itse olen kerran kirjoittanut Satakunnan Kansan päätoimittajalle palautetta lehdestä lukemani kritiikin vuoksi. Enpä muista ketä kritisoitiin ja kuka kritisoi, siitä on jo jokunen vuosi, mutta se oli kyllä sen luokan paskaa että huhhuijaa. Omasta navasta revittyä 'mun mielest' - kritiikkiä, ja kaiken läpi selkeästi paistoi se, että tämä kirjoittaja ei nyt tästä tyylilajista pidä. Miksi kritisoida, jos ei osaa kuin tykätä tostnoi ja inhot niinku kaikkii muit. Kuka myöntää koskaan tehneensä saman? Ihan vaan seistäkseen oman ammattiryhmänsä takana?

Jaamutta kukapas nyt oman ammattiryhmänsä takana seisoisi. Sitäkin kun pitää, helvetti vieläkin, pyörittää ihan lehden sivuilla että saako taiteilija haluta rahnaa vai onko taide ylevämpää silloin, kun ei pyritä rahalliseen hyötyyn. Kirjoitetaan ihan artikkeli sitten tästä tämmöisestä taiteilijasta kun tekee tällai, ja kysytään lopussa että hävettääkö jotakuta? joo, hävettää, nimittäin se, että huudellaan vieraisiin pöytiin ja eletään jatkuvasti tilassa jossa arvioidaan noiden tontyyppisten taiteilijoiden olevan niin tommosia. Niin, en tiedä haettiinko tekstissä juuri tämän kritisoimista vai sen, että ylipäätään on halua saada rahaa taiteesta, mutta että pitää sitten vielä alan lehdessä sahailla sitä taiteilijan oksaa, ja että itse alalla toimijat pistää laksatiivia kaverin muroihin. Ei vittu.

Mitä jos vaikka antaisi olla, ja antais tehdä niin miten tekee, ja olla naukumatta nurkissa etku kaitsu myy ankkatauluil ja koittaa vaa haalii rahnaa ja Palmu on ain vaa dollarit silmis. So what. Jos joku haluaa mielummin haalia vuokrarahansa hesen (tai sossun)luukulta kun telineen ääreltä tunteakseen itsensä pyyteettömästi taiteilijaks niin ihan vapaasti jos se omaa oloa helpottaa. Jos joku haluaa sitten toisin, niin ei muutaku messuille ja myyntinäyttelyihin. Todella, todella ikävää jos joku saa siitä ihan niin paljon näppyöitä että pitää sen mukaa taiteilijuuden arvoa määritellä. Voi voi. Kannattaisi ehkä miettiä että miksi se niin kovasti harmittaa. Teokset teoksena, vittu.

Valmistuminen häämöttää

Syksyssä ollaan. Lopputyön tekeminen on täydessä vauhdissa, kirjallinen on lähestulkoon valmis. Pituutta tuolle alunperin 20 sivun pätkälle on tullut jo noin 150 sivua. Tekstiä ei ole toki jokainen sivu pullollaan, vaan jokatoisella sivulla on kuva. Tms. Prosessikuvaus teksti on kuitenkin, sisältäen hieman omaa pohdintaa myös sen prosessin ulkopuolelta.

Lopputyönäyttelyä olen puuhaamassa alustavasti Auran Galleriaan. Katsotaan, miten neuvottelut edistyvät, mutta mahdollisesti siellä ehkä toukokuussa todennäköisesti epämuotokuvia esillä. Yksi pieni juttu pitää hoitaa siinä välissä..



Tällaista odottelemme saapuvaksi tammikuun lopulla. Hieman tulee kiireiseen saumaan, mutta eiköhän tästä selvitä.. ;) Nyt porskutetaan siis jo viikolla 27 ja olo on sen mukainen, eli viluttaa ja väsyttää ja kömpelömmäksi käyn päivä päivältä. Kuumeisesti odottelenkin materiaalitoimitusta taidemaalariliitosta että pääsen töihin. Suunnitelmana on hoitaa isommat maalaukset alta pois ennen pienen syntymää, ja sitten kotosalla työstää pienempiä teoksia aina piltin uinuessa. Tai ehkä työhuoneellakin työskentely onnistuu, kun mies on siirtymässä vuorotöihin ja saa sitten hoitaa nyyttiä päivisin. Aina voi suunnitella - kyllä todellisuus sitten näyttää miten asiat oikeasti tulevat menemään ;)

--

Opinnäytetyön kirjallinen on siis viittä vailla valmis. Hieman siellä on epäsovinnaisuuksia (kuten 10 sivua chattilogia) mutta taiteen opparissa on vähän vapaammat muodot. Saattaa olla että tuo logipastetus menee jo siitäkin yli, mutta aika näyttää.
Maistiaiseksi tarjoaisin tällaisen kohdan tekstin lopussa, jossa summaan tekojeni merkityksiä ja omaa kokemustani taiteilijana toimimisesta:

Yksilön kokemus on ainutlaatuinen. Eksistentialismin perusajatuksia. Ehkä juuri tässä on suurin vaikeuteni: koen liian hallitsevaksi pyrkimyksen tutkivasta taiteilijuudesta, temaattisesta käsittelytavasta, yhteiskuntapoliittisesta taiteesta. Kommentoimisesta, kannanottamisesta, lähestulkoon taiteellisena aktivistina toimimisesta. Yksilön kokemus on ainutlaatuinen, silti pitäisi rakentaa tiukka viitekehys ja taiteen keinoin muodostettu visuaalinen kokonaisuus, jolla syöttää ajatusta jostain. Siinä tarjoaa omaa kokemustaan. Ei anna vapautta kokea itse, eikä myöskään itselleen saumaa vanhaan kunnon ”luomistyöhön”. Eli puhtaaseen taiteelliseen työskentelyyn ilman sääntöjä ja vaatimuksia, teemoja ja sanomisen tarvetta. Siinä kai se, mitä itse haluan sanoa jos jotain sanottava on. Huvittavaa sinänsä, että absoluuttiseen vapauteen liittyy Sartren mukaan myös ahdistus, joka ainakin taiteen tekemisen osalta on minulle tuttu kumppani ja viimeksi esiintynyt tämän tekstin sivulla 122. Tämä ahdistuksen ajatus on yksilöllisyyden ja riippumattomuuden tuskaa. Tuskaa siitä, että emme voi nojata mihinkään valmiiseen ideologiaan tai toiseen ihmiseen. Olemme siis perimmäiseltä olemukseltamme yksin maailmassa – onko taiteellisen ahdistukseni syvin piste juuri tässä? En halua enkä siten voi nojata valmiiseen tapaan tehdä ja ajatella taidetta, joten olenko taiteineni yksin, jopa niin yksin että en koe kenenkään lopulta kiinnostuvan tekemisestäni sen ollessa niin omakohtaista? siitäkö tässä on kyse?

Katkelma keskustelusta

[12:49] minä: valokuvan voi ottaa kuka vaan toisaalta
[12:49] minä: kaikilla melkeen on sen välineet käytössä
[12:49] minä: mistä erottaa taidevalokuvan
[12:49] minä: vai onko niitä tarpeen edes erottaa, jos vaikka rohkenisi katsomaan kaikkia kuvia maailmassa samalla arvoasetelmalla
[12:50] *******: Niin. Joku perhejuhlakuva vois helposti olla ironinen yhteiskuntakuvaus taidenäyttelyssä jos oikea ihminen olis ottanu sen.
[12:51] minä: tai kannanotto siihen, mikä on taidetta..
[12:51] *******: Helpointa on erottaa, että taiteilijan tekemä on taidetta. Niissä on ollu tarkoituksena tehdä taidetta.
[12:52] minä: väheneekö kuvan kuvallinen arvo siinä, että sen on ottanut pertti kannonkoskelta, eikä ola kolehmainen
[12:52] *******: Sillon oletettavasti sanotaan, vaan että kaunis. Mutta se ei ole taidetta, jos tarkoituksena ei ole tehdä taidetta.
[12:54] *******: Voisko lopputuloksen perusteella määritellä. Mutta ei ole ehkä mahdollista määritellä mitkä kriteerit täyttävä teko olisi taidetta riippumatta kuka sen tekisi. Erityisesti koska on tuo hinku pohtia mikä on taidetta ja venyttää rajoja.
[12:54] minä: eli taide ei sanana määrittele vain hienoa teosta, vaan ammattilaisen tuottamaa jotakin visuaalista asiaa
[12:55] minä: mutta voiko sen ammattilaisuuden sisällä sitten jatkaa määrittelyä edelleen
[12:55] minä: hyvä taide/huono taidehan on tuttu jaottelu
[12:55] *******: En tiedä. Voisiko tähän ottaa saman lähestymistavan ku luin ryhmän määritelmästä. Eli ei ole mielekästä määritellä mikä on ryhmä, mutta tietyt ominaisuudet osoittavat, että se todennäköisemmin on ryhmä.
[12:55] minä: mutta että 'tämä ei mielestäni ole taidetta' - onko se mahdollinen ajatus
[12:56] *******: Jos tekijä on taiteilija, jos on ollut tarkoituksena tehdä taidetta, jos käytetään tiettyjä taiteen keinoja... Kaikkien ei tarvitsisi toteutua, mutta mitä useampi toteutuu, sitä todennäköisemmin on kyse taiteesta.

