Ajatusketju

Tämä ei nyt varsinaisesti liity mihinkään. Vedin tässä suklaamuffinssia ja kahvia kermavaahdolla ja etsiskelin netistä tietoa siitä että kuinka nopeasti energia muuttuu läskiksi. Jos siis vaikka pistelen pussin sipsejä iltapalaksi perus energiantarpeeni lisäksi,  niin näkyykö se vaa'an lukemana jo seuraavana päivänä. En varsinaisesti löytänyt siihen vastausta, mutta tällainen sivusto jossa selvennetään ravinnon jalostumista koneessamme sapuskan nauttimisen jälkeen vaikutti vastaavan kysymykseen ainakin jollain tasolla. Mikäli ymmärtäisin tuosta tekstistä mitään. Se on siis sellaista settiä mitä pitäisi lukea rauhassa ja hiljaisuudessa ja sanakirja kädessä. Muuten kyllä minulle passaavaa, kun mielin päästä kysymyksissä aina hiukkastasolle asti. Tämä vaivasi minua jo peruskoulussa: jos kysyin että MIKSI tämä tehdään näin, MIKSI menetelmä on tällainen? Vastaus oli usein että "tee nyt vaan näin äläkä kysele, sitten lukiossa saa vastauksen tuohon kysymykseen". Olin tyrmistynyt. Miksi ei opeteta logiikkaa ensin ja toimintoa sitten? No, en sitten ikinä oppinut matematiikkaa kun en ymmärtänyt miksi yhtälöt tehdään niin kuin ne tehdään. Tarvitsen sen tiedon ymmärtääkseni. Aivan kuin autokoulussa. Minulle ei riittänyt tieto että painat nyt vaan sitä kytkintä ja sitten veivaat vaihdekeppiä. Minun piti tietää mitä autossa tapahtuu kytkintä painaessa, jotta koko tapahtumaketjun tärkeys ja oikea-aikaisuus ja järjestys olisi selvääkin selvempää. Tämä siksi koska olen vähän idiootti tai siksi, että no, minun on vaan saatava tietää. Ei riitä se, että tee nyt vaan näin kun näin sanotaan. Olen kyseenalaistaja ja siten ymmärtäjä, ja lopulta hyväksyn. Tapanani oli myös kakarana tiedustella syytä vanhempieni EI-päätösten takana (- Et saa mennä discoon. - MIKSI? - Siksi koska sanon niin eikä minun tarvitse perustella). Voi että vihasin sitä lausetta ja ajatusteni ylenkatsomista. Tottakai täytyy perustella jotta ymmärrän päätöksen syyn ja voisin hyväksyä sen. Ja kun sitä ei tullut, tunsin itseni vaan loukatuksi. Sama asia siis. Pätee kaikkeen.

Mutta takaisin asiaan: tuota sivua lukiessa tuli mieleen taannoinen kampaamokäyntini. Jutustelin kampaajan kanssa taiteilijan työstä ja taiteen esittämisestä eri ympäristöissä. Oltiin molemmat sen kannalla että helpottaa töiden katsomista kun ympäristö on jokin muu kuin galleria. Lähinnä siksi kun useimmat meistä olisivat kiinnostuneita katsomaan taidetta, mutta useimmat eivät myös uskalla galleriaan piipahtaa. Tulee paine ostaa, pelätään tuputtamista ja toisaalta sitä, että joutuu puhumaan taiteesta kun haluaisi vaan katsoa. Jos joku tuleekin sitten esittelemään niitä töitä, kysymään mielipidettä ja puhumaan taidepuhetta. Ja jos itse hallitsee kyseisestä vokabulääristä tasan sanan "taulu" ja ehkä vielä että "ihan kiva", saattaa se hyvinkin ajatuksena ahdistaa. Pelätään että joku nauraa, ja pitää tyhmänä.

