Erinomainen Mikko
Paakkola kirjoittaa taide-lehdessä suunnitelmistaan tarjota ohjeita
kirjoittajille. Mikko onnistui ainakin kohdallani siinä mielessä, että
kirjoitan ylipäätään mitään. Tai olenhan minä kirjoittanut, mutta en ole mitään
julkaissut. Jokin on kirjoituksen tarpeessani muuttunut; siinä missä ennen
kirjoitin suoraan blogieditoriin ja julkaisin heti, nyt kirjoitan, mutustelen,
enkä lopulta julkaise mitään. Nyt ajattelin sen kuitenkin tehdä.
Olen miettinyt
kovasti, kuinka valottaa nykytilannettani. Muutin uudelle työhuoneelle, joka on
ihana. Edellinen työtilani oli käytännössä varastokoppero, jonka etuna oli
luonnonvalo ja työkaverit. Työkavereilla tarkoitan nyt satunnaisia kohtaamisia
samassa rakennuksessa työskentelevien henkilöiden kanssa, jotka puuhaavat mitä
kukin. Pääasiallisesti jutustelin yhden herran kanssa, muita morjenstin, jos
sitäkään. Mutta edes jotain. Tunsin meneväni töihin, ja olevani osa
jonkinlaista yhteisöä.
Miinuspuolena oli
tilan koko. Aivan onnetontahan siellä oli koittaa mitään tehdä, kun tila ei
riittänyt edes pohjustamiseen. Metrisiä korkeintaan pystyi tekemään, lopulta
päädyin hinkuttamaan samoja duuneja kuukausien ajaksi. Tila, krooninen köyhyys
ja sitä myötä materiaalien vähäisyys, korona ja sen tuomat pitkät karanteenipoissaolot
työhuoneelta, lasten lomat ja niin edelleen. Työskentely katkesi jatkuvasti,
eikä rohkeus riittänyt käyttää vähäisiä massejaan riskinottoon.
Puolisentoista
vuotta itkin kurjuuttani poikaystävälleni, joka luonnollisesti halusi auttaa.
Kerta toisensa jälkeen torjuin avun, itte pitää pärjätä saatana, ja itsehän
olen kurjuuteni valinnut. Vaikka harvakseltaan mitään saatoin valmiiksi asti,
työt kuitenkin menivät kaupaksi suoraan työhuoneelta ja samoin tein. Ei
kuitenkaan niin useaan, että sillä toimeen tulisi. Joten ajauduin lopulta
rahoineni totaaliseen umpikujaan, ja ainoaksi vaihtoehdoksi jäi luopua
työhuoneesta. Ihmiset kyselevät töitä ja odottelevat näyttelyä, jota ei nyt ole
tulossa, kun ei ole työskentelyedellytyksiäkään. Sinänsä positiivinen stressi,
mutta kauhuhan se siinä mielen valtaa, ja silloin tulee tehtyä epätoivoisia
tekoja, kuten otettua poikaystävän tarjoamaa apua vastaan.
Ollessani ensitreffeillä
poikaystäväni (myöh. saksalainen) kanssa, hän vaikuttui suuresti
kivigate-tarinastani, ja totesi, että yhteistyötä tehdään, tulee suhdetta tai
ei. Itse en tästä yhteistyömahdollisuudesta vakuuttunut, sillä hänen ehdotuksensa
painottuu alueelle, jota en tunne. Hän oli käynnistelemässä NFT – kauppaa omalle
yritykselleen, ja kyseli, josko tekisin duuneja tähän tarkoitukseen. Aivan
liian jännittävältä, hämärältä ja epäilyttävältä tämä vaikutti, joten sanoin
ei. Ajauduttuani vuosikymmenen kriisiin, hän toisti tarjouksensa. Kutakuinkin näin,
että jos saisit täydelliset tilat, ja niin paljon materiaaleja, että voisit
tehdä aivan mitä tahansa, mitä tekisit? Ensin nauroin (täysin epärealistista)
ja sitten itkin (miksi lyödä lyötyä) ja seuraavaksi vedinkin jo nimeä paperiin,
sillä minulle esitetty projektisuunnitelma sisälsi juuri nämä elementit. Plus
kuukausipalkan. Ja näin siinä sitten kävi, että olen mahdollisesti maapallon
ainut kuukausipalkkaa kuvataiteilijana nauttiva taidemaalari. Tehtäväni on
tuottaa taidetta ja integroida kuvataidetta NFT-maailmaan parhaaksi
katsomallani tavalla. Mikä hyödyttäisi taidetta ja taiteilijaa eniten, ja mitä
kaikkea tällä kentällä voi tehdä.
Ja mitä minä nyt
sitten teen, kun voin tehdä aivan mitä tahansa? Sitä kuvittelisi, että nyt
aukesi uusi maailma ja työskentely vapautuu. Juuei. Kauhu, blokki ja aivan
liian korkea rima. Nyt voin oikeasti kehittää jotain, tehdä jotain mihin
minulla on koulutus (taiteen uudet kontekstit-maisteri), viedä jotakin
eteenpäin, vapauttaa itseni kahleista. Sen sijaan kuristun omiin kahleisiini.
