:P

En oo

En ole mikään yhteiskunnallisesti kantaaottava taiteilija. Kantaa otan ainoastaan itseni toimista, ja pyörin oman elämän tapahtumissa, nenä navassa.
Työstän parhaillaan kuvaa lapsesta, jonka kuvasin eräissä kesäjuhlissa. Olin taas aikeissa muuttaa, ja jotenkin aavistelin että tämä taitaa olla viimeinen kerta, kun tapaan näitä ihmisiä, näen näitä naamoja. Kuvasin juhlissa paljon lapsia ikäänkuin todeten: kaikesta huolimatta, elämä jatkuu.

Olen muuttanut pariin otteeseen, jättänyt taakse kaiken, aloittanut aivan alusta, ja lähtenyt taas. Kaikki juonenkäännökset, tapahtumat, kulminoituvat muistissani tiettyihin ihmisiin, ja heistä säilyttämääni kuviin, joita työstän sitten taiteessa. Maalaan omaa albumiani siis. Ihan röyhkeesti ja itsekeskeisesti näin, sanomatta mitään sen enempää kuin sen, mitä olen mukanani kantanut. Toivoen tietysti että nämä välähdykset tämän henkilökohtaisen lähtökohtansa ansiosta tavoittaa katsojaa jollain tavalla, ja mahdollistaa omien albumien mieleen pulpahtamisen, oman elämänsä tarkastelun.

Vanhoja kuvia katsellessa huomaa, että enemmän katuu sitä, mitä jätti tekemättä ja kokematta kuin sitä, mitä on tullut tehtyä. No regrets.

VOI NY !!&@½§*!!!

HELVETTI kun menee HERMOT
Ollapa diapamia (tms) ni vois taltuttaa tän luomisen @!$§!!:n tuskan!
On se nyt helvetti ku ei pysty värejä valkkaan, 7 tuntia pyöritelly photaria ja kyniä ja pensseleitä ja kokeillu ja kattonu ja 'ttu vaikka MITÄ eikä vaan niinku, ei niinku millään EI MITÄÄN! EI KELPAA MITKÄÄN VÄRIT

Hiertää muuteski toi perkeleen remppa joka ei valmistu IKINÄ eikä valmistu mikään muukaan, ei esseet eikä piirustukset eikä maalaukset eikä mikään valmistu!! määää en valmistu tätä vauhtia! ehken haluakkaan, hahaa! Mut haluaisin kyllä tehdä jotain, JOTAIN pistää edes jotain maalia pensseliin ja pensseli tohon noin kankaalle ja sitte maalata siihen niin, ei luulis olevan niin vaikeeta mutku on se. Se on niin helvetin vaikeeta. Ku ei vaan irtoo ni ei irtoo! vituttaa niin että pää irtoo!

Varapäreet ja proput ja sensemmoset on poltettu jo aikoja sitte, nyt ne menee, ne hermot, HEI HEI HERMOT!!!!!!!!!

Uus look ki

Aah raikasta valakosta. Ei oo blogi enää entisensä. Ihanku vieraissa olis, kun vuosia kirjoittanut ruskeelle. Nähtäväksi jää, yltääkö valkoisen pohjan kammo näppinsä tänne asti ;-)

Milkan naama on kohta piirtimen alla. Can't wait.

Kyllä, se on Pakko sittenkin

Olen tainnut elää 11 vuotta katsellen tekemistäni putkinäköisenä, tiirannut korkeintaan wc-paperirullan kokoisesta aukosta tekemistäni ja sen lähtökohtia, sillä ties kuinka monta kertaa olen törmännyt siihen pisteeseen jolloin kyseenalaistaa itsensä ja kaiken minkä tekee, kuten varmaan moni muukin taiteilija jossain vaiheessa. Kuten tein vähän edellisessä kirjoituksessa. Ja viimeksi tänään, maalauskritiikissä, kun Noora kysyi sen odotetun ”miksi juuri tämä kuva” – kysymyksen. Jotain merkitystä tällä kuvalla on oltava kun olen valinnut sen kaikista maailman kuvista. Tämä kuva on teemallisesti merkityksetön, totesin, ja lopulta tajusin.

Tavallaan on: valitsin sen selailtuani valtavaa kuvatulvaa koneellani. Tää on kiva kuva. Ei muuta syytä.

Tavallaan ei: lienee mahdotonta valita satojen kuvien seasta yksi, josta tekee maalauksen, ja väittää sitä valintaa merkityksettömäksi.