Taidepuhe on liian vaikeaa. Opiskeluaikana turhauduin tehtäviin jossa piti lukea monistenivaska/kirja joka sisällöltään muistutti pharmaca fennicaa. Sana toisensa perään joita ei ymmärrä. Miksi taiteesta pitää sitten kirjoittaa niin hemmetin vaikeatajuisesti? Onko syy siinä että taiteilijat halutaan tuoda esille ennemmin tutkijoina ja maistereina kuin baskeri vinossa kännissä sössöttävinä hihhuleina. Perus taiteilija ei edusta noista kumpaakaan, mutta se tuntuu olevan se vastakkainasettelu johon on ryhdytty. Kun me puhutaankin niin koreasti että kukaan muu kuin korkeasti koulutettu tutkiva taiteilija ei ymmärrä, muut ootte vaan vähän vähemmän viksuja. Että ei taiteilijat oikeesti oo tärpättiä imppaavia pellejä.

Mutta on sillä perustelunsakin, kuten tuolla haastavasti esitetyllä kehon energiantuotannon perusteellisella selonteolla ja vaikealla taidepuheella. Kaikkea ei voi nimittäin esittää kuin eskarilaiselle. Jokin teksti ja puhe on vaan suunnattu niille jotka puhuu ammattikielellä ja ammattitermistöllä. Ne jotka siitä kiinnostuu opettelee ja hallitsee sen, eikä muiden pitäisi sen kanssa joutua painimaan laisinkaan. Nykyään sitä itsekin osaa tulkita taidepuhetta (joskaan vieläkään en osaa selittää mitä on fenomenologia vaikka se kiinnostaakin) mutta jossain mennään pyllylleen kun taidepuheen pelossa ei uskalla galleriaan. Ja turhan vähän taidetta esitellään "kansan parissa" ja enemmän "ammattiympäristössä" eli galleriassa. Onko sitten niin että gallerianäyttelyt on taiteilijoille, kriitikoille ja kaikenmaailman historioitsijoille suunnattu? Ei pitäisi olla. Siellä maalaukset kun ovat parhaimmillaan. Nätisti valaistu ja aseteltu. Pitäisi voida astua sisälle kauppakassit kädessä tsiigaamaan että vitsit, ompahan hieno duuni.

Eräs galleristi kerran ohjasi ulos asiakkaan joka edusti taiteen minkkiturkkiskeneä mihin viittasin pari kirjoitusta sitten. Tuli sinne heilumaan viimisen päälle meikattuna ja puuteroituna hienossa asussaan, tuuttasi taidepuhetta kuin siskonmakkaraa suolesta ja santsasi punkkua. Itse juttelin kohteliaan vaivautuneena, mutta galleristi näytti (asiallisesti mutta suorasti) ovea ja tuli kuiskimaan minulle että "Tarvii vittu tulla tänne länkyttää.. Rasittava muija!". Menin hetkeksi hiljaiseksi ja lopuksi pilkahti riemu. Ihan perusjamppoja tässä lopulta kaikki ollaan.

Kultaa

Sairaan makee! Nuo kulman vaatii vaan vähän pyöristelyä..

 

Mixtionin levittämisessä ei sitten kannata totella ohjetta,

15 minuutissa pinta nahkeutuu täysin kuivaksi. Siihen vaan lehdykkä heti päälle.

Varsinkin reunat kuivahtaa nopeesti ja sitten ne repee. 

Parhaiten suju kun aloitti levittämään ainetta keskeltä ja reunat viimitteeks. 

Valmista. Ja ihana on!

Kun ei malttaisi odottaa

Edellisen istunnon tulos tuossa vasemmaisena, keskellä ja oikealla luonnoksia, ja tuo taustan väri - -
se olisi tarkoitus nyt toteuttaa lyöntimetallilla, jes! Mitenköhän mahtaa onnistua. Koitan nyt jarrutella vähän ennen aloittamista ettei homma mene liiasta innostuksesta reisille.. Sillä tuommoisenaankin kyllä pelaa tuo kuva, ja liika on aika liikaa. Vaikka olenkin tekijänä hieman more is more - henkinen.. ja haaveilen yksinkertaistamisesta, tunnun aina silti lipuvan vastakkaiseen suuntaan. Perus.

