Suuri illuusio

Ollaan käyty Lapsi A:n kanssa kasvatus- ja perheneuvolassa jokunen viikko. Alunperin päädyttiin sinne neuvolan kautta, päiväkodin ehdotuksesta, sillä pk:n ja kodin rastiruutuun - arviot lapsen käyttäytymisestä poikkeavat toisistaan. Kotona A on levoton ja saa kiukkukohtauksia, päiväkodissa on ollut vetäytyvä ja väistelevä eikä osoita minkäännäköisiä kiukun tunteita. 

Tämä nyt on tietysti lähtökohtaisesti ihan normaalia, että suuremmat tunteet osoitetaan tutussa ympäristössä ja tutuille aikuisille. Vaan kun meillä nyt on taustalla tässä kaikenlaista, niin tulee tietysti pelko että lapsi on ahdistunut. Itse olen myös havitellut selvitystä ADD:n mahdollisuudesta, ja sitä tässä seulotaan samalla. A:n kiukut sun muut kun rajoittuvat aika pitkälti tilanteisiin joissa kapasiteetti jossain määrin ylittyy: liikaa toimintaa, yllätyksiä, ahdistavat sukat, väärän tuntuinen paita, väärän tuntuinen ruoka, kiire, jännittävä asia. Tuloksena on useimmiten raivari ja äiti saa nyrkistä.

Jokunen viikko on siis oltu tentattavana. A on toisessa huoneessa tekemässä tehtäviä ja minua haastattelee sosiaalityöntekijä. Keskustelut ovat melko pitkälti pohjautuneet omaan elämänkaareeni. Mitäs kaikkea sitä onkaan tullut tehtyä ja missä, ja mitä kaikkea draamaa sitä elämään on kuulunut. Ja onhan sitä toki kuulunut, ei käy kiistäminen. Sosiaalityöntekijän (myöhemmin "täti") tehtävänä vaikuttaisi olevan sen arvioiminen, että miten jaksan kotona lasten kanssa ja onko nämä raivarit ja lapsen epävarmuus johdannaisia siitä. Eniten toistuva mantra on se, että "miten sinä olet jaksanut kaiken tämän keskellä?" "Eikö se ole aivan mielettömän raskasta?" Eikö ole raskasta kun on niin vähän rahaa, että joutuu kokoajan laskemaan että mistä saa rahat laskuihin ja miten ruoka riittää, esimerkiksi. Kun on muutenkin niin paljon kaikkea vaikeaa.

Jotenkin hymyilyttää. Eihän minulla ole koskaan ollut rahaa, enkä sitä ole erityisemmin kaivannutkaan - siis sen välttämättömimmän lisäksi. Olen ihan aina laskenut paljonko rahaa on ja mihin se riittää. Miksi ihmeessä siitä nyt yhtäkkiä olisi tullut hirveän raskasta? Tai kaikenlaiset kurjat tapahtumat elämässä. Miksi ihmeessä niitä pitäisi jäädä kelaamaan? Kantaa kokoajan mukanaan? Nehän on takana, menneisyydessä. No ainakin iso osa niistä. Totta mooses on raskasta jos ei muuta tekisi kun niitä miettisi. Ja miksi ihmeessä alkaisin katselemaan elämääni niin negatiivisessa valossa? Parempi vain vihellellä matkallani. No eikö se koskaan paina ja välillä on varmasti vaikeaa, jatkaa täti jankkaamista. No on on. Välillä saa hengitellä todella syvään ja onhan se välillä raskasta. Kyllä kaikki tunteet pitää ottaa sellaisenaan vastaan ja käsitellä pois. Tämän blogin kirjoittaminen on yksi tehokas keino siihen. Se perustuu täysin samaan kuin se, että jos nukkumaan mennessä ei saa unta kun on niin paljon mielessä, kannattaa kirjoittaa ne kaikki asiat ylös. Lakkaavat heti pyörimästä. Tässä ne haihtuvat samalla tavalla. Toinen on tämä maalaaminen, musiikin kuuntelu, koirien kanssa ulkoilu, mitä näitä nyt on. Mutta koskaan ei saa jäädä tuleen makaamaan, ja sitä sanoin sille tädillekin. Olen aina ollut käytännön ihminen tässä mielessä: mitä vaikeammaksi asiat menee, sitä selkeämmin alan tekemään asioita niiden korjaamiseksi. Talossa on hometta niin hoidan tutkimukset. Hommaan ahdistuneen ystävän hoitoon. Kun veljeni kuoli, printtailin kaikille yhteystietoja auttaviin puhelimiin ja mielenterveyskeskuksiin ja seurakunnan palveluihin. Pitää toimia. Asiat on asioita eikä ne parane märehtimällä. Täti kuulostelee puheitani ja kysyy että kuulostat siltä että olet käynyt jossain terapiassa joskus. Vastaan että joo, kävin kriisiterapiassa kun veljeni kuoli. Että jotenkin puheeni kuulostaa sellaiselta että olen oppinut puhumaan analyyttisesti. No joo. Lueskelen filosofiaa ja sensellaista shittiä jo työni puitteissa. Työni on kelata ja analysoida ja miettiä. Tätähän minä teen. Selitän asioita puhki, mutta kuvina.

No siinä tentatessa on jo vähän alkanut ärsyttämään. Ei ole nimittäin kysytty yhtään kysymystä siitä missä yhteydessä A saa hepareitaan tai mihin ne minusta liittyvät. Pitää kartoittaa kokonaistilanne, ymmärrän, mutta entäpä jos kyse ihan oikeasti onkin aistiyliherkkyyksistä tai ADD:stä, eikä siitä että mutsilla on niin vaikeaa? Yritän luottaa siihen että he ovat ammattilaisia. Tenttailu alkaa ahdistamaan A:takin, joka eilen kuiskutteli että hän on sitten juksuttanut sitä setää. Minä kauhistuneena että eikä, mitä olet juksuttanut? No setä on kysellyt että minkälaisia tuhmuuksia A tekee, ja hän on kuulemma juksuttanut tekevänsä kaikenlaista tuhmaa mitä oikeasti ei tee. No olen heti paniikin partaalla että mitähän neiti on kertonut tekevänsä. Mutta tuo pikkuihminen on varustettu samanlaisilla analyyttisillä aivoilla kuin minäkin. Todennäköisesti asia on niin että hän on rehellisesti kertonut vaikkapa lyövänsä ja nyt on alkanut pelottaa että olisikohan niin saanut sanoa. Olen joskus jutellut A:n kanssa että saako toisia lyödä. Että olisiko se kiva jos äitikin löisi kun suuttuu. No ei olisi eikä niin saa tehdä. Itse asiassa jos äiti tekisi niin, niin tulisi poliisit ovelle. Tällai jälkeenpäin kun miettii niin sen olisi voinut jättää kertomatta. Lapset nyt kuitenkin kiukkupäissään lyövät, eikä siitä saisi kyllä syyllistää saatika pelotella poliisilla. Kaippa hän nyt ajattelee, että tuli kerrottua että lyö, niin seuraavaksi tulee poliisi. Likka on fiksu, vähän turhankin fiksu välillä. Ja minä vähän hidas hoksaamaan mitä tulee suusta päästettyä.