Ominais

Kävin kuvaamassa Ominaisten hautasaarella. En tiedä onko kuvat itse tarkoituksessa käyttökelpoisia vai onko niihin tarttunut tarkoituksetonta huumoria mukaan.. vaikka tuskin se kiellettyä on sinänsä. Kuvakertomusta ehkä sitten myöhemmin.

Maalausrintamalla on tapahtunut, eikä pelkkää hyvää (tai hyvää laisinkaan). Olen taas sortunut samaan vanhaan ylihinkutukseen ja sitä on vaikea korjata lyömättä sitäkin yli. Kertaalleen tuhosin jo ekana aloittamani opariduunin, sitä aloitin uudestaan, ja siinä ehkä on potentiaalia tai sitten ei. Riippuu, saanko jotenkin hienovaraisesti korjattua kasvojen anatomiaa oikeaksi. Laittanen jpg:n kunhan jaksan.. Mutta uutta putkeen vaan, tänään taas toiset kuviot. Nyt ei massapohjaa, ei pohjaa nimittäin laisin, lähen tekemään suoraan kankaalle.

Kohtaamisia

Saunan jälkeen


Ensimmäiset pakkasaamut


Tervetuloa talvi olohuoneen ikkunaan


Jouluinen


Varovainen kevään valo

+35

Kohta alkaa olla pikkuhiljaa niin lämmin että uskaltaudun mereen uimaan! Nyt täytyy tunnustaa, että sen lisäksi että inhoan kylmää vettä enkä siksi mene veteen, niin välttelen uimista myös siksi että pelkään merta, koska en näe mitä pohjassa on! Pitäisi mennä kengät jalassa mereen niin sekin jo helpottaisi. Kaiken maailman kaloja ja rapuja ja meduusoja ja kiviä ja leviä.. ja kun vesi on samea, ei näe mitään, ja sitten alkaakin mielikuvitus laukkaamaan ja paniikilla vedestä ylös. Meri on suuri tuntematon. Ties vaikka joku ruumis olisi lillimässä siellä pinnan alla. Haukia siellä ainakin on, valppaina hampaat tanassa. Jep, ehkä hiukan äärimmäistä ajattelua, mutta meri on pelottava.

Eli uimisen sijasta vilvoittelen työhuoneen sohvalla. Ei tällä helteellä paljoa pysty tekemään, ainakaan nyt tässä nykyisessä tilassani. Olen kuitenkin yrittänyt olla irrottamatta ajatuksiani itse asiasta, ja pohtinut edelleen valokuvan sijaa. Taidelehden numeroa 2/10 taas läpi plaratessani jäin lukemaan blogikatsausta. Olen toki lukenut sen jo pariin otteeseen, siteerannutkin sitä taiteen tutkimuksen luentosarjassa, mutta nyt se kiinnitti huomion erityisesti. Otsikko esitteli seuraavia ajatuksia:

"Mitä tapahtuu taiteelle, jonka välineet ovat kaikkien käytössä koko ajan? Valokuvasta osataan keskustella, mutta kuvia on kaikkialla, eikä taidevalokuvaa ole aina helppo kuvatulvasta tunnistaa."

Ajatus on tulossa. Sieltä se tulee. Noniin: Mitä ihmettä! oli ensimmäinen reaktio. Missä vaiheessa valokuva on muodostunut taiteeksi, jonka välineet on kaikkien käytössä, ja täten tekee taidevalokuvan erottamisen sekalaisesta kuvatulvasta vaikeaksi. Siis, kenellä muka ei ole kynää kotona? ja paperia? veikkaisin monella olevan, ja kaikkien koulussa myös kuvistunnilla piirtävän, mutta kamera? ei välttämättä ole kaikkien ulottuvilla. Miten juuri valokuva on asettunut tällaiseen asemaan mutta piirtäminen tai maalaus ei. Hetken hekottelen ajatusta että eihän maalausta ja piirustusta enää niin nykytaiteena arvostetakkaan, kunnes vakavoidun, niin. Onko näin. Taisi olla AIA:n esitteestäkin taiteilijoiden taholta nurinaa, kun esitteen valmistanut toimisto oli kuvapankistaan lisännyt esitteeseen maalituubin kuvan. Tämän ilmeisesti ajateltiin antavan saariston taiteilijoista vanhanaikaisen kuvan.

Johtaa ajatukseen: miksi näin. Olenko minä sitten vanhanaikainen? olen maalari. Joka piirtää ja valokuvaa. Mutta työskentelen hiilien ja kynien ja maalaustuubien ja pensseleiden kanssa. Enko kelpaa nykytaiteilijaksi?

No, sivujuoni tuo, mutta todella: jos maalaaminen ja piirtäminen koetaan vanhanaikaisena ja arkipäiväisenä, niin miksi valokuva kuitenkin on ohittanut nämä taidemuodot tavanomaisuudessa. Siitähän on keskusteltu maailman sivu että mikä oikeastaan on taidetta, ja millainen maalaus lasketaan taiteeksi, tai paremminkin: kenen tekemä maalaus lasketaan taiteeksi. Mitä on taide - kysymykseen useinkin todetaan vastaukseksi objektiivisuudessaankin perin subjektiivinen "intentio". Taiteeksi tarkoitettu on taidetta. Niin.

Onko tämä sitten epäselvää valokuvataiteen parissa? Blogikatsauksen otsikon lause "mutta kuvia on kaikkialla, eikä taidevalokuvaa ole aina helppo kuvatulvasta tunnistaa". Jos nyt poistetaan tuo valokuva-termi lauseesta ja pysytään vain taide-termin kontekstin sisällä, kuinka tunnistaa taide kuvatulvasta. Jos minulta kysytään, niin kyseenomaisia ulkoisia tunnusmerkkejä ei ole olemassa muuten kuin subjektiivisella tasolla.

Edellisessä kirjoituksessani pohdin omaa suhdetta valokuvaan ja maalaamiseen, toisen vaikeuteen, toisen helppouteen, ja itse totesinkin maalauksen tavallaan oikeuttavan itse itsessä jo prosessinkin kautta: teos rakentuu eri tavalla kuin valokuva. Fyysisellä tavalla. Samoin Taide-lehdessä toteaa blogikatsaukseen lainattu Pieni vihko-blogin Celia, jolle maalausta oli helpompi lähestyä. "Ei tarvinnut pelätä, onko joku ehkä joskus löytänyt öljyvärit ennen minua ja vieläpä maalannut niillä kankaalle". Koen tavallaan puhuvani samasta asiasta kuin Celia. Ajatukset eroavat kuitenkin siinä kohtaa, kun Taide-lehden mukaan todetaan asian olevan niin, että "Taidevalokuvan edessä ei osata olla, koska valokuva on liian tuttu ja turvallinen". Valokuvako tuttu ja turvallinen? kuitenkin puhutaan taide-kontekstin sisällä olevista asioista, ja valokuva lienee videon kera sieltä tuoreimmasta päästä, ainakin jos maalaukseen verrataan. Miten niiden edessä sitten osataan olla, kysyn. Syy ei voi olla tuttuudessa ja turvallisuudessa valokuvan kohdalla. Luulen että asia on päinvastoin, valokuvan edessä ei osata olla, koska se on vierasta. "Ei ymmärretä taiteenlajin ominaispiirteitä" sopii paljon paremmin siihen ajatukseen kuin Celian esittämään.

