 |
| Vanhoina hyvinä aikoina, kun pääsi vielä työhuoneelle |
Koronavirus.
Siitä ei juuri missään puhutakaan. Täytyy hieman puhua siitä myös.
Näin viimeyönä unta, että sairastuin koronaan. Täytyy myöntää, että vaikka tähän asti olen suhtaunut asiaan hyvin vakavasti ja pitänyt itseäni ja lapsia eristyksissä, no, semihyvin, niin en ole pelännyt virusta. Nyt on alkanut pelottaa, kun on (fiksuna ihmisenä) lukenut sairastuneiden kokemuksia. Kuulun itse astmaatikkona riskiryhmään, ja kyllä tässä ihan vakavissaan miettii, että kuinka mahtaa käydä, jos sairastuu. Eteenkin kun kotona asustelee myös kaksi lasta ja koira.
Kuinkahan kauan tässä on oltu jo eristyksissä, puolitoista viikkoa? Kaksi? Ajallisesti kuitenkin noin yhden laatikkoviinin verran. Luen paljon sosiaalisesta mediasta ystävien ja tuttavien tuskaisia päivityksiä siitä, miten pää leviää eristyksissä. Kun on vaan kotona. Ei juuri keskustele muiden kuin lastensa ja puolisonsa kanssa. Tai ei kenenkään kanssa, jos on sinkku. Kun keikat peruuntuu, ei tule palkkaa, tulee lomautus. Lomakesota. Epävarmuus. Ei hyvä.
Niin. Perheelliselle sinkkutaiteilijalle tämä on arkipäivää. Tervetuloa Mariasimulaattoriin.
Saattaa mennä kevyesti viikko, että ei keskustele ääneen muiden kuin lastensa ja päiväkodin tädin kanssa. Saattaa olla, että sen koko viikon on istunut koneella kotona. Kuten nyt, kun on veroilmoitukset, apurahat, näyttelyhaut. Sitä ei enää tunnista itseään peilistä. Muisti pätkii. Samat housut viikon jalassa. Hiukset niin rasvaiset että pysyvät kiinni ilman ponnaria. Pitää tarkistaa kalenterista, mikä vuosi on, ja googlettaa ameriikan presidentin nimi. Kun ei ole mitään elämää kodin ja työn ympärillä. Arki on koronasimulaattori. Ei hyvä. Sitä paitsi, erakkotaiteilijat on jo julistettu sukupuuttoon. Eihän meitä nykyään enää ole, eikä taiteilija voi sellainen enää olla. Ettäs tiijätte.
Tämä oli jokseenkin järkytys konkreettisesti tajuta, että korona ei muuta elämääni mitenkään. Siten toki, että lapset ovat kokoajan kotona, ja senverran pieniä, että itsenäinen työskentely ei ota sujuakseen. Olen kantanut työvälineeni kotiin, mutta viivaakaan en ole ehtinyt piirtämään. Kirjoittamaan senkin edestä. Kurkkua kuristaa jatkuva kiire. Pukkaisi kuvauskeikkaa, konsultoin tässä ja tuossa. Ihmisillä on hätä ja valokuvien ja videoiden tarve, kun yritetään erottua sosiaalisessa mediassa räjähtäneestä valtaavasta virtuaalitarjonnasta. Autan, neuvon, ilmaiseksi (en tiedä miksi), vaikka samassa veneessä ollaan. Väännän tekstiä koneelle, kilometritolkulla. Käsittelen kuvia. Yötä päivää. Vilkuilen hiiliä ja paperia ja ahdistun lisää. Ehkä tämä kiire kohta helpottaa, ja pääsen nauttimaan koronaeristyksen toimettomuudesta? Fakta on, että taiteilijalle ei ole mitään toimettomuutta tiedossa, eikä toimettomuudesta osaa nauttia. Tätähän tämä aina on. Joka tietysti on hyvä asia. Huonommin olisi asiat, jos puhelin ei soisi, työskentely ei kulkisi eikä tietäis mitä tekis. Näin on hyvä.
Kumpa silti osaisi olla ajattelematta töitä k o k o a i k a. Jos ei kieriskele tuskissaan kun ei ole piirtänyt, miettii mitä pitäisi piirtää, katsoo muiden piirustuksia, tai lukee kirjoja, joista tekee muistiinpanoja piirustuksia varten. Joka on tietysti hyvä asia. Ja tekee niitä hakemuksia. Joka on myös hyvä asia. Poikkeustilanteeseen on reagoitu hyvin nopeasti. Rahoitusta on tarjolla. Vaan kuinka monelle sitten. Ei tietenkään kaikille riitä eikä ole tarkoituskaan. Kuinkahan itselle käy? Korona tai ei, pohdinta on aina sama. Mutta piirtämisestä on tullut itselle kyllä melko kompulsiivista. Se painelee samaa nappia kuin viulunsoitto. Hienosäätöä ja loputonta treenaamista, mihin voi uppoutua rajattomasti. Se on hyvä, ja se on paha.