No mutta: ajattelin tässä töihin ajellessani tätä, että miten ajatteleminen tuntuu olevan harvinaista tai erityistä. Näin bussipysäkillä naisen, joka tuijotteli alaspäin kädet puuskassa. Ajattelin, että toivottavasti en itse ole isona sitten tuo nainen tuossa. Suhteet ja kaikki muukin mennyt perseelleen ja on katkeroiduttu. No analyysi oli varsin pikainen kun siitä vaan ajelin autollani tuon naisen ohi, mutta se jotenkin herätti. Oliko tuo nainen yksin? Miten hän on päätynyt jäämään yksin? Yrittänyt tarpeeksi monta kertaa, ja aina saanut nenilleen? Ei olisi varmaan helppoa enää tuossa iässä löytää kumppania, tai se tuntuu myöhäiseltä, kun elämää on enemmän takana kuin edessä. Äkkiä tavoitin sossutädin ajatukset. Hän varmasti ajattelee minua kuunnellessaan aikalailla samoin. Jos nyt ei ole elämää enemmän takana, mutta kuinka vaikeaa on pitää se katse siellä tulevissa päivissä eikä pyöritellä niitä menneitä. Ajattelin, että jos tuo nainen tuosta vetäisi ryhdin suoraksi, kampaisi tukkansa ja varustaisi kasvonsa hymyllä, ei se kumppanin löytäminen olisi enää yhtään niin mahdotonta kuin mitä se on, jos hautautuu siihen epäonneensa (oman mielikuvitukseni tuottama kuvitteellinen tilanne siis, ehkä sillä naisella oli vaan kahvi loppu tms). Ja tuo on se mitä itse yrittää ylläpitää. Naaman menosuuntaan eikä vilkuilla niin paljon olan yli. Autossakin tulee perkele paha olo jos kokoajan kyttää takapenkille eikä pidä katsetta tuulilasissa. Mutta sitä niin monet ja niin helposti elää vaan siinä putkessa jossa mennä rytkytetään elämä syntymästä hautaan, eikä ajatella että miksi nämä asiat minulle tapahtuvat. Miksi toimin ja tunnen näin. Että asiat eivät vaan tapahdu, sitä ei kerta toisensa jälkeen vaan sattuman vuoksi valitse tietynlaista kumppania tai sitä ei vaan toimi miten toimii. Kaikella on syynsä. Ei se ole rakettitiedettä. Meitä ihmisiä itse asiassa ohjaa aika rajallisetkin toimintamallit. Mutta emme koskaan pysähdy ajattelemaan niitä. Siinä vaiheessa kun alkaa tuntua siltä että asiat vaan konrolloimattomasti tapahtuvat, alkaa menettää otetta. Ei se ole niin. Niin kauan kun henki pihisee, voi vaikuttaa siihen missä mennään. Edes vähän. Edes siihen, kumpaan päin se naama osoittaa. Olotila on lopultakin illuusio.

Kuvailin häitä viikonloppuna. Siinä vasta illuusio. Ihmiset ovat rooliasuissaan, tulevat tilaisuuteen näyttelemään juhlia ja hauskanpitoa. Varmaan iso osa ei olisi jaksanut edes lähteä. Kyllä se fiilis siitä kuitenkin kaikilla nousee, kun kaikki ovat uskottavasti hommassa mukana. Kaikki vetävät oman roolinsa. Minä olen siinä tilanteessa ulkopuolinen. En tunne paria, ja olen paikalla puhtaasti töissä. Tallennan näytelmää. Ihmiset kokevat läsnäoloni kiusalliseksi, koska tulen pudottamaan heitä tunnelmasta. Ottamaan kuvia kun he syövät. Palauttamaan hetkeksi todellisuuteen. Monet vetäytyvät tuosta muistutuksesta ja kääntävät päänsä pois. Ja kun poistun paikalta, he jatkavat juhlimista, palaavat rooliinsa. Joukkouhrmiossa hauskanpitoon uskotaan, ja siinä on helppo olla mukana. Fiilis kuitenkin tipahtaa hyvin helposti: ei tarvitsisi kuin laittaa valot päälle, sulkea musiikki. Yhtäkkiä olisikin vähän hölmö olo siinä koltussaan. Ilonpito on lopultakin päälle vedettyä siinä tilanteessa. Jos se olisi absoluuttista ja tahtomatta tarttuvaa, myös minulla olisi ollut hauskaa. Ei ollut, olin töissä. Selkää sattui ja se kramppasi.