No, oma ajatus, anna tulla. Mikä ongelmani on valokuvan edessä, tulinko perustelleeksi itselleni sen? En tiedä. Pelkään valokuvan olevan minulle kuin abstraktin. Rakastan, mutta en vain jostain syystä pysty, kuin harvoin, joissain tilanteessa saamaan sitä kankaalle tai kameralle asti.

It's freaking hot

Heinäkuun helteet - ihana yhdistelmä opinnäytetyön tekemisen kanssa. Olen siis aloittanut kirjoittamaan että taiteilemaan oparia, molempien ollessa jo oikein hyvällä mallilla. Kokonaisuus tulee käsittelemään muotokuvaa.. ja valokuvauksellisuutta maalauksellisuudessa, satunnaisia hetkiä ikuistettuna ja toisinnettuna, ja kajasteleepa mielessä myöskin valokuvat sellaisenaan kokonaisuuden muassa, mutta vähemmän hetkellisinä. Snapshotit eläisivät maalauksissa ja asetellummat kokonaisuudet valokuvissa. Saapa nähdä.. mutta helvetin kuuma, aivan tukahduttavan kuuma, aamuviidestä puoleenpäivään saa taistella pahan olon ja oksennuksen välttelyn kanssa, ennen kuin on jokseenkin valmis siirtymään työhuoneelle.

Joka onkin kokenut melkoisen kasvojenkohotusen viimenäkemästä:


Not bad, huh?

Jatkan työskentelyä Renja Leinon sanat mielessäni jotka jäivät sinne kummittelemaan kevän työpajaviikolta. Että kelpaako valokuva mulle sellaisenaan? kelpaa! tietenkin kelpaa. Mutta se on niin paljon vaikeampaa.. en tiedä, ehkä siksi, että maalauksessa ponnistelu on teoskohtaista, ja duuni työstyy siinä prosessin aikana ja oikeuttaa itsensä jo sitä kautta, kun taas valokuva.. pitäisi olla niin paljon enemmän perusteluja ja sanottavaa, joka sinänsä ei kuulu tapaani ajatella taidetta, saatika tehdä sitä. Vai pitäisikö sittenkään olla? valokuvassa se pelkkä kuva ei riitä. Vai riittääkö? häh?


Työ vaiheessa.
Renjan kurssilla otettu kuva Kimmosta on lähtökohtana. Homma jatkuu useampien värilätäköiden kaatamisella kuvan päälle.. luulisin.. jonka jälkeen vahvistelen hiilellä mitä vahvistelen.

Viimeinen hengenveto

Yritin nähdä sen hetken jolloin henki poistuu ruumiista. Se ei ole huokaus, se on sydämen hetkellinen kouristus, joka pysäyttää veren suoniin kunnes raja on ylitetty ja elämä pulppuaa ulos. Sitten vasta, henkäys, silmistä katoava katse, kun kaikki on jo ohi.

Jatkumoo

Olen päässyt ihan työn makuun tuon ison muotokuvan kanssa. Sen kanssa puuhtessa astuu aina jonnekin aikatyhjiöön, koko päivä hujahtaa äkkiä ohitse ja huomaa ettei ole kerennyt pitämään edes ruokatuntia. Tai kaffepaussia. Tai vessataukoa. Se on niin suuritöinen, suuri, että pienenkin muutoksen lisääminen vie paljon aikaa.

Lisäksi huomaan olevani allerginen hiilelle. Ainahan sille on hieman herkistellyt, mutta nyt kun on oleillut sen duunin vieressä hiilisateessa, huomaa kyllä. Keuhkot ovat olleet aivan tukossa työn aloittamisesta asti. Astmapiippu laulaa.. ja samalla nousee lämmöt, nytkin tässä on torstai-aamu (aprillia vaan) ja voisin olla piirtämässä mutta istun mittari kainalossa kotona. 37,5 näyttää aamusta jo - allergiat nostaa mulla lämmöt - ja tällä kertaa sen aiheuttaa mun oma työ. Sellaista noidankehää se. Väsyttää myös ihan törkeenä, isomman työn piirtäminen on huikean fyysistä hommaa, ja voimat on ihan poissa. Tuuttaan magnesiumia ja pitäis tuuttaa proteiinipatukkaa.

Mutta tältä siis on näyttänyt:


Semmonen. Jotenkin tässä on tuon työn kehitystä itekin vaan seurannut sivusta ja katsellut, että mitäs mä oikeen oon tekemässä tälläkertaa. Siis että ajatuksen oon jättänyt tietyllä tapaa narikkaan, ja yrittänyt antaa oman ominaisluonteen tehdä työtä. Ajattelematta siis sen kummemmin tekniikkkaa, vaan ennemminkin katsoo mitä se työ tarvitsee, ja sitten laittaa se sinne, pohtimatta sen kummemmin että millä ja miten. Piirtimet onkin vaihtuneet luonnikkaasti usean eri hiilityypin välillä, paljon olen myös maalannut hiiltä vedellä ja siveltimellä ja pyyhkinyt kuivalla siveltimellä. Siis etsien vaan jälkeä joka tuntuu hyvältä juuri siihen kohtaan. Samoin kuin Henrin muotokuvassa; joskin tässä työssä kokonaisuutta joutuu välillä hiippailla katsomaan kauempaa. Tai eihän sitä mikään pakko olisi kyllä tehdä. Epämuotokuvahan tämänkin lähtökohtana oli, mutta jotenkin se vaan luiskahti sellaisen pipertämisen ja luonnikkuuden tavoittelun puolelle. Jos se on tänään mun ominaispiirre niin sitten se on se.

Oon ajatellut paljon Eevaa siellä ranskassa, heippa Eeva jos luet. Oon ajatellut sitä että miten osaisit ite valjastaa sun ominaisluonteen töihin. Sun olemus on räiskyvä ja elinvoimainen, mutta kuitenkin usein päädyt maalaamaan ja piirtämään pientä, ja mustavalkoista. Musteella. Kun selkeesti sun omaan tyyliin ja olemukseen sopis kaksmetrinen pohja ja 25cm leveät pensselit. Sun luonne huutaa abstraktii, räiskyvää, värii ja elämää, ja sitten sä tuskailet Ranskassa musteen kanssa. Päästä irti vaan tyttö ja anna palaa.. hallitset materiaalit, ja sulla on halu tehdä, niin mikä siinä on estämässä? Tää toivoo että et anna luomisen tuskalle valtaa vaan puhkeet kukkan, ihanaa!

Mutta takaisin minuun, koska tää on mun blogi, hi hi. Tätä on muuten ollut mukava vuosia kirjoittaa, ja ehkä siksi, että tätä kirjoittaessa tuntuu kuin kirjoittaisi kirjettä jollekin jota oikeasti kiinnostaa mun asiat. En oleta että kukaan lukee tätä, mutta kirjoitan kuitenkin selkeästi jollekin muulle kuin itselleni. Mielikuvitusystävälle kirje Rymättylästä.

Oli muuten herttainen Tarja Halosen haastattelu 45minuuttia - ohjelmassa. Presidentti puhui siellä taiteen merkityksestä muunmuassa. Sellainen perinteinen ja pehmeä, esteettinen ajattelutapa. Sitä oli jotenkin huojentava kuunnella, siitä tässä kuitenkin pohjimmiltaan, ja loppujenlopuksi on kysymys. Visuaalisista arvoista.


Takas tähän kaveriin.
Aloitin tätä samoin kun Henrin kuvaa, rennolla otteella. Rentous alkaa kyllä olla tästä kuvasta pikkuhiljaa kaikonnut ja pakkomielle ottaa valtaa, se saatanan taiteellinen autismi. Siksi se imeekin kaikki voimat. Siksi oon nyt kotona. Ja illalla Auran Galleriassa Joelin avajaisissa, ja sitten vähän iltaa viettämässä. Irti arjesta! muttei kuitenkaan kovin kauas siitä.