Jokin siinä kuvassa siis herätti jotain minussa, koska tein sen ihan maalaukseksi asti. Ehkä merkityksetöntä ennemminkin on sen perusteleminen itselleni. Ehkä kuvan valintaprosessi saakin olla yhtä suunnittelematonta kuin sen kuvan ottaminen.
Olen siis sarjakuvaaja.
Kamera on laukussa aina, mihin menenkin, ja kuvaan kaikkea ympärilläni. Ihmisiä, tiloja, alueita, yksityiskohtia, tuokioita: kuvaan mitä vaan. Kaikkea, ja silti tavallaan, en mitään. Mitä enemmän, sitä parempi, määrä korvaa laadun. Se on kuin pakkomielle. Välillä ihan pelottaa, tai lähinnä vituttaa, jos se kamera on jäänyt kotiin. Mitä jos juuri tänään tulee eteeni jotain mistä täytyy saada kuva?

Miksi se sitten täytyy kuvata, voisi kysyä. Koska sitä ei voi olla kuvaamatta. Ei kukaan ns. normaali pysty muistamaan jokaista elämän hetkeä. Sitä, että sanomalehti lentää ajaessa tuulilasiin, että merestä nousee aamulla poikkeuksellisen paljon usvaa, että kävelytiellä on poikkeuksellisen täydellisesti niille sijoilleen hajonnut kaljapullo. Tai jotain muuta. Että Eevaa jännittää ennen suurta tapaamista erään miehen kanssa, että, no, mitä vaan. Siitä pitää ottaa kuva, että se ei unohdu.

En muista Porista paljoakaan. Asuin siellä 4 vuotta ja mielestä on hiipinyt pelottavan paljon kaikenlaista pois. Valuu hiljalleen pois. Jos silloinkin olisin sarjakuvannut, olisin kuvittanut koko 4 vuotta viikko viikon jälkeen, lähes päivä päivän jälkeen (ihan joka päivä se kamera ei kuitenkaan ole mukana). Muistaisin kaiken. Ainakin melkein.

Mitä sitten jos unohtaakin? minulla on helvetin huono muisti. Pelolla seurasin isoäitini pois hiipumista, kun hän sairastui Altzhaimerin tautiin, ja nyt samaa prosessia käy läpi isoisäni. Koko eletty elämä pyyhkiytyi pois, kuin mitään ei olisi koskaan elänytkään. Kaikki teot, uhraukset, muistot mitä teki ja eli, kaikki poissa. Mikä on elämän merkitys siinä, kun on ikään kuin jo kuollut, kun vielä elää. Ehkä ajattelen sarjakuvatessani elämää, että itse sitten muistan. Tai jos en muista varsinaisesti, voin ainakin selata kaiken uudelleen kuvina läpi, että tällaistakin tuli touhuttua. Minä näin, tein ja koin, ja elin.
Tavallaan voisi kai klishéisesti sanoa, että se pakonomainen kuvaaminen on sitä itseään kuolemanpelkoa. Ja valitessani tästä kuvatulvasta ne tietyt kuvat jotka työstän maalauksiksi asti, alleviivaan tärkeimmät kohdat.


Saamassani kritiikissä ehkä syvimmillään oli puhe siitä, että jonkinlainen punainen lanka tai kokonaiskonsepti puuttuu. Että pitäisi lähteä ajattelemaan tekemistään sitä kautta. Tässä kun tarkemmin ajattelee, olen seurannut sitä yhtä punaista lankaa ihan alusta asti, ja epäonnistunut aina kun olen yrittänyt muista langoista vetää. Ehkä juuri siksi koska kyseessä on yritys, ja minun punainen lankani pikemminkin vetää minua, kuin minä sitä. Kuvaan, maalaan, sitä mitä ympärilläni näen. Sitä, mikä on minua lähinnä, ja sitä olen aina tehnyt, sitä minä teen. Se, mikä konseptia hajottaa ja hallitsee, on tekniikoiden vaihtelu. Olen kuvittanut elämääni abstraktisti, esittävästi, piirtäen, maalaten, valokuvaten, muovaillen, väriskaalan ja kädenjäljen vaihdellen hyvinkin paljon. Enkä näe mitään syytä miksi sitä toisaalta pitäisi muuttaa. Elämä muuttuu, tekee täyskäännöksiä, vaihtaa väriä, ja samoin tekee työni, koska kopioin niihin elämääni jatkuvasti.
En voi lopettaa, koska jos lopetan, unohdan, jos unohdan, olen yhtä kuin kuollut. Pelkään unohtaa. Pelkään kuolla sitten kai.