 |
| Expetations (anopinkieli), 2020 |
Olen itse päässyt aloittamaan vuoden TOP-säätiön apurahalla, kiitos säätiölle siitä. Ei ole ikinä ennen ollut näin hyvä fiilis tehdä töitä. Lähestulkoon aina minulla on ollut näyttely, jonka kanssa kamppailee. Kellon, kalenterin ja näyttelytilan haamun. Ne ohjaavat ajatuksia lopulta todella paljon. Pitää ajatella sarjaa ja kokonaisuutta. Mitä haluaa sanoa. Kirjoittaa siitä statementti, vaikka totuus on se, että vuodenkin työstetyn näyttelyn teoksista 80% syntyy 4 viikon sisällä ennen ripustusta, paniikissa. Sitten niistä kirjoittaa jotain diipadaapaa. Siinä hetkessä vasta ymmärtää, mitä on tullut maalattua sieltä selkärangasta. Ei se välttämättä sitten ollutkaan sitä, mitä näyttelysuunnitelmaan on satuillut. Mutta ei sen niin väliä, se harvemmin kiinnostaa katsojaakaan. Näistä useimmiten tekee itselleen isompia juttuja kuin mitä ne katsojille ovat. Itsellä on kyllä työskentelyn teema kirkastunut. Ei ole tarvetta tehdä teemaa ja sanoa jotain. Työt tekevät sen itsestään. Mutta TOP-säätiölle: Kiitos. Tämä apuraha on avannut työskentelyä mielettömän paljon, ja vie kaikkea paljon eteenpäin. Ja kiitos myös teille jotka adoptoitte teoksiani teosvälityksestä! En tiedä miksi, mutta jollain tapaa tuntuu ihanalta se, että niiden satojen maalausten joukosta juuri tietty teos on koskettanut ja puhutellut. Se tuottaa itselle iloa ja intoa omaan työskentelyyn. Toivottavasti nautitte töistä yhtä paljon kuin minä siitä, että olen onnistunut liikauttamaan jossakussa jotakin. Itselleni se on lopultakin kaikkein tärkeintä. Se on hyvä.
Olen aina HAAVEILLUT siitä, että tekisin vain teoksia tittidii, ja kun niitä on kasassa sopiva määrä ja hyvä setti, menisi vain pitämään näyttelyn tuostanoin tattadaa. Eihän se tietysti ole mahdollista. Mutta ajatuksena on ollut rauha. Oikeanlainen keskittyminen. Nyt olen vähän päässyt sen makuun. Minulla ei ole nimittäin näyttelyaikaa tulossa. Nyt haen yhtä aikaa, ja sekin vähän hirvittää. Nyt kun ei ole ollut deadlineä, ajatus virtaa aivan eri tavalla. Töihin tulee sitä mitä ne tarvitsevat, ja kokonaisuus - fuck it. Kokonaisuus on se, mitä alkoi tekemään kun ryhtyi taidetta opiskelemaan, ja kokonaisuuden viimeinen teos valmistuu silloin, kun ote siveltimestä ja elämästä kirpoaa. Tämä ei ole näyttelynmittaista taistelua, toinen toisensa perään. Tämän olen tässä itseeni omaksunut. Ja miten hyvältä se tuntuukaan. Kun ihan oikeasti on vapaa tekemään mitä vaan, miksi antaa omien oletuksiensa kahlita tai rajoittaa. Ei ole mitään tiettyä tapaa miten on pakko toimia. Töiden ei tarvitse olla toistensa toisintoja. Ei tarvitse olla leimallisesti tunnistettavia. Paskat sille. Ajatus tuntuu todella kirkkaalta. Töiden tekemiseen on aika ja rauha. Työskentely tuntuu todella varmalta. Tuntuu että on kokoajan lähempänä afrikantähteä tai graalin maljaa. Ja se on parasta. Ja ne työt luovat kokonaisuuttaan itsestään. Tämä auvo tietysti päättyy kuin kanan lento jos jatkorahoitusta ei heru, jos talous heittää häränpyllyä, jos myynti toppaa. On palattava näyttelyputken tielle ja vaivuttava deadlinepsykoosiin. Mentävä riskillä. Ajateltava kokonaisuuksia. Tehtävä teemoja. Kirjoitettava statementteja. Lähdettävä, taas, alusta.
Olen todella kuplautunut. Melkolailla vakuumissa. Se on tehnyt hyvää, kun on kaiken stressin ja myllerryksen onnistunut vaimentamaan, downshiftaamaan ja tehnyt elämästä minimalistista. Hallittavaa, ja sellaista, joka ei jatkuvasti aiheuta ärsyketulvaa. Mutta nyt tuntuu että pitäisi täältä vähitellen tulla poiskin. Pikkuhiljaa. Se lienee hyvä, vai?
