Motivaation mittakaava

Öiden itkupilli

0% |-------------------------------------------------------------------------------X--| 100%

Lisämaininta tuosta äitiydestä. Pienoikaisellamme on tuommoista koliikkivaivaa - tai refluksia - jokatapauksessa jotakin joka pitää pienokaisen hereillä öisin. Äänekkäästi. Viime yönä huuto loppui puoli kuudelta aamulla. Istuin sängyn reunalla pinnasängyn reunan kuva otsassa (olin nojannut siihen jo toista tuntia laittaen tuttia takaisin itkevän vauvan suuhun) ja itkin, sillä väsymyksen määrä oli pyörryttävä, nälän määrä oksettava. "Aamulla" (puoliltapäivin) kun heräilin, joka ikinen lihas on krampissa ja värisee ylirasituksesta.

Siitä huolimatta, vaikka hädin tuskin pysyy silmät auki enkä tiedä millä voimilla aion seistä tuossa maalaustelineen edessä, olen työhuoneella valmiina töihin! Töiden palautukseen enää 5 päivää. Todella haluaisin saada nyt hyvän sarjan tehtyä, ja kun kerran olen saanut suosituksiakin haalittua, olisi nyt todella hölmöä ola painamatta hommia... Vauvalle pumppasin maitoa, laitoin kakaroille vaatteet valmiiksi oven pieleen jotta miehen hommat helpottuisi pikkuvauvan ja uhmaikäisen kanssa ulkoilemaan lähtiessä.. On tulenpalava halu nyt saada tämä homma kunnialla piirrettyä pakettiin. Sen aistii kyllä myös mies joka ei valita vaikka jää lapsia hoitamaan, joka tällä hetkellä näissä väsymyksissä itkuisten pikkuisten kanssa ei ole helppo tinki tehdä yksin.

Ensimmäiset hetket täällä meni nyt tähän kirjoittaessa ja puhelimessa puhuessa - oli eilen taas uusi katselmus meidän homelinnassa ja taas kohta pukkaa uutta. Arviot jokaisella taloon marssitetulla asiantuntijalla ovat hyvin laidasta laitaan, joka toinen päivä olemme positiivisin mielin ja taas seuraavan tutkimuksen jälkeen valmiita lataamaan dynamiitilla koko töllin matalaksi. Tiedän että seuraava tutkimus, joka keskittyy taas riskirakenteisiin ja näytteidenottoon, tulee olemaan taas sellainen negatiivinen jonka jälkeen vedetään mielessämme sitä sytytyslankaa. Kaikeksi onneksi meillä on tässä kuitenkin mukana asiantuntijoita joihin voi oikeasti luottaa huolimatta siitä nähdäänkö ongelmat isoina vai pieninä, jokainen katsoo niitä omien ammattialojensa vinkkelistä.

No negaatiot ja väsymyksen sikseen. Buranaa huiviin ja hiili käteen.. Väsymys on sitä luokkaa että en saa katsetta kohdistettua, mutta ehkä se on ihan positiivista nyt kun tekee utuista hiilikuvaa :-) Joten se mittakaava motivaatiolle.. Asteikko on nyt kyllä pitkä ja monisäikeinen mutta halu on kova. Haluan että lihakset värisee väsymyksen lisäksi onnistumisen adrenaliiniendorfiinituntemuksesta kun näkee kokonaisuuden silmissään ja tajuaa että on onnistunut kuvissaan sillä selittämättömällä Oikealla Tavalla. Että ne vaan puhuu yhteen. Että niitä katsoessaan voi samaistua ja kokea, ja että niistä saisi jotain. Minähän saan niistä jotain joka hetki kun niitä teen, joten sitä ei lasketa nyt. Mutta. Töihin..

Ihanaa

Tein tänään paluun työhuoneelle melkein 4 kuukauden mittaisen "mammaloman" jälkeen. Loppuraskaus ja synnytys, siinä tekosyytä kerrakseen.. ;) No, tämä alkaa olla jo niin klassinen juttu että ei pitäisi olla kyllä valittamisen varaa: mutta jälleen kerran huomasin jättäneeni pensselit pesemättä edellisellä työskentelykerralla. Olin vain jättänyt ne purkkiin ja vettä päälle. Kyllä se vesi neljässä kuukaudessa haihtuu, ja kaikki ihanat uudet täydelliset siveltimeni ovat nyt pilalla. Jännä huomata muuten että taideliikkeestä ostettu leveä mutlari oli ihan ruostunut metalliosistaan, kun taas biltemasta ostettu patterisivellin ei ruostu millään. Tietääpähän mihin rahansa jatkossa laittaa. Olkoonkin että parempi laatu on tuossa ohuemmassa taidepuodin pensselissä. Mutta siis anyways: hirmuinen tauko takana.