Jatkuu

Olen päässyt ihan työn makuun tuon ison muotokuvan kanssa. Sen kanssa puuhtessa astuu aina jonnekin aikatyhjiöön, koko päivä hujahtaa äkkiä ohitse ja huomaa ettei ole kerennyt pitämään edes ruokatuntia. Tai kaffepaussia. Tai vessataukoa. Se on niin suuritöinen, suuri, että pienenkin muutoksen lisääminen vie paljon aikaa.

Lisäksi huomaan olevani allerginen hiilelle. Ainahan sille on hieman herkistellyt, mutta nyt kun on oleillut sen duunin vieressä hiilisateessa, huomaa kyllä. Keuhkot ovat olleet aivan tukossa työn aloittamisesta asti. Astmapiippu laulaa.. ja samalla nousee lämmöt, nytkin tässä on torstai-aamu (aprillia vaan) ja voisin olla piirtämässä mutta istun mittari kainalossa kotona. 37,5 näyttää aamusta jo - allergiat nostaa mulla lämmöt - ja tällä kertaa sen aiheuttaa mun oma työ. Sellaista noidankehää se. Väsyttää myös ihan törkeenä, isomman työn piirtäminen on huikean fyysistä hommaa, ja voimat on ihan poissa. Tuuttaan magnesiumia ja proteiinipatukkaa.

Mutta tässä siis mennään:

Orastavan kevään nosteessa..

Oon viimeaikoina saanut ihan hämmentävän paljon hyvää palautetta töistä. Siis, ihan että on tultu erikseen sanomaan että kuule, näyttää hyvältä. Hyvillä mielin siis! Ja on jotenkin ollutkin todella rento meininki tehä. Luontevasti tuntuu kehittyvän asiat eteenpäin ja työskentely on ohjautunut omalle hyvälle uralle. Tosi selkeet sävelet, ja tuntuu sujuvan. Rento olo. Hyvä olo tehä. Sujuu!

Aloittelin uutta juttua tässä. Löysin kirpparilta läjän vanhoja perhealbumiotoksia jostain.. noin 30-luvulta jonnekin 70-luvun korville. Niitä olen plarannut ja valikoinut läjästä yhden. Siitä nyt lähden tekemään muotokuvaa. Hivenen on eri lähtökohta kuin ennen, kun olen käyttänyt vain omia kuvia. Tätä ihmistä en edes tunne. Ketä hän on? mitä hän on tehnyt elämällään? millainen historia hänellä on, tai oli, tuskin on enää hengissä kuvan henkilö. Muissa kuvissa seikkailee ainakin henkilö nimeltään Eenok Ettanen, että jos joku hänet tuntee tai kuvista jotain tietää niin passaa ottaa yhteyttä, jututtaisin mielelläni.
Jotenkin jännittävää tämän kaltainen muotokuvan tekeminen. Mikään henkilökohtainen ei ole vaikuttamassa tekemiseen muuten kuin noiden albumikuvien kautta, enkä edes tiedä sitä onko hän samaa perhettä kuin muut kuvissa olevat. Luon vaan jotain oletuksia, ja piirrän pelkkää ulkoista olemusta, minkään tuntemuksen vaikuttamatta kuvan rakentumiseen. Tyypillisesti aina on ollut jonkinlainen henkilökohtainen lähtökohta kuvaan. Nyt ei mitään.

Tässä alku.. luonnostelin gessolla maalaten, ja alan vetään hiiltä päälle.




Ja luonnos, jotain tämän henkistä olis tarkoitus saada aikaan:

Kato

On rauhaisaa näinä päivinä opiskella turun piirustuskoulussa a.k.a turun taideakatemiassa, niin. Ei ole tällä hetkellä kuin 2 kolmosmaalaria asemissa. 2 otti lopputilin ja 3 on vaihdossa. Tulkee takasi! eiku älkää tulkokaan. Mulla on koko maalaussali, ja Elliinalla oma. Tosin nuo julmat neloset ovat tunkeutuneet tänne samoihin tiloihin.

Vaikeeta ymmärtää syitä sille miksi lopettaa näin kalkkiviivoilla. Ja toisaalta taas ei lainkaan vaikeaa: monestiko itsekin oon ollut lopettamassa... mutta nyt on periaatteessa enää kolmisen kuukautta tätälukuvuotta jäljellä, ja ensvuonna olo ja työskentely on omakohtaisempaa, omaehtoisempaa. Joten periaateessa. 3 kuukautta koulua enää jäljellä. En helvetissä enää ainakaan jätä kesken.. syynsä kullakin toki. En ota kantaa.

Aah. Itellä on kyllä hyvä olla kun on ihan lieskoissa tekemisen kanssa. Matskua on, sitä kuuluisaa inspiraatiota on, uudet nettisivut on, tulevaisuuden suunnitelmia on, ja selvät sävelet noin muutenki. Ja kohta tilaan taidemaalariliitolta kangasta ja gessoa yhdeksälläkympillä, jee jee!

Henri Ahdin epämuotoukuvan kaverin pohja on tuijottanut mun selkää koko päivän. En siis koskenut hiileen lainkaan, tulin kouluun siis vaan kirjottaan koodii.. aattelin että ehkä ei essi pääsekään kuviin, vaan joku kirpparilta ostamistani kuvista. Löysin siis sellasia vanhoja kuvia joista aattelin.. tai no taisin kertoa niistä jo vai kerroinko? kais.. mutta ne jäi kotiin siis jonka vuoksi on ollut hyvää aikaa naputella hooteeämällää. Saanen siitäkin oparin tai kaksi!

Art Portfolio

Koska tähyämme aktiivisesti ulkomaan markkinoille, perustamme portfoliosivun ameriikan kielelle. Osoitteessa www.art-portfolio.co.cc voi tutustua samaan shittiin mitä esittelen täällä blogissa, PLUS lahjakkaiden taiteilijatar-ystävättärieni, Essi Peltosen ja Anna Ahon, taiteeseen. Word.

Henri Ahdin epämuotokuva

Työn al

Joo. Eli

Piirtäminen on mukavaa kun ei keskity sellaisiin seikkoihin kuten a) että kuva on näköinen b) että se on anatomisesti oikein c) jne blabla

Piirtäminen on siis mukavaa kun piirtää vaan kohtaa jota on mukavaa piirtää ja sitten kun siitä tulee epämukavaa, siirtyy seuraavaan kohtaan, eikä välillä mitään katsele kauempaa että meneekö tämä nyt oikein niinsanotusti, vaan tuhertaa vaan. Ja näin siis syntyy epämuotokuvia.. tyypillisesti eniten perseelleen piirros menee jos sitä mittailee ja kaavailee. Niin.

Tiedote

Perun puheeni. Esseeni on sittenkin hyvä.



Hyviä uutisia, nimittäin sain taas vision päästä kiinni! Paikkasidonnainen kurssi katkaisi ajatuksen maalaamistyöstä totaalisesti, mutta nyt oon taas ajan hermol niinku. Mää tiijän, tosiaan, mitä tehä ja harvinaisen selkeesti vieläpä.

Pitäis nyt sitten piirtää. Piirtäminen kuuluu olennaisesti suunnitelmiin. Minähän oon aina inhonnut piirtämistä ja tehnyt sitä vain jos on pakko. Valtavan ihanaa, piirtämistä, se on omaehtoisena mukavata puuhaa!

Salmelaan jäi osallistumatta kuitenkin. En ehtinyt saada settiä kasaan ajoissa. Enkä halunnut lähettää sillisalaattia. Katotaan jos baswareen kerkeis ajoissa.

Making of.. #3

Paikkasidonnaisen kurssin ekalla viikolla keskityttiin harjoitusten tekemiseen. Tässä ulkona jäätymässä tehtävän parissa, tarkoituksena oli valmistaa 40 minuutissa ulos teos jossa käytetään kirjaimia ja lunta.

40 minuuttia. Pakkasessa. + katselmusaika.
Mulla oli hame. Ja Einillä ja Jessillä ja Ainolla.
Yhteisesti meillä kaikilla oli kylmä.


Paikkasidonnainen Eini Brinkhallissa.


J.Saljas: "Lähde", Minä ja Beverley


Edellisen teoksen tila. Paikkasidonnainen harjoite siis oli tämäkin. Location, location, location..


Aino sovittaa.