Mutta tekotapani, se lähtee tekemisestä, ja se sisältö muodostuu sitten. Ei ole koskaan toiminut tehdä asioita toisinpäin. Sen täytyy lähteä työskentelystä. Se mikä sitä kautta muodostuu, muodostuu jos on muodostuakseen ja jos ei, niin ei. Joka tapauksessa se johtaa johonkin suuntaan, jonain päivänä, joskus, ehkä.

Motivaation pilkahdus

Ehkä se siitä kuitenkin. Tai en tiedä. Mutta oman työskentelyn suhteen ainakin. Se on ollut alusta asti selvää että ei tällä alalla tule koskaan rahoissa kieriskeltyä, mutta hämmästyttävän vähällä sitä on oppinut tulemaan toimeen. En näe mitään syytä sille miksei tässä kitkuteltaisi tulevaisuudessakin. Varsinkin kun tuntuu siltä, että on pitkästä aikaa ihan oikeasti suorastaan lieskoissa tekemisen suhteen. Kesällä tuli kyllä väännettyä ihan kiitettävästi hommia työhuoneella, onnistuttua ja epäonnistuttua, enimmäkseen jälkimmäistä. Koin kuitenkin valtavan ahaa-elämyksen tekniikan tiimoilta ja sävel on kutakuinkin selvä tästä eteenpäin, vähäksi aikaa.

Tänään kaupassa käydessä, laskiessa senttejä että riittääkö 15 euroa kaikkeen mitä tarvitsee loppukuuksi, tuli kyllä perinjuurin harkittua taas että miksi helvetissä tätä tekee. Tuorein taide-lehti valottaa asiaa muiden taiteilijoiden kautta siten, että jotkut kokevat taiteen tekemisen suorastaan pakoksi, toiset tekevät sitä koska sitä on kiva tehdä. Hymähdin, että mikä helvetin pakko sekin on. On kai se aika helvetin kovaa idiotismia lähteä tekemään uraa alalla jolla toimeentulo on huikean epävarmaa ja epätasaista, ja uratie saattaa maksaa kulkijalleen kalliimman hinnan mitä osaisi kuvitellakkaan. Mistä löytää puolison joka jaksaa tukea toista alalla joka yhteisen talouden pönkittämisen sijasta ennemminkin suistaa sen raiteiltaan, puhumattakaan nyt itse taiteilijan mielenterveydestä. Varsin karrikoidusti ilmaistuna voisi alaa kuvata porukasta eksyneen sukeltajan selviämiskamppailuna aavan meren keskellä, kun muu jengi purjehtii kohti taivaanrantaa. Kuinka kauan jaksaa pidellä päätään veden pinnan yläpuolella. Ehkä tuurilla pelastuu ajelehtimalla aution saaren rantaan, jolla seisoo yksinäinen Palmu.

Niin mistä se pakko sitten muodostuu. Taiteilijan työhän on toisaalta mystillisen nerouden sijasta helvetin lapsellista. Onko kovinkaan täysijärkistä omistaa elämänsä ja hyvinvointinsa värin levittämiselle kankaaseen? Onko tämä tarve autistista piinaavan sairauden kaltaisen pakko-oireisen toiminnan omaista? erotuksena vain se, että taiteilija yrittää hyötyä tästä pakko-oireestaan rahallisesti ja siten oireilee tietoisesti. Vai sairastaako jokainen taiteilija kroonista pakko-oireyhtymää todellisten vastuiden pakoilusta taiteilemalla, saattaisi kysyä kuka tahansa ns. leivän pöytään tuovan intohimottomasti työhönsä suhtautuva perusduunari, tai asiaan kyrpiintynyt perheenjäsen. Esim. rakkaani, joka juuri tuli jo kolmatta kertaa katsomaan joko olisin valmis lähtemään remonttityömaalle tämän blogin kirjoittelun sijasta (ajatteluhan on osa prosessia, sanon, ja kiipeän norsunluutorniini). Ja siltähän se varmasti ja varsin perustellusti myös näyttää. Ja on tässä tapauksessa myös totta, kun ulkona on kylmä ja peiton alla lämmin. Joten tunnustan oitis syyllisyyteni taiteen taakse piilotteluun todelliuuden pakenemisen merkeissä. Eikä muuten mene läpi taideselitys kun istuu tietokooneella.

Loppuhuipennukseksi haluaisin onnitella Vuoden nuorta satakuntalaista taiteilijaa, neljättä semmoista: onnea Laura Lilja! Lauraa edelsi pystin pitelijänä Törmälehdon Samppa, jotka molemmat ovat vanhoja luokkatovereita Porin taidekoulusta, sittemmin opintojaan toisaalla jatkaneita. Jospa se motivoisi itseäkin sinnittelemään piirustuskoulun loppuun asti, kun kerran meni aloittamaan.