Tämä äitiyden ja taiteilijaelämän yhdistäminen on ehkä vähemmän romanttista mitä ammatista yleensä ajatellaan. Ei olla missään pariisissa loft-henkisessä kattohuoneistossa vääntämässä taidetta öin ja päivin, tai sikarinhajuisessa pianobaarissa naukkaamassa old invalid portoa. Ei baskeria ja pikkutakkia, ei olan yli heitettyä kaulaliinaa, patonkia kainalossa. Todellisuudessa homma menee niin että pikkuisen vauvelimme syöttövälit on 3 tunnin mittaiset, joten syöttötuokion jälkeen singahdin työmaalle, kakkaa naamassa, oksennusta paidassa, pissaa housuissa (ei omaa vaan pikkumiehen, jonka vaippa falskasi syöttäessä). Huomenna sitten heitetään tuo harmaa asukokonaisuus sivuun ja mennään pitämään ensimmäiset valokuvauksen oppitunnit "äitiysloman" jälkeen. Halki lumen ja jään, autolla, jonka etukulman mälläsin rättiväsyneenä ikean parkkipaikan tilanjakajaan.

Mutta täytyy sanoa että rakastan kyllä työtäni! Saan tehdä sitä mitä eniten tässä maailmassa haluan, ja sen tekemisen lomassa kuunnella parasta musiikkia mitä keksin, laulaa täysillä, nauttia tunnelmasta ja vain tehdä. Aina ei tarvitse olla hampaat irvessä sieluaan purkamassa sen maalaustelineen ääressä, vaan voi vaan olla ja nauttia tekemisestä. Ja todella nautinkin: ja se nautinto näyttää välillä aika performatiiviselta. Hiki virtaa kun stereot huutaa ja tanssijalkaa vipattaa. Näky ei varmasti ole yhtä ihana kuin tunnelma, mutta en vaihtaisi tätä mihinkään. Vaikka en saisi tästä euroakaan ikinä. Enkä just nyt kaipaa sitä pariisin kattohuoneistoakaan, vaan oli ihana myös tulla kotiin, pistää vauva vaunuihin ja vetää esikoista pulkassa niin lujaa että sektiohaavaa polttaa.

Viimeistelin loppuun tuon kuvassa takanani näkyvän uuden lemppariduunin. Varsinainen hitti. Sillä on jo nimikin. Joskus ne nimet on olemassa jo ennen kuin aloittaa, joskus muotoutuu tekemisen lomassa ja joskus ne keksii galleriassa kun läiskii työt seinille. Tämä on nyt sitten nimeltään "kärsi, kärsi". Useimmiten täydennettynä "kirkkaamman kruunun saat" - lopetuksella tämä kulkee ilman tuota häntäänsä, viitaten kuitenkin samaiseen asiaan. Valoittanen sitä sitten lisää myöhemmin, nyt ei malta.

Aloitin myös tuota oikealla näkyvää raakiletta. Ilokseni löysin kuitenkin siitä tehdy luonnoksen jonka luulin jo kadottaneeni. Luonnos on itse täydellisyys, saas nähdä miltä lopputulos sitten näyttää.

Ihanaa, homeessa ja rotuopillinen synninpäästö

Se mikä on homeessa, on se uusi koti. Kuinkas muutenkaan! Olin ainut joka haistoi jotain omituista huoneilmassa, ja pyysin paikalle terveystarkastajan. Kosteutta on kellarissa ja se ilma tunkee asuintiloihin.

Nyt sitten odotetaan torstaiksi asumisterveysasiantuntijaa joka toivottavasti sitten kertoo missä mennään ja mitä maksaa. Myyjälle nimittäin. Onneksi saatiin kauppakirja kuntoon ennen kauppoja. Mutta muuttaa ei nyt sitten voi. Täällä ollaan korvessa.

Se mikä on ihanaa, on pikkuinen Vili! Poika syntyi 18.1. sektiolla, nukutuksessa. Selkätraumojen takia piikittää ei voi joten nukutuksella mentiin. Ja hyvin meni ja menee edelleen, joskin alkaa vähän näyttää koliikilta. Maalaamaan ei todellakaan ole vielä päässyt... Auttaisi jos pystyis pitämään pikkuista kantoliinassa vaan ruoto ei kestä. Katotaannyssi. Salmelan duunit huutelee..