Making of.. #2

Projisointi Brinkhallin seinässä


Pullahetki pitkän päivän jälkeen. Dante, Susana Nevado, Beverley Carpenter, ja lumilapiotyttö.


Eeva lähti vaihtoon Angersiin Ranskaan. Ranskatar tarvitsi uuden tukan, ja Henrihän pisti sakset laulamaan.. Odotellessa on aikaa.

Making of.. #1

Kohdistamista köysiteatterissa. Videoteoksen kuvaamisvaiheita.

Mikäkö täs taitees vituttaa?

No tämä: http://fifi.voima.fi/artikkeli/Avoin-kirje-kolmen-koplalle/3369

Siis turhaa egoistista paskanjauhantaa, ja saman taudin tartunnan on saanut varsin moni taidekentällä toimiva. Eittämättä myös allekirjoittanut, mutta ei tässä olla peiliin katsomassa perkele, vaan sormella osoittelemassa! Tuommoset kahvikuppi-individualistit...

Mikäkö täs taitees vituttaa?

No tämä tämmöinen : http://fifi.voima.fi/artikkeli/Avoin-kirje-kolmen-koplalle/3369

Niinettä, onhan tuo nyt ihan turhaa egoistista jauhamista puoleen jos toiseen. Saman taudin tartuttaneita löytyy taidekentältä kyllä useita kappaleita. Eittämättä oon ehkä yksi niistä, mutta ei tässä nyt peiliin olla katselemassa, vaan sormea osoittelemassa!

Paikoillanne!

Viime viikot on kuluneet paikoillanne - do you think you own this place - tapahtuman parissa. Kyse on siis opintoihin kuuluvasta paikkasidonnaisen taiteen kurssista, joka toteutetaan yhteistyössä videoinstallaatiotaiteilija Beverley Carpenterin ja opettajamme Susana Nevadon kanssa. Muitakin toimijoita on mukana ollut, mm. galleria titanikin pojat.

Paikkoina ovat toimineet Brinkhallin kartano ma-ti ja Turun kaupunginkirjasto ke-to. Molempien rakennusten seiniin on heijastettu kuvaamamme ja Beverleyn ja Susanan ja taideakatemian Danten koostama videoteos. Sisällä rakennuksissa on tarjolla Elliina Peltoniemen ja Johannes Saljaksen elävä muotokuva, Jessi Rannikon ja Eini Sahlan koostama naistenhuoneeseen sijoittunut installaatio jonka äänimaiseman on toteuttanut Elliina Peltoniemi, sekä muuta äänimaailmaa (ääntelehtivä vanha piano, äänimaiseman tuotti edelleen Elliina Peltoniemi, ja kokeellista musiikkia loihtinut Dante). Brinkhallin alakerrassa performance-ryhmämme toteutti myös eräänlaisen elävän muotokuvan oleilemalla 'kolossa' eli pienessä kammiossa patsastellen kultaisten kehysten takana. Titanikin tyypit päällystivät yhden huoneen lattian kuplamuovilla, ja pihalle oli tehty lumikujainstallaatio johon myös yleisö pääsi osallistumaan.

Nyt suuri osa tästä on siirtymässä tänään kirjastoon. Kuplamuoviteoksen sijasta titanikkilaiset ovat koostaneet sisällä heijastettavan videoteoksen, ja lumikujajutskan sijasta kirjaston sisäpihalle roudataan keinutuoleja heijaamaan. Keinutuolit ovat myös kerronnallisessa, aikaa kuvaavassa elementissä videoteoksessa.

Niin siitä performanssistamme. Olen siis osana neljän hengen performääns-ryhmää, joka brinkhallin tilassa toi kolmannen ulottuvuuden talossa asuneisiin ihmisiin. Ensimmäinen ulottuvuus olkoon seinillä olleet muotokuvat talon entisistä asukeista. Toinen aste, elävä muotokuva, jossa hahmot liikkuvat, ja kolmantena asteena me, fyysisesti läsnä 1700-luvun tamineissa tilassa. Ajatuksena tuottaa katsojille elämys ja sekoittaa paikan mennyttä aikaa nykyiseen. Improvisoimme tilassa äänin ja erinäisin toimin.

Kirjastossa sitten taas käännämme tämän tilan omistussuhde-asian päälaelleen. Kirjasto on julkinen tila, jonka käyttäjät ovat toisaalta myös tämän tilan omistajia. Ainakin pitkällä aikavälillä, toistuvasti käytettynä, ihmisillä muodostuu jonkinlainen tunneside ja omistussuhde käytettävään julkiseen tilaan: tämä on minun alueeni. Ryhmämme maleksii siis kirjastossa pukuineen päivineen nostmaalla muotokuvaan näitä ihmisiä, jotka tätä tilaa käyttävät, ja samoin sen tavallaan omistavat. Kaikilla on siis mahdollisuus kuvata itsensä tai tulla kuvautetuksi tässä liikkuvassa interaktiivisessa teoksessa. Tämän lisäksi jakelemme lappusia kansalle, jossa esitetään kysymyksiä julkisen tilan käytöstä ja omistuksesta. Miten tätä tilaa saa käyttää? miten täällä saa olla? miltä täällä saa näyttää? kuka tänne saa tulla?

Tämän lisäksi tuomme ehkä jonkinlaista ambienssia ja haastamme tilan käyttöä, ja sen käyttäjiä, tuomalla poikkeuksellisia tilanteita tuttuun ympäristöön. Tervetuloa siis kirjastoon. Meidät löytää joko sirius-kahvilasta, jossei sieltä, niin jostain muualta kirjaston tiloista performoimasta.

Teretulemast.

Turunsanomien juttu tässä:

http://www.ts.fi/online/kulttuuri/111701.html

Ja yleturkua kannattaa kuunnella tänään 16:30, jossa minä ja Susana Nevado höpöttelemme tästä tapahtumasta.

Kuka haluaa lukea elämää huonomman estetiikan esseen?

Älkää ihmeessä kopioiko, on se senvertaa paska. Ja oma tietty.