Se ilo on muilla silti aitoa. Asetutaan juhlijan rooliin ja annetaan sen viedä, ja on aidosti hauskaa. Sitä voi siis itse vaikuttaa siihen, missä mielentilassa on, eikä antaa ympäristön sitä sanella. Ympäristö ei sanellut sitä että minulla olisi automaattisesti ollut hauskaa, eikä juhlijoiden mielentila muuttunut minun mielentilakseni.

Sossutäti näkee asian niinpäin, että ympäristö tekee tuon tunnetilan, eikä siihen itse voi liiemmin vaikuttaa. Totta ja ei totta. Olisin voinut minäkin antaa ilonpidon tarttua, mutta se olisi varmaankin vaatinut sitä että olisin laskenut kameran ja tarttunut viinilasiin ja heittänyt hameen korviin. Mutta ympäristö ei sanele sitä. Minä sanelen. Siinä on ajattelemisen ero. Ei elämä niin mene että kävelet jonkun häihin ja muutut vain iloiseksi koska ympäristö määrittelee sen. Ei se niinkään mene että ympäristö on kivinen niin muutut bussipysäkin murjottavaksi naiseksi. On ehkä vaikeampaa vetää se juhlailluusio niskaansa yksin, mutta ei yksin tarvitse ollakaan (tai tässä täytyy kyllä sanoa että ympäristötekijät ovat avainasemassa).

Mutta pitää ajatella. Miksi ollaan tässä. Miksi tunnen näin ja miksi toimin näin. Miksi tuo tai tämä tapahtuu, ja mitä asialle voi tehdä. Nuo kun unohtuu niin naama kääntyy tuijottelemaan niitä tehtyjä virheitä ja paha olo tulee. Pidetään se naama menosuuntaan, vaikka kuinka välillä otetaan pataan.
Ei se sitä meinaa että joka päivä pitää väkisin vääntää virnettä naamalle. Täytyy vaan kelata niin että elämä on kokonaisuus, se ratkaisee, eikä yksi tai useampikaan paska kausi. Saa murjottaa bussipysäkillä kun sellainen aika on, mutta homma menee pipariksi jos koko elämäänsä alkaa mittaamaan sen mukaan. Ugh.

Onni

Onni ei ole ilmiö, joka haihtuisi kokonaan.
Se vaan väsyy liian herkästi ja menee nukkumaan
ja sen himmeä selkä hyytyy. 

Mutta odota vielä
odota vaan
kun unesta lanka katkeaa
se sinistä silmää raottaa
ja sinua kohti kääntyy.

Ja äkkiä
vailla mystiikkaa
se juoksee keskelle maisemaa
kun metsä on täynnä mustikkaa
ja kuusikon reuna kimaltaa
ja yöllinen tuuli tyyntyy.

Aulikki Oksanen

Voi kuinka myrsky rauhoittaa

Ei kyllä pidä alkuunkaan paikkaansa tuo otsikko, mutta sillä oli hyvä aloittaa kun olen ns. löytänyt tämän upean levyn. (löytyy täältä: https://play.spotify.com/album/2li0vs5aLIkTjn0fqrzIbM?play=true&utm_source=open.spotify.com&utm_medium=open )

Tai myrsky rauhoittaa, kun on rauhas oman peiton alla lämpimäs ja kaikki on ihan jees. Rauhoittaa siis silloin kun kontrastina on rauha, ja luottamus siihen että talo on niin vankasti rakennettu että katto ei irtoo. Meren rannalla myrsky ei rauhoittanut, sillä kämpässä oli tosi kylmä ja takka ei vetänyt, ja kyttäsin jatkuvasti että kuinka korkealle vesi nousee. Tiesinhän toki sen että ei se talon kylkeen asti nouse, mutta aika lähelle kuitenkin, ja varmuden vuoksi oli ikkunassa istuttava. Vetäkääme tästä suora viiva tähän hetkeen. On myrskyä joo eikä pysty rauhoittumaan nauttimaan siitä vaan on kokoajan valmiustilassa. Lähtökuopissa. Varomassa ja vartioimassa ja miettimässä, että mitenköhän tässä käy.