Sain tässä eräänä päivänä oivalluksen. Jostain syystä muistelin noita taideakatemian hiostamo-juttuja. Ajattelin siis miten turhanpäiväisiä ne oli, mutta mieleen juontui myös jatkoajatus Otto Turtosen töistä. Ajattelin sitä että miten Otosta ei taiteilijana oikein tiedä onko hän lintu vai kala - duunit on valouvauksen, piirustuksen ja veiston ja installaatiotaiteen risteytyksiä. Jopa silloin kun oli kyseessä valokuvateos, oli tekotapa jotenkin rakenteellinen ja veistoksellinen. Tekotapa on usein myös jotenkin pohdiskeleva ja tutkiva, perustuen jonkinlaisen jipon kokeilemiseen käytännössä. Kaikki Oton duunit, esim. juuri tuo Hiostamon jonkinnäköinen spektrihässäkkä, ei auennut minulle lainkaan, ja mietin että miksi. Olen useinkin potenut sellaista taideflunssaa, että jos en jotenkaan tunnista kategoriaa, en tiedä missä puitteissa työtä pitäisi tarkastella. Ja niinhän toisaalta pitäisi osata tehdä: puhua töistä niiden omissa karsinoissaan, niiden karsinoiden omilla ehdoilla. On hyvin vaikeaa katsoa installaatiota maalaustaiteen lasien läpi, vaan pitää puhua työstä sen installaatiotaiteen kielellä. Luulen että se on useimmiten ongelmana jos ns. taiteen peruskuluttaja menee katsomaan jotain "vieraskielistä" näyttelyä, kielellä tarkoittaen nyt itselle vierasta taiteen lajia. Kauhistutaan, tai suututaan, tai nakellaan niskoja tai tunnetaan että on tullut huijatuksi. Itse jotenkin nautin siitä tunteesta: kun kävelee vaikka puolityhjään galleriaan jossa on post-it lappu seinällä jossa vaikka ruksi. Siinä sitten seisoo hoomoilasena hermostuneesti höröttäen ja ympärilleen epävarmana vilkuillen, että olenko nyt osa taideteosta vai onko tämä nyt ihan vaan vaikka sähkömiehelle jätetty merkki, että tähän tulee se uusi pistorasia. Ja galleristi nauraa sermin takana höhöhöö. Kaikki ei siitä tunteesta nauti.

Toiseksi mieleni valtaa vasta-ajatus siitä että miksi pitäisi hallita kaikki taiteen osa-alueet. Eikö voisi astua tilaan sen yhden hallitsemansa kanssa, ja sitten vaan katsella elämää ja taidetta sen kanssa. Vastauksen tähän ajatukseen saan eläinmaailmasta.

1. Jos siis ajatellaan että kaikki taide on yhtä taidetta yhdessä taidemaailmassa ja pitäisi puhua ja toimia samalla tavalla, voitaisiin yhtälailla ajatella että

2. Kaikki koirat ovat yhtä koiraeläintä yhdessä koiramaailmassa, ja niiden pitäisi puhua ja toimia samalla tavalla.

Jos on joskus omistanut koiria, tietää että se ei mene niin. Vaikka puudeli ja bordercollie ovat molemmat koiria, ne eivät toimi samalla tavalla eivätkä puhu samaa kieltä. Niillä on erilaisia tarpeita, ja niitä ymmärtääkseen ja niiden kanssa elääkseen pitää olla selvillä niiden rodulle tyypillisistä asioista.

Jos on joskus perehtynyt taiteeseen, tietää että se ei mene niin. Vaikka Pollock ja Edelfelt ovat molemmat taiteilijoita, ne eivät toimi samalla tavalla eivätkä puhu samaa kieltä. Niillä on erilaisia tarpeita, ja niitä ymmärtääkseen ja niiden kanssa elääkseen pitää olla selville niiden taidelajille tyypillisistä asioista.

Joten se että käyn vilaisemassa Turtosen duunin hiostamossa, katson sitä hetken uteliaana ja sitten menen pois, ei ole Turtosen vika. Useinhan niitä taiteilijoita ollaan osoittamassa sormella kun ei tajuta homman jujua. Mulla on porokoiria. Ei mun tarvitse sen takia opetella kaikkea kaikista maailman koiraroduista. Tämä on se kohta 3. eli synninpäästö. On ihan ok olla vähän mustavalkoinen.