1. Esipuhe

Tämä ei ole hauskaa. Yleensä pidän kirjoittamisesta, ja kirjoitankin mielelläni taiteesta, omaan blogiin ja ihan vaan ”pöytälaatikkoon”. En koe olevani kykeneväinen tästä aiheesta kirjoittamiseen, taidot ja tiedot eivät riitä. Tuntuu vaikealta kirjoittaa, kun tietää jo valmiiksi kuinka vaikeaa estetiikasta puhuminen tulee olemaan, kuinka hankalaa on koostaa aiheesta toimiva runko, jossa siteeraan ja pohdin estetiikan polttavia kysymyksiä. En koe olevani kykeneväinen, koska en ymmärrä mistä puhutaan. Jostain syystä tämän kyseinen teema aiheuttaa allekirjoittaneelle ihottumaa, ja valtavan tarpeen kiemurrella ulos omasta ihostaan. Asian käsitteleminen on vastenmielistä. Se tuntuu ajan haaskaamiselta. Olen ylipäätään sitä mieltä, että turha ylenpalttinen taiteen teorisointi on syypäänä taiteen elitistymiselle, sen karkaamiselle ns. ”tavallisten” ihmisten elämästä. Ja varsinkin, kun alan tekijänä itse tietää totuuden taideteosten takana.
Ja totuushan on se, että totuutta ei ole, ainakaan allekirjoittaneella niinkin subjektiivisella alalla kuin taide, ja se on näin ollen taiteilijan näkökulmastani ainut oikea totuus.
Itse tietää, kuinka suuri rooli sattumalla on teoksen synnyssä. Ja ennen kuin lukija ehtii edes ajattelemaan että omasta estetiikan käsityksestähän sekin sattuma on mukasattumalta tapahtunut, totean että monta omasta mielestä täysin paskaakin duunia on tullut myytyä, ja varmasti myös tulee myymään, eikä mitään esteettisyyden tavoitetta ole, vaan ehkä pelkkä kompastuminen paperiin. Vaikka tosin käsitys siitä, mikä on paskaa, on toisaalta vain kauneuden käsitteen peilikuva, ja siis täysin asian ytimessä. Ja toisaalta sopii kysyä että onko moinen kompastuminen edes taidetta ja minkälaista hallaa alalle taiteilija tekee tällaisen vahingon taiteena myydessään, joka on taas ihan toinen perustavanlaatuinen kysymys. Lopultakin taiteilijalla on tarve ansaita elantonsa, tulee se sitten kahvitahralla paperissa jonka kulmaan o kirjoittanut oman nimensä, vai jollain jota on sydänverellä kankaalle vuodattanut. Tämän huijatuksi tulemisen tunteen kanssa on jokaisen katsojan elettävä, ja toisaalta myös oltava tarpeeksi taideitsetuntoinen uskaltaakseen julistaa kahvitahran paperilla hienoksi, ts. oman esteettisen tajunsa mukaisesti kauniiksi, vaikka kyseessä onkin vain (kallis) tahra, jos oikeasti siis on sitä mieltä. Eli lopultaankaan tekijän intentiolla ei ole ollut mitään väliä, koska sehän ei teoksen ”taiteutta” kenellekään määrittele. Mutta kuitenkin. Pyrkimys tiettyyn kauneuden käsitteeseen on kovasti paljon kyseenalaistettavissa, jos sumeilematta esittelee taiteena (ja on näin mukana väittämässä sen paskan olevan esteettisesti oikeellista, koska se on nostettu taiteen arvonimen kera näytille) vaikka tosiasia on itse asiassa täysin päinvastoin. Totuushan on, että taiteilija saattaa kieriskellä suuren osan urastaan valtavissa luomisen tuskissa, yrittäen erilaisia tapoja kuvata jotain kun ei tiedä itsekään mitä haluaisi tehdä, hätäpäissään kyhää jotain kasaan jonka takana ei seiso itsekkään, ja potentiaalisen ostajan kiinnostuessa teoksesta tuntee huijaavansa hyväuskoista ihmistä joka luulee heppoista tekelettä oikeaksi intentioita sisältäväksi taiteeksi, ja potee huonoa omaatuntoa vielä rahat saatuaankin ja polvet tutisten pelkää että jää vielä tehdystä rikoksesta kiinni. Estetiikka on kyllä tässä kuviossa esillä niin ostajan teossa (toisen paska on toisen ruusu, kauneus on katsojan silmässä) kuin tekijänkin (sen tiedostaminen että tämä ei AINAKAAN ole kaunista, on jo puoli totuutta vaikka ihan ei tarkasti tietäisikään sitä, mikä sitä kaunista sitten olisi, ja sitä olisi todella syytä jossain määrin pohtia onko sisäänrakennettu taiteen määritelmä kauniina esineenä kuitenkaan se oikea linjanveto omassa työskentelyssä). Mutta loppupeleissä kuvio tulee aina pysymään samana, joten ylenpalttinen pohdinta ja määrittely eivät kuitenkaan johda yhtään mihinkään. Paitsi ehkä taiteilijaparan elämässä, jos tosiaan on noin hukassa, mitä huono esimerkkini antaa aihetta olettaa. Tuskin liioittelen kun sanon, että noin 20% teoksistaan taiteilija on täysin tyytyväinen, 40% menee lokeroon ”ihan ok” ja loput 40% hävettää, joskin niitäkin tulee myydyksi jos joku hullu niitä oman kauneuden silmänsä kera haluaa ostaa.
Mutta todeta voi myös, että teet mitä tahansa, toimit estetiikan säännön mukaan. Ja se onkin se, mikä tässä saa kiemurtelemaan. Tämä filosofian laji on kaikista lajeista se ehkä päälle liimatuin tapaus. Sen lisäksi että kaikki on sen kenttään laskettavissa eikä taiteilijana sen ikeestä pääse eroon yhdessäkään taidekritiikissä (tai mikä lamaannuttavinta, oman äitinsä olohuoneessa, kun käydään jälleen tuttu keskustelu ”miksi teet tällaisia rumia suttuja, kun osaisit oikeastikin maalata), se myös alana keskittyy pääasiassa pelkkään pintaan. Vai onko estetiikalla muka merkitystä nykytaiteessa, muussa kuin siinä roolissa, että eikö taiteen kuulukaan olla jotain ihanaa ja kaunista, eikä esimerkiksi kasa tupakantumppeja gallerian lattialla. Josta heti joku neropatti johdattelee jatkokysymykseen ”määrittele kaunis?” jolloin olenkin jo valoa nopeammin sivaltanut ranteeni auki.
Estetiikka on loputon oravanpyörä, joka pyörii aina vaan tuolla kysymyksellä MITÄ TARKOITTAA. Sen voi esittää aina kaiken jatkeeksi, vieden keskustelun aina syvemmälle ja kauemmas ymmärryksen jo aikoja sitten ohitetulta rajamaalta, jolloin tuskastunut keskustelija lopultakin parahtaa ”MITÄ VÄLIÄ”.
Samaa kysyn minä tässä.
Ihan oikeasti, mitä väliä?



2.1.Tämähän on ihan turhaa

Mistä nyt oikeastaan puhutaan ja miksi puhun tästä? ja mikä tässä vituttaa? Mitä estetiikan filosofia edes on? mitkä ovat sen keskeisimmät piirteet? miten kaunis määritellään? jos kauneus todella on katsojan silmässä, eikö se tee koko tutkimusalan tyhjäksi? estetiikan rooli nykytaiteessa, onko estetiikka vain pintaa? mutta jos tarkoitus onkin ymmärtää, ei kokea? estetiikan käsityksen synty, teoksen synty, tekijän kuolema? ihan oikeasti, mitä väliä sillä on, miten eri tavoin ihmiset kokee taiteen? ja miksi makuasioista pitäisi kiistellä?

Wikipedian mukaan termi ”estetiikka” tulee kreikan kielen sanasta aisthetike (αισθητική), ja sen kehitti filosofi Alexander Gottlieb Baumgarten vuonna 1735 merkitsemään ”tiedettä siitä, kuinka asiat tunnetaan aistien kautta”.

Onko universaalia, faktista sääntöä sille, miten hyvä ja kaunis määritellään, saatikka sitten tunnetaan? Käsitys siitä on jokaisella katsojalla varmasti hyvin omakohtainen, joten eikö se toisaalta tee asian faktisuuden kyseenalaiseksi? on aina toki mahdollista tutkia miten kauneuden käsite muodostuu eri kulttuureissa tai vaikka sukupuolissa, mutta hyvinkin sopii kysyä, mitä tällä tiedolla tehdään ja miten se ketään hyödyttää? Oikeammin olisi syytä ajatella, että jos estetiikan filosofian poistaisi, miten se muuttaisi mitään. Kuinka se vaikuttaisi taidekeskusteluun, tai päivittäiseen taiteen kohtaamiseen, galleriakäynteihin, ja ennen kaikkea taiteen tekemiseen? Mikä on estetiikan filosofian varsinainen merkitys ihmiselle, katsojalle, taiteilijalle, vai onko sitä ollenkaan? jos, niin minkälainen? Kauneutta koskeva arvostelma eroaa pelkästä subjektiivisesta mielipiteestä siinä, että se tavoittelee jotain objektiivista, sanotaan. Vai tavoitteleeko? kuinka moni mielipiteensä ilmaisija tosissaan yrittää olla aivan totaalisesti oikeassa. Kun sanotaan että kauneus on katsojan silmässä, ollaan kyllä pääpiirteittäin oikeassa, ja ihmettelen syvästi, kuinka kukaan jaksaa kuluttaa aikaansa sen toisin toteamiseen. Ei voi kuitenkaan olla tunnustamatta sitä, että kauneuden taju ei ole täysin opittua ja kulttuurisidonnaista. Vai miten selitettäisiin afrikkalaiset puuveistokseni, jotka ulkoisesti poikkeavat oman kulttuurin veistostaiteesta?