Huomenna ehkä tai ylihuomenna. Saas nähdä miten se sitten menee tuo kultaus.

Måla ska jag

Pensselit, maaliaineet, kynät, akryylivesivärit...

Päivän terveiset. Siivosin pöytää niin että mahdun tähän maalaamaan. Hyvä fiilis, harmia aiheuttaa vain "romanttista kamarimusiikkia" - cd:n naarmuuntunut pinta solveigin laulun kohdalla :D Se kestettäköön, sillä lähtökohdat ovat hyvät: William soi minulle ruhtinaalliset 11 tuntia yöunta, ja työhuoneella löysin haluamani cd:n. Kamarimusiikin lisäksi levylautasella Travis / The invisible band. <3

No okei. Yksi huoli on. Nimittäin nämä printit eivät toimi ihan kuten pitäisi. Olen tilannut aina samasta firmasta, ja siellä on nyt vaihdettu tulostinta joka on taas johtanut siihen, että homma ei toimi kuten ennen. Mustesuihkutuloste käyttäytyy vähän kuin laserversio.. eli mustetta irtoaa. Yksityiskohdat katoavat tyystin, kuten edellisen postauksen loppukuvasta näkyypi. On kovin pehmoista. Ihan nättiä silti, mutta kadottaa kyllä valokuvan tunnelmaa kuvasta. No, näillä nyt mennään ja mietitään mistä tilataan sitten jatkossa. 

Sekalainen kasa hiiliä, lyijykyniä, России акварели, pikkupohjia, tärpättiliukoisia värejä, kangasta..

Akryylit, siveltimet, hiilet, negrot ja öljyt, sekä lamppu kupissa.

Kevättä lautasella

Paketillinen Puusepänliike Nukarisen parasta!

 

Printtien maalaus käynnissä.

Asioiden ytimissä

Ei ole ihan ensimmäinen kerta kun tulee painittua tämän ajatuksen kanssa: Miksi valokuva. Se on pitkä ajatusketju joka saa alkunsa sieltä perimmäisestä, että miksi taide. Ja miksi ylipäätään ihmisillä on tapana tehdä taidetta ja jossain määrin ihannoida sen tekemistä ja "taiteilijaelämää". Jos nyt ajatellaan tosissaan, niin tämän päivän tulosvastuuyhteiskunnassa on aika jännittävää että kuvataiteilijuutta ei ole ajettu vielä alas (onhan se toisaalta kätevä rahanpyörittelykeino vaikkapa nuorisosäätiölle?). Ihan tosissaan: Taiteilija syrjäytyy palkkatyömaailmasta, usein lopustakin maailmasta, viettää jopa elämänsä mielikuvitellen ja tehden siitä sitten jonkinlaisia teoksia. Ja sitä pidetään ihan ok juttuna. Tullaan turkikset niskassa jopa avajaisiin (no ok, ei tulla, mutta pidetään nyt yllä mielikuvia). Tai istutetaan tilalle toinen: tullaan eltaantuneet parfyymit ja meikit yllensä loiskuteltua kiertämään avajaisia ja puhumaan pehmoisia taiteilijoille, että saataisiin otaa vielä toinen lasi viiniä. Hehe. 

Nyt ajauduin harhapoluille. Mutta kuitenkin, siis rahoitetaan rahallisesti täysin kannattamatonta (yritys)toimintaa, hieman nihilistisesti tekijälleen taideterapeuttista ammattia, joka ei anna yhteiskunnalle kauheasti verollista ja torellista hyvää. Enimmäkseen henkistä, ja sellaista, jota sopii tarkastella suuremmassa hyötykontekstissa sitten muutaman kymmenen vuoden päästä ehkä. Meille on jopa kouluja. Koulutuspaikka maksaa kymmeniä tuhansia. Summa jota ei taiteilija tule ehkä edes bruttona koskaan tienaamaan. Mutta sitä onkin vaikea perustella millään järkisyyllä: Se ei ole taiteen perimmäinen merkitys, vaikka trendinä onkin tutkiva taiteilijuus jolle ei ole mitenkään poikkeuksellista että on "maisterin paperit ja joitain julkaisuja". No oikeesti, onhan se poikkeuksellista, kun ajattelee paljonko meitä autotallitaiteilijoita on. Vai lasketaanko meitä sitten taiteilijoiksi ollenkaan. Jossain jupistiin että taideteos muuttuisi taideteokseksi vasta ehkä sitten kun se on saatettu yleisön silmiin. Muuttuuko taiteilija taiteilijaksi vasta tietyn meriittilistan jälkeen? Mutta siis miksi taide. Tämän pitkällisen pohdinnan jälkeen voisi kuvitella että esittäisin kysymykseen vastauksen, mutta ei sellaista ole. Tykkään tästä. That's it. Ja on sosiaalisesti jossain määrin hyväksyttävää että teen tätä työkseni, joten käytän tilaisuuden hyväkseni. Kaikki ei sitä purematta niele, tai pitää kyllä taidetta hyvänä asiana, mutta sitä taas ei että ei mennä "oikeisiin töihin" vaan elellään yhteiskunnan tuilla apurahaa toivoen. Siinä toinen ikuisuusaihe jonka pohdinnasta tulisi ylipitkä, joten skipataan se ja hypätään suoraan kohtaan valokuva. Tai ei ihan, vaan annetaan sille ensin jokin vertailukohde, eli se, mihin käytän maalausta. Mielestäni maalaus kannattaa maalata silloin kun on kuvattavana jotain sellaista, jota ei pysty silmin näkemään. 

Tästä voisi helposti päätellä että valokuva olisi sitten työkalu siihen vastakohtaan, eli konkreettisten asioiden kuvaamiseen. Ja niin se periaatteessa ja kautta aikojen onkin ollut. Dokumentointiväline. Asiat jokseenkin muuttui kun valokuvasta tuli taidetta. Ja samaan tapaan kuin kuvataiteen kehitys historiassa, myös valokuvan metamorfoosi taidemuodoksi on synnyttänyt vastarintaa (=kuka tahansa olisi voinut tehdä tuon), ja se voitaneen nähdä hyväksi asiaksi. Mikään helposti nielaistava asia ei lienisi pureskelun arvoista. Valokuvahan on liian helppo. Juuri tänään viimeksi pohtisin sitä asiaa, jota olen aktiivisesti pohdiskellut taideakatemian ensimmäisestä valokuvakurssista lähtien. Katselin ulos ikkunasta ankeaa kevätloskapaskamaisemaa ja ajattelin että jos kuvaisi vaan sarjan pahanmielen kylmiä märkiä kevätkuvia. Saisin myrskyn vastaani siitä että kuka vain olisi voinut nämäkin ottaa. Ajatukset äkkiä harhaili sitten siihen että millaista taidevalokuvan sitten pitäisi olla, onko sillä joku tyyppimerkistö jonka mukaan se lasketaan hyväksyttäväksi, kuten vaikka maalaustaiteessa joillekin on. 

Sitä on jotenkin kasvatettu siihen ajatukseen että taide on yhtä kuin taito, ja toisaalta myös vaiva. Itsekin ihannoi nuorena maalarina teoksia joiden syntyyn on kulunut rutkalti aikaa ja miten yhdellä ainoalla näädän karvalla on maalattu silmäripset tuohonkin tauluun. Pudotus siitä tuli kun ensimmäistä kertaa olin kasvotusten työn kanssa, jonka ainut ansio oli vaiva. Tiesin tämän, sillä tunsin tekijän, ja tiesin että hän on oikeasti taiteellisesti aivan käsi, ja teki kyseisen teoksen vain koska ei osannut tehdä muuta. Tarkoitan, että hän oli ilmeisen surkea piirtäjä, huono maalari, ja mitä kuulin niin myös laiska veistäjä ja saamaton graafikko, eikä jaksanut edes yrittää harjoitella. Siis teoshan oli ulkoisesti komea. Mutta sen sisältö oli jotenkin mätä. En halua kertoa työstä enempää etten paljastaisi tekijää, mutta se oli kokemuksena "kuka tahansa olisi voinut tehdä tuon" - aatoksen äärilaita. Kovalla työllä esimerkkiteokseen kumminkin olisi pystynyt vaikka naapurin Pertti, joka (vaivannäkö) on yksi taiteen perusansioista. Kaikki vaan ei ole valmiita sitä työtä tekemään, ja aplodi siitä että viitsi tehdä. Mutta siinä ei ollut mitään muuta. Ei mitään muuta kuin katsokaa, MINÄ tein tämän. Ohessa oli myös valokuvallinen esitys siitä kun taiteilija teki teostaan. Hän vaan halusi niin tulenpalavasti tulla nähdyksi taiteilijana, että oli valmis rakentamaan Rooman uudelleen saadakseen laittaa hetkeksi baskerin päähänsä. Kuka tahansa olisi tosiaan pystynyt siihen, sillä se ei sisältänyt sitä taiteen tärkeintä: eli sisältöä. Sanokaa mitä sanotte. Minun rajani kulkee siinä. Pelkkä kaunis ja kiva ei riitä. Tai olihan siinä sisältö nimeltä narsismi mutta itse en sen viehätystä tavoittanut. Lopultakin ajattelen, että pitää ensin osata ja sitten soveltaa. Pitää siis tietää mistä puhuu, mitä tekee, ollakseen uskottava.

Siinä aatoksessa erotellaan jyvät akanoista. Olkoon vaikka roiskemaalaus (=kolmevuotias lapsenikin olisi voinut..) tai kasa tukkeja gallerian edessä kadulla (=ai onko metsuritkin taiteilijoita..) tai suurella työllä, vaivalla ja taidolla tehty mestarillinen maalaus, mikään niistä ei ole muuta kuin pintaa ilman sisältöä. No mikä se on valokuvalla. Sehän on vain nappulan painallus nykyään, eikä sen eteen ole nähty mitään vaivaa ehkä. Ja ei se pelkkä sisältökään aina riitä jos visuaalinen homma ei vaa pelaa. Juuri Helsingissä nähty tukkijuttuhan kaikesta kuluneisuudestaan huolimattahan pelasi, ja oli ymmärtääkseni vetänyt yleisöä galleriaan enemmänkin ihmettelemään. Ajoi siis asiansa, ja herätti debaattia, mutta eikö sekin ole jo vähän nähty tarkoitus? Tarkoituksesta on varsin vaikea pyristellä irti. Sitä voisi toteuttaakkin sen kevätankeussarjansa ihan vaan räpsimällä summa mutikassa ja laittamalla ne seinälle ja väittämällä, että kuvasin täysin tarkoituksetta, eivätkä nämä yritä sanoa mitään muuta kuin että yäk, kun siiinähän ne kaikessa olevaisuudessaan jo huutavat tarkoituksettomuuttaan ja antavat siitä statementtia. Job well not done.

Ei voi palata kuin takaisin omiin tarkoituksiinsa. Itsekin siis ajattelin valokuvaa näkyvän tallentamiseen tai realistisempaan, tarinalliseen kuvaamiseen, mutta olen sensijaan ryhtynyt kuvaamaan kameralla juuri sitä mitä ei voi nähdä. Jotenkin se vastakkainasettelu kiehtoo. Toki kennolle tallentunut kuva on 100% totta, ja se onkin kiinnostava vastakohta itse kuvan tietynlaiselle unenomaiselle olemukselle, tai tälle pigmenttisiirtotouhulle, jossa työstö jatkuu maalaten. Eli siihen tulee myös se mielikuvallinen maailma mukaan. 