Harasoo

Noniin, kun edellisestä taidekriisistä on toivuttu ja yhteinen sävel kynttilän kanssa löydetty, astuu kuvaan kriisi #2. Kela penää yli pariakymmentä oparia tai opintotuet peruuntuu. Tähän ei tietenkään ole varaa, saatika motivaatiota kerätä niitä opareita, joten olen jonkinlaisessa umpikujassa. Opinnot ei kiinnosta tällä hetkellä piirun vertaa, mutta optiota mihinkään osa-aikaiseen työhön ei ole näköpiirissä. Ahdistus on mannerlaatan kokoinen. Tää menee varmaan siihen että toi toinen puolisko joutaa menemään takaisin merille että tullaan toimeen, ja mä nyhjötän yksin rahatonna kotona, eikä voi edes maalata matskurahojen puutteessa. Ateriaksi valmistanen käpykeittoa ja sammallimppua. Aah.

Sinänsä päätös lopettaa koulu, tai ainakin ottaa välivuosi, olis todella helppo jos olisi jokin tulonlähde. Stressitasot on niin korkella että veikka gustafssonkaan ei kiipeäisi niiden ylitse.

Kaikkea sitä kuulee

Kas tässä olkaa hyvä kolmen suora uusinta uutta allekirjoittaneen kamerasta ja pensselistä. Mallina näissä toimii opiskelijatoverini Eeva Saaros (maalaus), Aino Sainio (maalaus) ja Henri Ahti (kuvanveisto). Ja kas tässä näiden tiimoilta pureksittavaa liittyen edelliseen kirjoitukseen ja mustavalkoiseen suhtautumiseen. Onko tämä maalaus? Tekniikkana valokuva/pigmenttisiirto ja akryyli. Erään nimeltämainitsemattoman kansankynttilän mielestä tämä ei ole maalaus.


Eikä myöskään tämä. Perusteluna on se, että kuvan pohjalla enemmän tai vähemmän näkyvänä elementtinä on valokuva. Jonka johdosta maalaus ei ole enää maalaus, huolimatta siitä mitenkä paljon maalausta on työssä oikeastaan harjoitettu. Esim. tässä kuvassa valokuva oli liian haalea näkyäkseen, joten maalasin työn jättämättä valokuvaa näkyviin ollenkaan. Valokuva oli siten hiilipiirrokseen verrattavissa oleva luonnos pohjalla. Mutta koska luonnoksena oli valokuva, teos ei ole kuulemma maalaus.


Niin kuin ei tämäkään. Mikä se sitte on? se ei ole valokuva. Se ei ole grafiikan vedos. Se on teos, taiteeksi se on tehty ja taiteena sen esitän, menetelminä pigmenttisiirto ja akryylimaalaus. Kuinka se on siis suljettavissa pois maalauksen kentästä, vaikka työn lähtökohtana ja yhtenä tekniikkana on valokuva. Herää kysymys siitä että kuinka tärkeää lopulta on edes luokitella tekniikoita alaotsikoihin, muussa kuin informatiivisessa mielessä, että mitä tekniikkaa työssä on käytetty. Kun se katsojaa kerran kiinnostaa. Mutta onko mahdollista olla kutsumatta näitä maalauksiksi? jos maalauksen poistaa näistä teoksista, jäisi jäljelle vain harmaa tuloste.

Teknisesti näissä töissä en onnistunut siinä mielessä, että jätin valokuvajäljen liian haaleaksi. Vain Eeva-kuvassa tämä toimii jossainmäärin ja valokuva näkyy valokuvana yhdessä maalauksen kanssa, mutta siinäkään valokuvalle en jättänyt tarpeeksi hengitystilaa. On vielä miettimistä siinä että kuinka paljon haluaa valokuvan näkyvän ja mikä siinä on tarkoituksena ylipäätään. Mutta helvetti, onhan tämä nyt maalaustaidetta valokuvan läsnäolosta huolimatta. Valokuva on lähtökohtana suuressa osassa taiteesta jokatapauksessa, sen tuominen maalauksen osaksi ei poista maalausta teoksesta.

Kesäopinnot pulkassa...

Oli kesä, oli nekku, oli nekun omat kalat

...ja kouluhommat alussa. Ensimmäinen ajatus opintojen alkaessa oli vanha tuttu: miksi helvetissä olen täällä? jos takana on jo 11 vuotta taiteen opiskelua ja taiteilijana työskentelyä, miksi olen aloittamassa niitä tällä jälleen alusta. Valmistumassa kuvataiteilijaksi toista kertaa.