Olen röyhkeästi mieltä, että se joka uskottelee osaavansa määritellä kaikkien muidenkin puolesta mitä kaunis ja hyvä taide on, tekee sen korostaakseen omaa teennäistä erinomaisuuttaan. Ensimmäisenä tätä yrittävät tehdä koulujen kuvaamataidon opettajat. Sen jälkeen kun nuori päättää lähteä taiteen polulle, kaikesta kaiken tietävät vanhemmat, jotka kauhistuvat jälkikasvunsa genitaali-impressioista. Tämän jälkeen kriitikot, myöhemmin taiteen tutkijat, jotka yrittävät mukamas tietää mistä töissä on kyse, kun taas itse taiteilijana tuntee valtavaa ärsyyntymistä siitä, että miksi tällaista täytyy sitten jauhaa. Jos ei nauti teoksesta, ei nauti teoksesta, mutta ei myöskään tarvitse esittää ”ymmärtävänsä” periaatteessa mihin taiteilija on ”pyrkinyt” ja siten olevansa armoitettu taiteen tuntija, vaikka juuri tästä teoksesta ei pidä. Sanoisin tällaisen teosten ylipureksimisen olevan oman itsevarmuutensa puutteen ilmentymä. Yritetään selittää itsensä tilanteesta ulos. Ollaan tajuavinaan, vaikka ei ole hajuakaan totuudesta. Tai ehkä on. Mutta juurikin näin ärsyttävänä tilanne piirtyy taiteilijan näkökulmasta.

Tässä siis nippu suuria kysymyksiä. En edes yritä vastata niihin kaikkiin, sillä en tiedä yhteenkään niistä vastausta. Valitsen siis polttavimmat kysymykset: voiko makuasioista kiistellä, ja miksi se on tarpeellista?

2.2. Makuasioista kiistelemistä vastaan

On kutakuinkin selvää, että kauneuden taju ei ole opittu asia. Ei tulisi mieleenikään koristaa kotini seiniä samanlaisella taiteella, kuin esimerkiksi vanhempani. En pukeutuisi samoihin vaatteisiin, en ostaisi samanlaisia kalusteita. Ja kumpikin osapuoli totisesti kokee olevansa oikeammassa makunsa suhteen kuin toinen. Mitä mieltä on siis kiistellä, kumpi on oikeassa, kun lopultakin oikeassa on kumpainenkin. Kun puhutaan visuaalisista mieltymyksistä, ei ole oikeaa tai väärää. Voi olla ns. ”mainstream”, tai niin kutsuttu ”muotti”, esimerkiksi naisten kauneudesta puhuttaessa. Lihavista tykkäävät kuuluvat marginaaliin, kuitenkaan, he eivät voi olla mieltymyksessään ”väärässä”. Toki voi olla moraalisella tasolla tietyllä tavalla väärässä, mutta se on polku jota en tässä yhteydessä lähde taittamaan. Pysyttäydytään kauneudesta taiteen käsitteen sisällä. Eli periaatteessa on mahdollista määrittää tietty normisto jonka mukaan useimmat ihmisistä luovat käsityksensä kauniista ja rumasta, ja usein myös samalla taiteesta ja taiteeksi lukeutumattomasta tuotoksesta. Nämä normistot on jossain määrin lausuttavissa myös taiteesta: en liene kovasti väärässä arvioidessani suurimman osan länsimaalaisista ihmisistä pitävän kauniina esittävää, taidokkaasti maalattua teosta, joka ei sisällä aiheenaan mitään irstasta tai räikeää. Kaunis maalaus ei siis tarkoita pelkästään kaunista maalaustyöskentelyä, vaan myös kaunista aihetta. Tällainen kaunis taide on seinällä koristamassa, täyttämässä tyhjää seinätilaa, ja sen sisällöllinen arvo kiteytyy puhtaasti pinnalliseen asiaan; harmoniseen ja realistiseen kuvaukseen kauniista asiasta. Tämä voisi olla aiheeltaan vaikka maisema, asetelma tai ihmiskuva. Marginaaliin kuuluvat taiteen ystävät pitävät muunlaisesta taiteesta, abstraktista, jostain räikeästäkin aiheesta ja tekotavasta, teoksesta jonka fokus on pinnan sijasta sisällössä. Kuitenkaan, kummankaan maun omaava katselija ei ole maussaan väärässä. Ajatusten vaihto tällaisten ääripäisten taiteen ystävien välillä voisi parhaassa tapauksessa tuottaa uusia keinoja nauttia erityyppisestä taiteesta. Mutta kuinka hedelmällistä tämä toisaalta on? kauneus kun sattuu tosiaan olemaan katsojan silmässä. Itse en ainakaan suostu olemaan väärässä, jos oikeassa oleminen tarkoittaisi sekalaista maisemasillisalaattia kultaisissa kehyksissä. Toisaalta näin sanominen tekee koko tutkimusalaa tyhjäksi, ja tavallaan monen ihmisen koko elämäntyön turhaksi. On siis mautonta väittää alaa merkityksettömäksi jos kerta niin monet aihetta tutkimalla elantonsa tienaavat ja sivukaupalla niteitä tuottavat. Ehkä on siis aihetta pohtia, miksi tätä tehdään.

2.3. Makuasioista kiistelemisen puolesta

Kirjoitin tähän pitkän pätkän, ja lopulta poistin kaiken. En keksinytkään mitään tukemaan tätä asiaa. Mennään siis suoraan seuraavaan käsiteltävään asiaan, eli :

2.4. Miksi makuasioista kiisteleminen on tarpeellista?

Ja törmäsin samaan lopputulokseen. Se nimittäin ei ole tarpeellista. Miksei ihmiset voi vaan olla omaa mieltään rauhassa?
Tunnen tällä hetkellä valtavaa ahdistusta. Vaikka olen nopea kirjoittamaan ja yleensä 6 sivua syntyy tunnissa, parissa, olen täysin lukossa. Mitä ihmettä tästä aiheesta voi kirjoittaa, jos koko aihealue tuntuu täysin turhanpäiväiseltä ajatella. Myönnettäköön, että en edes lukenut vaadittavia lähdeteoksia vaaditulla tavalla. En uskalla, koska kiukuspäissäni heittäisin niteet ahdistuneena takkaan, ja siten olisin huimissa veloissa kirjastolle. Nyt kun kerran aloin rehelliseksi, voin samalla myöntää, että en tosiaan lukenut kirjoja vaaditulla tavalla, toisin sanoen, en lukenut niitä ollenkaan. Minua voi rauhassa kutsua tyhmäksi, mutta taiteen filosofian teoksien kieli on kaiken lisäksi niin monimutkaista, että en kerta kaikkiaan ymmärrä sitä. Nimimerkillä Schopenhauerin eksistentialismi-sekoilua vuosia lukenut, enkä vieläkään ole kirjaa aloittamaani loppuun asti selvittänyt. Katson tässä vaiheessa parhaaksi koostaa tämän esseen pelkästään satunnaisista aihetta sivuavista sitaateista ja omista pohdinnoistani niiden tiimoilta. Onhan mahdotonta kirjoittaa aiheesta jota ei oikeastaan edes ymmärrä.

Esimerkki: analyyttinen estetiikka. Jos taiteilija x esittää pyyhekumin galleriassa taideteoksena tai osana sitä, ja samanlainen pyyhekumi tiimarin hyllyssä taas ei ole taidetta. On siis mahdotonta sanoa mikä on taidetta, tai miltä taide näyttää. Miten siis määritellään mitä voi edes kutsua taiteeksi? tämä itse käsittelyssä oleva estetiikan filosofia vie vielä askeleen pidemmälle, eli mitä nämä taiteen mahdolliset määreet tarkoittavat. Mitä on kaunis? mitä on hyvä? Vastatakseni niihin kysymyksiin pitäisi ensin analysoida, mitä on taide.

2.5. Taide on?

Periaatteessa taiteeksi voi kutsua mitä tahansa taiteeksi tarkoitettua. Se, että jokin esine tai asia viedään galleriaan tai vastaavaan esittelytilaan ja esitetään taideteoksena, se on tässä yhteydessä taideteos tai osa sitä. Usein teos on itse teko (esim. Duchampin pisoaari) ennemmin kuin esine sinänsä. Taideteokseksi ei siis voi nimetä vain taiteilijan itsensä käsin tekemää taidonnäytettä joka kuvastaa ympäristöään. Tämä lienee yleisin käsitys taiteesta, käsitys jossa, kuten jo aiemmin todettu, kauneutta koskeva arvostelma eroaa pelkästä subjektiivisesta mielipiteestä siinä, että se tavoittelee jotain objektiivista – osaltaan mahdotonta, kuten totesi myös estetiikan käsitteisiin oman mausteensa antanut filosofi Ludwig Wittgenstein – hän oli vahvasti sitä vastaan että esteettinen ilmiö olisi jotakin, joka esiintyisi empiirisesti. Taideteokseen ei voi omaksua esteettistä asennetta ymmärtämättä sitä, mikä taas vaatii kategorioita, rakenteiden ymmärtämistä jne., joiden avulla pyritään teoksen objektiiviseen ymmärtämiseen.
Entäs sitten.