Itse aihemaailma näissä kuvissa on juuri se mieli. Mielialat. Suoraan ilmaistuna mielialahäiriöt. Elämässäni on useita läheisiä jotka painivat näiden asioiden kanssa, lähemmin aihetta koskettanee itsemurhan tehnyt veljeni. Sitä on näin jälkikäteen paha sanoa että oliko hänellä mielialahäiriö vai ei, mutta se voitaneen varmuudella arvata että mielialassa oli häiriö. Ulospäin hän näkyi kuten ihminen valokuvassa. Itsensä merkkinä. Ulkokuorena. Sisälle ei sitten nähnytkään. Se oli sitä maalattua maailmaa, joka olisi pitänyt saada yskäistyä ulos jotenkin. No, ei saanut. 

Tämän lyhyemmin ei kai voi tätä aihemaailmaa valottaa. Nämä ajatukset ovat tenhonneet tuoreimman taide-lehden sisältöä tavatessa sekä tuosta ylempänä tarjoillusta linkistä, sekä tästä Wuorila-Stenbergiä koskettavasta jutusta. Samaistuin aika moneenkin hänen ajatuksistaan. Eksistenssin kuristus on varsin suosikkini, olen tuttu sen tunteen kanssa. Olen itse melkoinen kontrollifriikki: Syy siihen miksi minä useimmiten olen auton ratissa on se, että voin kyydissä huonosti. Syy siihen on se, että pelkään, jos en ole itse ratissa, koska en voi vaikuttaa tapahtumiin. Syy miksi pelkäsin synnytystä, on kontrollin menetys. Myös maalaaminen on osa elämän hallitsemista: yritän pysäyttää ja hallita jopa tuota pään sisäistä maailmaa ja ahdistaa sen pysymään kankaalla. Tai kennolla. Tuomalla konkreettiseksi sen, mitä ei oikein voi hallita. Ja hauskaa kyllä; hajoittamalla sen, mikä on konkreettista, kuten maalaamalla nämä valokuvat todesta epätoteen ja kuvaamalla maalauksellisesti. Kuten tuota mielialamaailmaa. Voimaton on ihminen lopultakin mielensä edessä: se vie ja tekee mitä ja miten haluaa. Sen vastustaminen ja tällainen voimallinen tarve sen hallitsemiseen on lopultakin kuoleman pelkoa. Kysykää vaikka Sartrelta. 

Irtosi muuten älyttömän paljon mustetta hiertämisvaiheessa noista kuvista. Olikohan ne sittenkään tilaamiani mustesuihkukuvia..

Pigmenttisiirtoa ja omakuvaamista

Fridan valokuvanäyttely lähestyy! No mutta mitäs täällä sitten maalataan?
Pigmenttisiirtoja!
Tuolla on siis alla mustavalkoinen mustesuihkuvalokuva, joka maalauksen kera siirtyy sitten kankaalle ja saa seurakseen vähän lehtikultaa! Tai siis lyöntimetallia. Todella herkullisen näköinen tämä maalipinta tältä "nurjalta" puolelta, saas nähdä miltä näyttää toiselta puolelta. Tämä tekniikka on siitä hauska että ei tiedä mitä on tullut taiteilleeksi ennen kuin on hiertänyt paperin kuvasta irti. Osa maalauksesta näkyy valokuvan musteen läpi, osa ei. Ja vaikka kuinka maalailen tähän päälle niin se ensin maalattuhan näkyy sitten tuolla oikealla puolella päällimmäisenä eikä nämä vimpat kerrokset sitten näy välttämättä ollenkaan. Pakko maalata silti. Toisella puolella jatkan tarvittaessa öljyllä. Ihanaa tällaista valokuvan ja maalauksen sekakäyttöä. Jännittävää esittää nämä valokuvateoksina.