Ajatus tiivistyy entisestään tehdessä yhteistyötä uuden opettajamme kanssa, joka kaikessa mustavalkoisuudessaan onnistuu hämmentämään. Kaikkien opetusmetodit ei aina miellytä, se jos jokin on tullut selväksi erinäisten kansankynttilöiden kanssa käytyjen kädenvääntöjen kautta, mutta että vapaaehtoisesti oikeastaan vailla minkäänlaista tarvetta, amk-paperien kiilto silmissä, on tuolla kuuntelemassa sitä shittiä. Epäröin motiivieni kanssa ja haluaisin jälleen kerran antaa periksi, mutta jos tässä on jo kaksi vuotta sätkinyt, kestää vielä toiset kaksi. Joskin seuraavasta vuodesta on tulossa kyllä aivan kohtuuttoman pitkä ja vaikea...

Galleriahaku pitäisi pistää käyntiin. Suunnitelmissa ainakin uusikuva, poriginal, ehkä regina, ja jotain muuta sensemmoista.

Tekniikasta

Kesä on siis vierähtänyt tän pigmenttisiirtotekniikan kanssa. Käytännössä homma menee näin:

1. Enste valokuvaan. Sitten käsittelen kuvan haluamaani muotoon, muutan mustavalkeaksi ja poistan harmaasävyjä niin että isommat kontrastit jää.

2. Teetän kuvasta tulosteen Lightpressissä.

3. Käsittelen tulosteen mediumilla. Tähän mediumkalvoon muste ottaa kiinni.

4. Maalaan akryyleille tähän kuvan päälle, liotan vuorokauden ja liimaan kankaalle/levylle naamapuoli alaspäin, tai..

4. Liotan kuvaa vuorokauden. Liimaan kuvan mediumin tai puuliiman kanssa maalauskankaalle tahi levylle naamapuoli alaspäin ja maalaan tulosteen päälle, tai..

4. Liotan kuvaa vuorokauden. Liimaan kuvan mediumin tai puuliiman kanssa maalatulle maalauskankaalle tahi levylle naamapuoli alaspäin.

5. Hierrän sormin paperin irti maalauksesta. Jos käyttää jotain muuta välinettä, tulee hinkuttaneeksi myös maalipinnan irti. Joten näpit on koetuksella.

6. Tasoitan pinnan sävyt vernissaamalla.

7. Jatkan maalaamista jos tarve vaatii.

Jummijammi

Ou mai..





Terkkuja vaan..

Blogging by the sea

NONII!

Jokunen tovi vierähtänyt edellisestä kirjottelukerrasta.. mitäs tässä on välillä tapahtunut; tapasin Kimmon, mentiin kihloihin, kohta muutetaan isompiin tiloihin (tänään aloitettiin kunnolla muuttopuuhat) ja nyt lämmitetään rantasaunaa. Siinä kai ne tärkeimmät! Koulun puitteissa on tullut muutama maalauskin sudittua ja kokisin tehneeni jonkinlaisen teknisen läpimurron, kun kehittelin oivallisen systeemin valokuvan ja maalauksen yhdistämiseen. Ehkä voisin naputella siitä hieman enemmän tässä jokutoinenpäivä. Mutta sen tekniikan parissa menee tämä kesä tässä ennen koulun alkua, kesäopintojen muodossa.

Heinäkuussa alkoi siis se työ, ja olen valmistanut pohjia ja kuvannut maalauksia varten. Alunperin oli suunnitelmana tehdä teossarja ystäväni suurperheestä, kummityttöni perheestä jossa on lapsia joiden taustalla on erinäisiä ihmiskohtaloita. Sijoitettuja lapsia ja ns. "omia lapsia", halusin kuvata heitä itsenäisinä pieninä ihmisinä mutta kuitenkin saman perheen jäseninä yms jaadajaada. Tämä kuitenkin kariutui niin ajattelin pitää katseen vähän lähempänä ja kuvata kaikkea mitä läheltä löytyy. Pieniä yksityiskohtia ja vähän suurempia. Kuvata vaan tätä omaa ympäristöä ja elämänmenoa ja yksinkertaisesti treenata tätä mittavaa tekniikkasavottaa.

Naputtelenpa kesäopintosuunnitelman seuraavaksi. Ja kertoilen siitä tekniikasta lisää ja valotan vähän tietoa siitä mitä alan tekemään! Koht. :)