Ymmärrän, että esseen tarkoitus on tutkia asiaa ja ilmiötä eri filosofien näkemysten valossa. Mutta kuten tästä varmasti huomaa, en mitenkään pysty siihen. Joka kerta kun lukaisen tämän kirjoituksen läpi, huomaan kappaleen verran yrittäväni tätä, ja sitten luovuttavani. En näe mitään järkeä tässä, koska mikään näistä pohdinnoista ei johda mihinkään. Tästä on mahdotonta päätyä mihinkään yleispätevään, kun kaikki on vaan asioiden ympäripyöreätä pyörittelyä. Tämä ja tämä sanoin näin ja näin. Tämä ja tämä oli eri mieltä, ja tämä näki asian tällä tavalla. Lopussa vaan herää kysymys, entäs sitten.

On nykyestetiikkaa, uusplatonistista renessanssifilosofiaa, feminististä estetiikkaa, itämaista ja läntistä estetiikkaa, kriittistä estetiikkaa, puhumattakaan kaikista eri ajanjaksojen omista estetiikoista. Estetiikka sinne estetiikka tänne. Tämä sitä ja tämä tätä. Luettuani ajatuksia ja teesejä, olen sekaisin kuin särkänniemen possujuna. Yhtä looginen ilmaisu, kuin tutkimuksenalakin. En edes erota näitä toisistaan, kaikki kuulostaa samanlaiselta sananhelinältä.

Jos ajatellaan esteettistä arvostelmaa – esimerkiksi Kantin perin subjektiivista näkemystä siitä että kaikkien tulisi olla samaa mieltä ruusun kauneudesta, jos se on sitä – on mahdotonta asettaa tämän yleispäteviä arvostelmia. Jos palataan takaisin Schopenhaueriin, jota en ole pystynyt sisäistämään kirjankaan verran, hän totesi esteettisestä kokemuksesta kauniisti: esteettinen kokemus kauneudesta oli suurinta vapautta, jonka puhdas äly saattoi kokea tahdon määräysten alla. Siinä ihminen kokee muodon täydellisyyttä ilman mitään sanallista toimintaa, ja siten ilman, että hyöty tai politiikka tunkeutuisi pilaamaan kauneutta. Todettava on, että tämän kaltainen sanallinen tai kirjallinen toiminta jossa asioita käännellään ja väännellään filosofisen tutkimuksen nimissä, on juurikin tätä kauneuden pilaamista. En tahdo ajatella näitä asioita kohdatessani taidetta. Haluan kokea, hyväksyä ja hylätä, tuntea ja unohtaa. Ja toisaalta nämä tekijät ovat nykytaiteessa usein takasijalla, kauneuden arvostelmat loistavat poissaolollaan ja pääroolissa on sisältö tai teko. Ne arvostelmat jotka itse muodostavat kokemukseni, ovat ehdottoman subjektiivisia. En perusta niitä kenenkään asettamaan sääntöön, enkä oleta kenenkään ajattelevan samoin. En edes kohdatessaan tekemääni taidetta, jotkut hyväksyvät ja jotkut hylkäävät, samoin kuin teen itse. Kant jakaa Baumgartenilta tutun lähtökohdan, että kauneutta ei arvostella käsitteiden, vaan yksinomaan havaintojen perusteella, siis ”esteettisesti” sanan alkuperäisessä merkityksessä. Jos kuitenkin kauneus on aistihavainnon täydellisyyttä, ja täydellinen on välttämättä suhteutettava tarkoitukseen, jonka perusteella sitä arvioidaan, siis käsitteeseen siitä, ”mikä tämä esine oikein on olevinaan”. Kauneuden määritteleminen aistihavainnon täydellisyydeksi sisältää näin ollen ristiriidan. Ylipäätään ajatus täydellisyydestä on jo itsessään ristiriita.


3. Sen lisäksi että se on turhaa, mitä se minua hyödyttää?

Nyt kun on ymmärretty mistä puhutaan, niin mitä se asia minua hyödyttää? eli onko asialla mitään sijaa omassa työskentelyssäni, vai onko kyse pelkästään taiteen katsojia koskettava asia? olisiko elämäni mitenkään erilaista, vaikka en tietäisi platonin ja kantin mielipide-eroista estetiikan suhteen? onko taide arvonimi? pitäisikö sen olla? ja kuka sen sitten määrittelee? ja ketä se sulkee ulos, myös katsojien osalta (taiteen kermaperse-imago)? mikä on taiteen ensisijainen arvo ja merkitys, ja onko estetiikan tutkimusalalla siinä mitään sijaa?

Vastaus ensimmäiseen kysymykseen: ei millään tavalla. Työskentelyäni esteettiset arvostelmat ohjaavat korkeintaan alitajuisesti ja subjektiivisella tasolla. Käytännössä asia koskettaa katsojia, ja heidänkin osaltaan tilanne on omakohtainen, the end.

Elämäni ei myöskään olisi millään tavalla erilaista, jos en tuntisi Platonia tai Kantia. Itse asiassa nyt heitä ajatellessa, luennoilla istumisen ja heihin perehtymisen jälkeen, he eivät ole koskettaneet ajatuksiani millään tasolla; en muista edes mitä he näkemyksillään edustavat. Viikon päästä en muista edes mitä filosofian alaa he edustavat, vai olivatko kenties jotain proosallisia kirjoittajia. Ei mitään vaikutusta, ei mitään mielenkiintoa what so ever.

Taide on arvonimi siinä mielessä, että se mahdollistaa readymaden ja performanssitaiteen tyyppiset ei-tyypilliset taiteen muodot. Mitä tahansa voi esittää taiteena, ja minkä tahansa taiteena esittäminen on itsessään taiteellinen teko, pikemminkin kuin esitetty asia. Tämä laajentaa katsojan näkökulmia – ehkä – tai mahdollisesti kaventaa niitä entisestään. Turhautuminen kun tunnetusti kaventaa näkökulmia, ja sama on tapahtunut minulla tässä kirjoittaessa. En pääse negaatiostani eroon. Mutta joka tapauksessa taide-sanan arvonimellinen status myös karsii tietyn katsojakunnan, ne, jotka karsastavat taidetta sen korkeakulttuurisen leiman takia.

Kuitenkin taiteen ensisijainen arvo on tuottaa kokemuksia ja elämyksiä. Taide on puhtaasti nautinnollinen väline, josta ei oleteta saavan mitään konkreettista hyötyä, paitsi suhtautuessa taiteeseen sijoituskohteena. Ehkä sinänsä voi olla jollekin mielenkiintoista miksi ihmiset pitävät tätä tykkäämisprosessia mielenkiintoisia ja jaksavat piirustella kaavioita siitä miten nämä arvostelmat muodostuvat, ja miten ne poikkeavat toisistaan aikakausien mukaisesti. Nihkeänä myönnän että tästä olisi toki voinut kirjoittaa, mutta olisin toisaalta toistanut vain jo ennen tutkittua tietoa (näin oli ja näin todettiin jne) enkä olisi tuonut asiaan mitään uutta näkökulmaa. Lähempänä on ajatus siitä miten se vaikuttaa – tai oikeammin on vaikuttamatta – päivittäiseen elämääni ja työskentelyyni taiteilijana.

Suurin stressi tässä työssä muodostuu ulkoisten asioiden tunkeutumisesta työskentelyyn, ja tämä on yksi niistä asioista jotka luovat niitä blokkeja ja omalta osaltaan vahvistavat valkoisen pohjan kammon kaltaista lukkotilaa, kun kaikelle pitäisi olla perustelu ja lähde. Eipä pidä, totean, ja helpotan täten omaa elämääni.
Pahoittelen esseen huonoa laatua mutta en väkipakollakaan pystynyt parempaan. Yritin ainakin.