Frontside ollie

Otsikon mukainen käänne elämässä, taas. Viime viikolla tuli tietoon että kotimme on menossa myyntiin. Ensi viikolla tulee välittäjä. Mitä me nyt tehdään?

Vaihtoehtoina käytännössä muutto takaisin Rymättylään, tai pieni kaksio Turusta. Olin jo päättänyt että Rymättylään käy tie, kunnes kuulin päivähoitokuvioista. Kylän keskustan päivähoitoyksikkö on lakkautettu ja toiminta siirretty kauas kilometrien päähän. Laskin, että päivittäistä ajoa päiväkotiin ja takaisin tulisi yhteensä 56 kilometrin verran. Ja samaan aikaan pitäisi hoitaa esikoinen koulubussille ja koulusta kotiin puoliltapäivin, pakata takaisin autoon iltapäivästä hakemaan pikkuveljeä päiväkodista. Päivittäinen työaika jäisi kolmeen tuntiin, kun loppuaika päivästä kuluisi lasten kuljettamiseen. Rymättylässä työskentelisin kotona, joten työrauhalle saa käytännössä sanoa hyvästit kun muksu tulee koulusta. Tilojen puolesta ratkaisu olisi parempi, kyseessä suuri maalaistalo, mutta miten yksinhuoltajana selviäisin kuskaamisista, kämpän ja lasten ylöspidosta, opetushommista ja vielä taiteellisesta työstä?

En mitenkään.
Se olisi kertakaikkiaan liian raskasta.
Mitä helvettiä Naantalin kaupungissa on ajateltu, kun keskustan päiväkoti on lakkautettu? Lapsia riittää, mutta niiden päivähoidosta on tehty puolimahdotonta paikallisille pitkänmatkalaisille yrittäjille joilla on päivähoito- ja kouluikäisiä lapsia. Tuo kaatuu itsellä jo rahakysymykseen. Ei ole varaa ajaa tuommoisia määriä. Hyvästi Turku, ystävät, keikat ja elämä: tiedossa täysi eristäytyminen saareen.

Vaihtoehtona kaksio Turusta.  Koko omaisuus myyntiin ja uuteen kotiin mahtuisi vain sängyt. Mihin lelut, soittimet, työpöydät? Ei mihinkään. Miten koiran ulkoilutus? Lasten kanssa iltaisin ennen nukkumaanmenoa? En tiedä.

Aina sitä miettii kun apurahaa ruikuttaa, että kuinka tekisi mieli kirjoittaa tähän että auttakaa, me hukutaan. Hukutaan hometalolainan ja asuinkulujen yhdistelmään. Siihen, että kaikesta joutuu selviämään yksin. Siihen, että maaseudun palveluita heikennetään jatkuvasti niin, että elämisestä siellä tulisi mahdotonta. Maksaisin isommista asuintiloista käytännössä työaikani menettämisellä ja sosiaalisten kontaktien katoamisella. Kaupunkiin jäädessä tulisi isomman luokan konmaritus. Kaikki pois. Minä, muksut ja koira 50 neliössä. Mutta työhuone olisi. Kaupat koulut päiväkodit lähellä.

Järki ei tahdo tajuta mitä tässä on tapahtumassa. Edessä on vakava pohdinta siitä, että mitä on valmis uhraamaan tämän taiteilunsa eteen. Tähän asti lihoiksi on mennyt tasan kaikki, mutta tämä muutos on nyt todella raskas. Mikä tahansa vaihtoehto tuntuu tukahduttavalta katastrofilta.

Se tunne, kun on ihan täysin tyhjän päällä.
Se.

Massaa

Taiteen äärellä Ars Novassa

Näyttely avattu, näyttely suljettu, ja kellahdettu näyttelynjälkeiseen elämään. Se on aina yhtä vaikeaa. Tällä kertaa ehkä vähemmän vaikeaa kun sävelet uusien töiden suhteen ovat selvät, mutta jokatapauksessa seuraa tämä pohdinta, joka kerta.

Miksi.

Yksityisnäyttelyn pitäminen on aina ponnistus. Varsinkin jos on haukannut näytelmöitäväksi koko kaksikerroksisen gallerian. Mikään ei pyöri enää minkään muun ympärillä, kuin maalaamisen. Yötä ja päivää. Mikään muu ei mene läpi. Nyt kun jälkikäteen katselee kesää, niin kävin parit festarit, mutta muuten tein hommia. Sama läpi kevään. Eikä mitään sillätavalla että vähän tästä päivällä maalaskelee kun lapset ovat poissa, vaan se tempominen on ihan järjetöntä. Minulla ei - eikä lapsilla - ollut kesälomaa lainkaan, eikä mihinkään ollut aikaa. Viimeiseen yöhön asti painoin kuin reikä päässä.

