Apumunkkianomus

Syksy saa, minä en?

On päiviä, jolloin työhuoneelle tullessa käydään innosta puhkuen hommiin, ja sitten on näitä päiviä, jolloin avataan läppäri, blogi, termospullo ja kaupan leivonnaistiskin pussi. Pussista rapistellaan haparoivin käsin esiin berliininmunkki, jota aletaan ahnaasti sulloa ääntä kohti. Johonkin väliin yritetään siemaista vielä Aivan Liian Kuumaa kahvia ja poltetaan suu, mutta kipuhan tuottaa adrenaliinia ja se endorfiinia ja eikun miten se meni.. No, pääasia että koneeseen saadaan sokeria, rasvaa ja kahvia. Ja nopeasti.

Vein nimittäin juuri pari apuraha-anomusta postiin. Kyllä; rakas harrastus on taas puhjennut kukkaan. Toiveikkaana sujautin kuoret postintädille leimattaviksi, ja näin jo sieluni silmin itseni työskentelemässä vailla huolen häivää, sillä olenhan juuri saanut parit apurahat, joilla kustannan elämiseni, työskentelyni ja näyttelyni Fridassa. Kyllä; kuulun vielä niihin toiveikkaisiin, jotka tosissaan uskovat saavansa paikan apurahataivaassa. Olen nimittäin tehnyt vielä liian vähän hakemuksia ollakseni kosketuksissa todellisen elämän kanssa, jossa ties kuinka monennetta apurahaansa anova taiteilija lähestyy postilaatikkoa epäröiden, sujauttaa kirjeen laatikkoon tuntiessaan samalla hetkellä pettymyksen ensimmäisen aallon pyyhkäisevän ylitseen. Hän näet tietää, että tämäkään kerjuukirje ei tule kuitenkaan tuottamaan tulosta. Hän näkee itsensä avaamassa kuorta jossa odottaa kieltävä vastaus, mikäli säätiö on vaivautunut lähettämään edes mokomaa ilmoitusta. Kirjeen kolahtaessa laatikon pohjalle taiteilija vetää leuan rintaan ja ottaa suunnan kohti uusia pettymyksiä.

Kun taas minä! Minä olen vielä keltanokka, ja naiivi. Intoni vimmassa kirjoitan hankkeestani, sen erinomaisuudesta, siitä miten ihanaa on taide, ja miten haluaa jakaa ilosanomaansa kaikelle maailmalle. Minä ajattelen, että totta mooses ne mulle antaa ne apurahat. Miten kukaan voisi olla tukematta hyvää tarkoitusta? Miten voi olla tavoittamatta tätä tunnetta, ah, tätä taiteen tekemisen paloa?

Suljen silmäni ja haukkaan viimeisen palan berliininmunkista. Kieltäydyn ajattelemasta niitä kaikkia satoja hakemuksia jotka vyöryvät rahastojen postilaatikoihin. En anna ajatustakaan sille, että oliko hakemukseni nyt varmasti tarpeeksi erottuva, oikein tehty, hyvin perusteltu. Nielaisen munkinpalan, ja niin munkki hiljalleen päättää matkansa kohti mahaani, ja sieltä hitaasti mutta varmasti, kohti kankkuani, jonne se jää ikihyviksi. Rasva on ihmisen paras ystävä. Kun sen kerran kohtaa, se seuraa mukana lopun elämää. Aivan kuin se tunne, jonka koen sitten, kun avaan sen säätiöltä tulleen kirjeen jossa lukee....