Eivät ne ole edes missään kiinni, eikä niitä kireämmälle vedä kukaan muu, kuin
Liitola itse.
Käytiin Kunsthalle
Mannheimissä pääsiäisen aikaan. Näyttelyohjelmassa oli ns. Kaikkea
valokuvateemasta hiilitöihin ja mindbombs -kokonaisuuteen, joka käsitteli terrorismin
läsnäoloa taiteessa. Itselleni mindbombs näyttäytyi lähinnä visuaalisena
esitelmänä terrorismista. Kiinnostavaa se oli joka tapauksessa. Katselin pitkän
aikaa järkyttyneenä videota ISIS-terroristeista, jotka marssittivat
sotilaslaumaa teloitettavaksi. Videossa analysoitiin itse videota, sen
jakamisen vaikutuksia ja ihmisten kasvonilmeitä. Lähdin siinä miettimään, että
miksi tämä tubevideon kaltainen pläjäys on taidehallissa taiteen nimikkeen
alla. Ei varmaan olisikaan, ellei se olisi ollut osa tätä teemaa ja
kokonaisuutta. Setti tarjosi elämyksellisiä ja vaikuttavia elementtejä, jääden
kuitenkin hajanaiseksi. Miksi tämä visuaalinen esitelmä oli taidehallissa,
kysyin edelleen. Vastasin itselleni, että miksi ei. Missä se sitten olisi? Ei
ole olemassa Museum of things – tyyppistä paikkaa, jossa vain esitelmöidään
jostain, mitä ei voi oikein taiteeksikaan kutsua. Vai onko?
Lopulta
näyttelystä löytyi Van Goghin maalaus, joka vaikutti minuun paljon voimakkaammin,
mitä mindbombs. Sivellintyöskentely. Maalin materiaalisuus. Kaikki se, mitä en
uskalla tehdä, jotta ei haaskaisi materiaaleja. Värit paukahtavat suoraan
paikalleen ja oikein. Pam, pam. Kyllä minä vaan olen lopultakin esteetikko. Ja
kateellinen taitaville maalareille.
Kunsthalle
tarjosi myös Hanna Nagelin näyttelyn, joka säväytti. Pidin siitä, miten
taiteilijan vaiheita ja ajatuksia avattiin seinään vedetyillä teksteillä
näyttelyn edetessä. Samaistuin voimakkaasti Nagelin ajatuksiin siitä, miten haastavaa
on olla nainen taiteen kentällä. Hyvävelikerhot elävät edelleen voimakkaasti,
ja lasten hoito lankeaa pääsäätöisesti naisille. Taiteilijan kun pitäisi pystyä
keskeytyksettä paneutumaan työhönsä, upota siihen kuplaan, ettei ”putoa”
ajatuksesta ja luovuuden tiloistaan. Aina kun niin käy, aloittaa ikään kuin alusta.
Kuten korona-aikana. Erityisesti äiti-ihmisille.
Näyttelyistä poispäin
tallustellessamme minulle kerrottiin saksalaisesta laista. Pääisäisen aikana on
pyhä, jolloin tanssiminen baareissa on kiellettyä. Koin välittömästi valtavaa
tarvetta rynnätä lähimpään baariin tanssimaan saksalaisen kanssa, ja tulla
heitetyksi baarista ulos. Siitä kun ottaisi kuvat, oltaisiin lähellä sitä, mitä
NFT-maailmassakin tulisi tehdä. Heittää kahleensa nurkkaan, lakata ajattelemasta
mitä pitää ja saa tehdä, ja mitä taiteilijan työltä odotetaan.
Onko taiteesta
kirjoittamisella lopultakaan merkitystä, Mikko kysyy taide-lehdessä. Onko
taiteen tekemiselläkään ylipäätään merkitystä, on kerennyt kyseisessä aviisissa
kyselemään jo moni kirjoittaja. Itse eksistentialistisesta kriisistä alati
kärsivänä, ja siitä jotenkin myös nauttivana, ilahdun tästä keskustelusta.
Mikkokin zoomaa ulos taiteilijan kuplasta Ukrainan ruumiskasoihin asti.
Zoomataan kauemmas, ulkoavaruuteen. Universumiin. Eihän tällä millään ole
mitään merkitystä. Häviävän pienen hetken ollaan tällä pallolla, eikä mitään
tästä tule jäämään jäljelle. Se pistää taiteilijan määrättömän tuskailun ja
luomisen kriisin ja tarkoituksen pohtimisen ja itsensä kiduttamisen kyllä valoon,
mitä se myös kaipaa. Mitä jos lakataan pohtimasta sitä merkitystä, ja tehdään
vaan mitä halutaan. Paskat taidemaailmasta, yhtenevistä sarjoista, samankokoisista
maalauspojista jotta näyttelystä tulee tasalaatuinen, tunnistettavasta työnjäljestä,
taiteilijaimagosta tai maineesta ylipäätään. Tanssitaan kun on tanssikielto, ja
lennetään pihalle. Sitä varten me taiteilijat täällä ollaan, tekemässä mitä
halutaan.