Viittaan tietysti ihmissuhdemyrskyyn. Kun ryhtyy parisuhteeseen sitä on hirveä kasa odotuksia ja toiveita. Haluun tällasen ja tällasen elämän ja suhteen ja tätä ja tota. Sitten sitä odottaa että se toinen tuo tai mahdollistaa niitä, tai sen kanssa olisi sellasta. Vaan hyvin harvoin jos koskaan löytyy sellaista ihmistä joka täyttää ja toteuttaa sen kaiken. Ei sitä siinä alkuhuumassa tajua kun toinen on vaan niiiin ihana ja sulkee pois mielestään kaiken problemaattisen ja näkee vain kaiken iiihanan. Ja kun se arki astuu kehiin ja alkuhuuma haihtuu, ollaan viettämässä jatkuvia toiveiden hautajaisia. Ei sitten toteudukaan kaikki. Joutuu toteamaan että aika monta niistä toiveista on kuopattava jos meinaa tämän kanssa nyt sit oikeasti elää. Tässä sitä on nyt sitte puolin jos toisin luisteltu, kun sitä oikeasti tajuaa että tämä ei koskaan tuu toteutumaan. Tää ei tuu ikinä menee näin. Joudun luopumaan mulle tärkeistä asioista. Ja jos ei sitten haluakaan luopua niistä, niin mitä sitten?

Tuon hurvelin lisäksi röitä on riittänyt (josta en toki valita) enemmän kuin tarpeeksi ja voi jessus että tämä on ollut hirveä viikko, vaikka ollaan vasta keskiviikossa. Olen unohtanut tasapuolisuuden nimissä ehkä molempien lasten eväsretket. Olen toki lukenut ne tiedotteet ja mukamas todennut että ei mitään merkittävää mitä pitäis muistaa, ei huolta. En tiedä mitä olen lukenut. Väärien viikkojen tiedotteet ehkä? Kaikki on vaan kadonnut mielestä samantien lukemisen jälkeen ja on sitten kai ajatellut että ei siinä vissiin sit mitään ihmeellistä ollut. Olen hukannut paljon kaikenlaista ja unohdellut yhtä jos toista. Ohjelmassa on niin paljon kaikkea että viikko, joka normaalisti on visuaalisesti mielessä sellainen palikkajono, on nyt palikkakasa enkä hahmota enää mitä piti ja missä ja milloin... LÄÄÄKKKEEETT!! Huutaisi ystäväni tässä kohtaa ja hei, olen syönytkin niitä! Ongelma piilee siinä että kun paine kasvaa niin kapasiteetti laskee. Pitäisi yksinkertaisesti syödä enemmän niitä troppeja että pysyisi nyt perässä kaikessa. Mutta jos syön vähänkin enemmän, en kuule itseäni enää.

Tuo ADD - video minkä postasin tähän tovi sitten ilmaisee, että miksi. Saan ehkä vahvemmin lääkittynä asiat tehtyä ja muistankin paremmin, mutta ajatukset eivät enää kulje. Videolla tyyppi kuuli kaikenlaista kuiskausta kokoajan, mikä on myös hyvin kuvaavaa. Minä kuulen oman ääneni, ihan rauhallista jutustelua, tällaista samanlaista kuin mitä kirjoitan tähän. Dialogia. Se saattaa mennä vaikka näin:

"Hei pitäiskö tota piirustusta kattoo. Aloita isoista alueista. Isompi pensseli. Hei rätti. Kato nyt. Kauempaa. Tosta. Onkohan toi nyt liian. Mieti. Mieti. ---
Silmä. Kaari. Tosta pitäis enemmän. Pistä toi tohon viereen ja katso tarkemmin."

