Täytyy ajatella lisää näitä valokuvia.. ja kokonaisuutta. On jokseenkin karua huomata että tunnun inspiroituvani eniten epäonnesta, eteenkin muiden. Jos jollain pyyhkii erityisen hyvin en onnesta hihkuen loikkaa pensselinvarteen ajatellen että jes, tän tunteen mä maalaan, vaan se sivuutetaan ikään kuin peruskaurana. Kun taas epäonni - siinä liikutun, vaikutun ja myötäelän, ja tunnen tarvetta kanavoida jutun kuvana. Ja niin tapahtuu: hyvin usein kaivan itselleni kuvan ajattelemastani henkilöstä ja lähden siitä, tai jos sopivaa kuvaa ei löydy, käytän mallina itseäni. Se on helppoa, tiedän miltä musta tuntuu, ja tiedän miten sen haluan kuvata. Se on kuin kameralle näyttelemistä, paitsi että se ei ole näyttelemistä, vaan totisinta totta. Palaan ajatuksissani taas edellisen näyttelyn teemaan, epämuotokuvaan: tuossakin minua tuijottaa omakuvani, joka ei ole omakuva. Epämuotokuva, koska minun olemukseni on vain ilmentämässä jotain muuta.
Mutta onnettomuudesta. Nimesin tulevan näyttelykokonaisuuden näin: "Tässä".
Se kertoo tarpeeksi näistä. Kaikissa kuvissa ollaan läsnä. Niinkin paljon että itselläni alkaa olla raskasta katsoa näitä töitä kauan vieretysten, sillä ne ovat tunnevyörytystä. Tuossa ollaan psykoosin rajamailla. Tuossa ollaan ulospäin aina onnellisia. Tuossa ei edes yritetä olla, koska elämä painaa tonnin, eikä tiedetä miksi. Ollaan enää osittain tässä elämässä kiinni, ja hiljalleen kadotaan näkyvistä, kokonaan olemasta. Hajotaan atomeiksi, kun ei pystytä pitämään päätä kasassa.
Ajattelen näitä valokuvia: ajattelen niille yhteistä nimeä, in sickness and in health. Yleensä kyllä nimeän suomeksi, mutta tähän en oikein näe kuvaavampaa nimeä kotimaisella kielellä. Puhun siis alemmassa postauksessa olevasta neljän kuvan sarjasta. Sillä verhokankaalla oli merkitys käärinliinana tai siteenä, ja jonkinlaisena piilottavana elementtinä, jonka takaa kuitenkin osittain näkyy. Orastava naamio jonka vetää naamalleen, ja jonka takana on turvallisempi olla. Nimi viittaa selkeästi avioliittoon mutta ei tarkoita pelkästään sitä; kaikissa kuvissani ja maalauksissani on aiheena jonkinlainen katoamisen kriisi. Valokuvissa ehkä selvimmin, sillä olen kuvannut rutkalti edesmenneisiin perheenjäseniini liittyviä asioita. Mutta myös maalauksissa, joissa lähes jokaisessa ollaan kohtaamassa jotakin joka ravistaa. Valokuvien ravistus tulee omasta elämästä, sekä viittaus vihkivalaan. Siinä luvataan olla tässä vaikka mikä olisi. Se ei ole mikään pieni lupaus. Ajattelen kuitenkin myös tuota laajemmalla skaalalla, sillä samaa luvataan myös ystävyyssuhteissa, joskin ilman virallistamista, että toisen tukena ollaan, tapahtui mitä tahansa. Näiden kaikkien elämän kriisien kohdatessa voi vain toivoa että joku huomaa missä mennään ja auttaa miestä tai naista mäessä. Tästä tuli itse oppi otettua kovemman kautta kun isoveljeni päätti päivänsä muutamia vuosia sitten. Sitä ei kukaan nähnyt tulevaksi. Joten kuvasin nämä kuvat sen ajatuksen kautta, miten pystyy naamioimaan itsensä ja masennuksensa muilta. Miten sumuiselta elämä näyttää sen naamion takaa.
Elämässä ei ole muuta kuin tämä hetki, kaikki eletään nyt ja tässä. Se on hyvä muistaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti