Tuskasta

Poikani vili, vili vilpertti

Mitä tähän luomisen tuskaan tulee, niin se lienee suurimmillaan tässä kun yrittää luoda uutta ihmistä maailmaan. Luulisin sen luomisen motivaation olevan tässä kuitenkin aikalailla sama kuin mitä maalauksenkin. En osaa sen kummemmin selittää sitä, miksi halusin lapsen. Tai saatika vielä toisen lapsen. Tiedän vain, että halusin. Ja tarvitseeko siihen syytä ollakkaan? Kaikessa yksinkertaisuudessaan maalaamisessa on kyse samasta. En tiedä, miksi halusin tehdä sen ensimmäisen. Saatika toisen (Ja tarvitseeko siihen syytä ollakkaan?). Erona se, että maalauksessa mennään suuremmissa sarjoissa. Ja maalaukset luovutetaan uusiin koteihin, tai sitten ei. Aika paljon noita maalauslapsia on vielä peräkammarin poikina.

Molempien luomisessa on omat tuskansa, mutta fyysisemmin ne kokee tässä vauvan kasvattelussa, ainakin tässä raskaudessa, jossa luomisen tuska on ollut asteikon yläpäässä. Parhaillaankin olen pakko"levossa" - ja milloinka sitä sitten enemmän haluaisikaan tehdä kaikkea mahdollista muuta. Taiteellisesta luomistyöstä on vaan voinut haaveilla siitä asti kun mentiin ostamaan tuo asunto, vaan tekemisen vimma on kohdistunut sen rakennuksen remontoimiseen. Jotta pääsisi muuttamaan ennen synnytystä. Saisi sinne työhuoneen valmiiksi. Pääsisi viimeistelemään duunit ennen salmelan aineiston jättöä. Enpä ole koskaan työskennellyt niin että työhuone on kodin yhteydessä. Saapa nähdä miten vaikuttaa tulevaan maalaamiseen. Fiilikset salmelan suhteen on ainakin hyvät ja toiveet korkealla. Uskon itse noihin töihin 100%. Tunnen löytäneeni langan pään ja uskoisin saaneeni sitä lankaa jo jonkin verran rullalle. Tämä pakkoero maalauksista on vain vahvistanut sitä tunnetta: kun käy niitä välillä morjenstamassa, lähtee tyytyväisyydentunteen kanssa. Odotuksen kanssa, että pääsee jatkamaan. Tietää mistä jatkaa. Ei askarruta. Ei muuten askarruta tämän vauvanodotuksenkaan kanssa. Odottaa, että poika syntyy, niin pääsee jatkamaan, tietää mistä jatkaa, eikä askarruta. Paljon varmemmin nyt toisella kertaa.


No mutta tällä hetkellä kodin vankina. Muutenkin aika harvassa päässyt ovesta ulos, ja syy näkyy tuossa yllä. Ja tämä lumitilanne vallitsi jo 2.pvä joulukuuta. Nyt mennään viidettätoista, ja lumimäärä on tuosta varmaan tuplaantunut. Parhaillaankin tuuli painaa tähän rantaan melkoisen kovaa ja tämä hirsitölli muuttuu hiljalleen jääkaapiksi. Ulos lähteminen on yksinkertaisesti liian raskasta. Eilen velipoika tuli meitä hakemaan mummolaan, mutta ei päässyt autolla meille asti. Pistin tyttären pulkkaan ja ei muuta kun taskulampun valossa vedin kuorman sinne, missä auto odotti (saaristolaisromantiikkaa!). En yritä samaa toista kertaa :) Toinen automme on sanonut itsensä irti siinä vaiheessa kun asteet alkoi näyttämään miinusta, vaikka eipä tuo muutenkaan olisi ajokunnossa. Joten täällä nökötetään, minä ja pieni Alexandra. Seuranamme Taigakoira ja Elviskissa. Nekkukoira on Kotkassa tekemässä pentuja. Joten on ainakin luonnon helmaa ja talviunta.

Näkymä ikkunasta 03.12.
Muuten näyttää samalta, mutta lunta on noin kymmenen metriä..

Se on viimeinen talvi meren rannalla. Seuraava sitten Pargasin Rödjessä. Ei näy ikkunoista meri, näkyy naapurit. Hiukan haikeaa. Mutta myös helpottavaa... kaupungissa on myös aura-autot, katuvalot, leikkipuistot ja kävelymatka kauppaan. Ja kahvila.