Siis tällaista perus höpöttämistä itelleen. Kun ajatus harhautuu se lähtee tuosta helposti:

"Katso tuosta tuo nyt. Kato nyt oot tehnyt ruutusuurennoksen väärin. Kato nyt ei noi ruudut oo samankokosia. Pitää tarkistaa. Pohtoshoppi auki. Miten nä on nyt väärin miten oot taas laskenut ne pieleen miten näin yksinkertanen asia on nyt taas voi hitto oikeesti nyt lasket mittaa nyt. Missä se mittanauha on. Ei oo todellista kaikki mitat on kotona miksi ne piti viedä sinne kotiin edes kun et kuitenkaan piirrä voi hitto sentään. Siellä ne nyt on kotona ja jäi muuten tiskit pöydälle kaikki nyt nekku hyppää taas pöydälle voi hitto. Se pitää muuten pestä juuriharjalla ja hioa se pöytä et se olis siisti taas. Toisaalta kiva kun siinä näkyy elämän jäljet, siinä toises pääs näkyy vieläkin muuten puurojälkiä kun vili oli vauva pese niitä nyt sitte. Pöytä oli sillon pitkittäin aavarannassa siinä ikkunan lähellä. Siitä oli kyl niin ihana katsoa aamuisin ikkunasta ulos kun joi aamukahvia. Hitto että siellä on muuten rauha. Aina kun käy vähän metsässä tai merellä ja kaikki tää white noise mitä kaupungissa on ni ei siellä ole sitä. Tulee niin sellanen rauha. Melkeen haistan nenässä neulasten tuoksun ja sen aamun ja sen. Meren. Se oli kyl joka päivä erilainen se maisema ikkunasta ei paljoo tauluja tarvittu. Tääl me nyt sit ollaan turussa ja kokoajan kuuluu white noise. Autot ja kaikki ja junat ja lentokoneet. Nytkin kuuluu kokoajan tota ääntä tossa autot ajaa ohi ja rappukäytävässä kuuluu kun tulee taas lähetys yläkertaan ja sit autot kuuluu taas ja MITÄ HELVETTIÄ MÄ OON TEHNYT TÄLLE PIIRUSTUKSELLE voi jeesus kun ei voi yhtään ajatella (olen siis ajatuksissani kokoajan jatkanut piirtämistä ja tehnyt ihan mitä sattuu)!!"

Tuommosta pulinaa. Kun otan lääkkeen niin se pulina vaimenee. Kun lääkkeitä on otettu tupla-annos, minä vaan piirrän. Katson kuvaa ja piirrän. Ei höpötystä. Mutta ei sitten voi maalata. Maalatessa pitää pystyä kinastelemaan ittesä kanssa ja pulisemaan kokoajan. Sinist. Eiku punast. Mikä linja. Tohon suuntaan. Tolleen. Tohon. Missä se on. Hiili. Ota se tosta noin ja tohon ja sit toi tosta mee tonne laita tohon. Kokoajan. Ja musiikki pitää soida taustalla ettei ajatus nappaa just jostain käytävän äänestä kiinni ja lähe liihottelemaan jonnekin kauas pois.

Se on aika tarkka homma että mikä se oikea annostus on. Periaatteessa nyt paineen alla tartteis tuplat mutta kun pitäis pystyä tekee taidetta myös ja kirjoittamaan ja suunnittelemaan. Ei onnistu vahvasti lääkittynä kirjoittaminen sitten ollenkaan.

Tässä on ihan mukavaa hommaa kyllä, Fotarit alkaa taas huomenna ja valokuvakonsertin runko pitäis nyt naputtaa kasaan. Hyödyllisesti olen nyt käyttänyt päivän ekan tunnin tähän naputteluun mutta tämä piti nyt saada sylkästyä ulos. Johan helpottaa. Puhuessani kankaan kuvio alkaa hahmottua. Silloin minä saan tietää.