Olen hidas tekemään. Paitsi sitten ennen näyttelyä kun paniikissa puristaa kasaan kokonaisuuden. Se usein onkin tuotteliainta aikaa - ja syrjäyttää kaiken muun elämän. Ei sen ihan niin pitäisi mennä. Settiä pitäisi syntyä kokoajan tasaiseen tahtiin. Se kai tarkoittaisi sitä että jättäytyisi tyystin ulos kaikesta muusta. Ulos opetushommista ja kuvaustöistä. Pitäisi kiinni kurinalaisesta työrytmistä. Tämä tämmöinen rykiminen vie vaan mehut, ja saa jälkeenpäin kyselemään että miksi. Miksi piti ajaa taas täysillä päätyyn ja ihmetellä että oliko se nyt ihan oikeasti näin ison stressin arvoista? Siihen se väkisinkin menee kun yrittää tehdä myös kaikkea muuta kiinnostavaa. Kyllä niistä varmaankin pitäisi luopua. Vaan siinä on se, että ne antavat myös omaan työskentelyyn paljon. Opetustyön puitteissa pääsee tekemään kaikenlaista näyttelyprojektia ja viimeisimpänä konsertin, johon yhdistimme valokuvaa. Iso hieno produktio. Ja lisää on tulossa. On ollut mentorointiprojektia, kesän taiteilijan vastuita Naantalin Kulttuuritaloyhdistyksellä, kuvausten järjestämistä, tuotekuvaa.. Se, että välillä astuu oman työpisteensä ulkopuolelle, pitää sosiaalisena ja avaa ajatuksia. Jotenkin tuntuu pelottavalta luopua siitä, mutta tämä toisaalta rikkoo tasaista työrytmiä.

 

Käytiin tänään pitkästä aikaa galleriakierroksella Peltosen Essin ja Ahon Annan kanssa. Luonnollisesti puolet ajasta istuttiin syömässä, mutta käytiin sitä vähän taidettakin katsomassa, Makasiini Contemporary, Ars Nova ja Auran Galleria. Ars Novassa oli esillä vuoden nuori taiteilija. Kaikista näyttelyistä päälimmäiseksi jäi mieleen se, että jokainen esillä ollut tekijä erottuu tekniikallaan. On otettu jokin täysin uusi ja persoonallinen lähestymistapa materiaalin käyttöön. Teemoilla periaatteessa ei ole mitään merkitystä, vaan sillä, miten työt ovat tehty. Erittäinkin materiaalista ja visuaalista siis. Ja onhan se niin - maalaukset ja piirustukset on maalattu ja piirretty jo niin moneen kertaan. Jotenkin täytyy erottua.

Yleinen läppä keskuudessamme on ollut tämä vuoden nuori taiteilija - juttu. Ollaan aina naureskeltu että ei tultu vuoden nuoriksi taiteilijoiksi tänäkään vuonna. Ymmärtää sen kun näyttelyitä on katsonut, ei meistä kukaan ole tekninen tikku silmässä, vaan pyörimme sisältöjen ja tulkintojen ympärillä. Ja se mikä itsellä eniten tälläkin kertaa hätkähdytti, oli teosten määrä. Jumalauta niitä on paljon. Niin paljon että alkoi jo kyseenalaistamaan sen massan merkitystä. En ikimaailmassa saisi tuotettua sellaista määrää teoksia ilman, että toistaisin itseäni ihan tolkuttoman paljon ja ettei työt olisi aivan tekemällä tehtynä. Ja täytyy sanoa että itsekään ei nauti enää edes niin suuren näyttelyn katsomisesta, kun sama toistuu huoneesta toiseen isossa näyttelyssä. Siksipä oli myös vaikeaa tehdä kahden kerroksen näyttelyä Auraan. Töiden tekeminen oli prosessiltaan usein tyyliin "mitäpä tekisin tällä tekniikalla seuraavaksi" ja sitten vaan tekemään. Ei siinä sinänsä mitään, mutta en oikein osaa lähestyä kuvan tekemistä vain ulkoisena asiana. Ja siinä kun pyöritän duuneja sisältö edellä, ulkoinen tahtoo tulla perässä, ja enpä tosiaan tee kokonaisuuksia jotka ovat alusta loppuun samanlaisia.

Otin vastaan ajan G12 Helsingistä ensivuoden elokuulle. G12 tekee takimmaiseen saliin lainaamon, eli näyttelykäyttöön jää vain ensimmäinen huone, johon suhtauduin huojentuen. Pienemmän kokonaisuuden tekeminen tuntuu juuri nyt luonnollisemmalta. Teema ja tekeminen pystyy vielä kasassa. Tilaan tulee noin 6- 8 teosta, joiden tekemiseen kuluu siltikin noin vuosi. Saisin tehdä duunia kolme vuotta, että saisin Ars Novan tilat täytettyä. Mikä järki.