Mediumin kuivuessa on hyvä viritellä valokuvauskamoja ja harjoitella hyvien arvojen etsimistä. Ne tuntuukin löytyvän paljon helpommin kun ei ole yhtään itkevää ihmisentainta samalla hoidettavana :D Tämmöinen omakuva sitten. Läpiampuva sateenvarjo on ylävasemmalla ja master-salama sojoittaa varjoonpäin. Tuohon oikealle olisi tarvinnut toki jotain heijastavaa mutta jäi ajattelematta niin pitkälle.

Erittäin hyvältä tuntuu työskentely pigmenttisiirron kanssa. Toivottavasti tulos täsmää tunteen kanssa ja kaikki sujuu ongelmitta. Tykkään ainakin näistä valokuvista.

Välttämättä halusin työskentelymusiikiksi tänään Damien Ricen O - levyn. Hukassa oli se tietysti, kuten kaikki mitä ikinä milloinki tarvitsee. Onneksi on spotify ja line out läppärissä. Damienin jälkeen Passengerin All the little lights. Semmoista tänään. Pus.

Sinuiksi salaman kanssa

Juu. Olen aina ollut jotenkin salama-vastainen kuvaaja. Oon ajatellut vallitsevan valon olevan kaunein valo, joskus valonlähteitä lisäillytkin, mutta pyrkinyt kuvaamaan niin että kohteet valaistaan ja kuva otetaan ilman välkkyä. Miksi? Kai se on joku taiteellinen kuvan tekemisen tarve. Salamat on niin hankalia käyttääkkin.

No kun ostin tuon uuden kameran, niin olihan siihen sitten salama hankittava.
Nyt jo vähän nolottaa se salamaa vastaan meuhkaaminen. Eikä ne edes ole hankalia.

Olisinhan minä tämänkin vastavalokuvan voinut toki valaista valkoisella paperilla:

Sensijaan käytin nyt salamaa.

Ilman välkkyä, valotusmittarin avulla "oikeaksi" arvioituna se näytti tältä^.

 50 millin 1.8 tuo oman pehmeän efektinsä, mutta tämä hempeä valo on peräisin minisoftobxin läpi ammutusta salamasta eikä lightroomin nappuloista.

Ja tämä on kuvattu illalla. Oli siis melkein pimeää. Softboxin läpi salama, kattoon heijastettuna. Ilman salamaa tämän valoisuuden olisi saanut vain jalustalla ja pitkällä valoitusajalla, ja puuroahan se olisi ollut.

Eli. Olen nöyrtynyt ja oppinut läksyni. Ja kuten asiaan kuuluu: kun opitaan jotain uutta ja innostutaan, niin asioilla on tapana eskaloitua käsistä. Niin tässäkin tapauksessa. Koska tämänkin päivityksen pari ekaa kuvaa, parannuksista huolimatta, olivat vielä kaukana 'täydellisestä',  olen jo tilannut läpiampuvat sateenvarjot ja salamajalustat. Ja niitä salamalaitteita tosiaan on kaksi. Ja perus kirkas bounce. Ja vielä kupumallinen flexdome-hajoitin on tulossa. Ja seuraavaksi askartelen lakanasta suuuuuren hajoittimen johonkin hulavanteeseen, jotta paremmin valoitetusta tulisi ihana, pehmeä ja kaunis ja täydellinen! Olen yhtäkkiä muuttumassa kuvia rakentelevaksi strobistiksi, enkä oikein tiedä miksi: mitä tarkoitusta tämäkin nyt sitten palvelee, jää nähtäväksi. Toistaiseksi harrastusta, joka on kääntymässä valon bongaamisesta sen tekemiseksi. Pari juttua olen lupautunut muille kuvailemaan (mm. veljeni häät, voi hemmetti), enempää en uskalla (miksi uskalsin edes sen? Täytyy jo ruveta harjottelemaan..). Mitähköhän tästä nyt sitten tulee...

Jotain ajateltavaa

Pyörittelin tässä päivänä muutamana käsissäni satukirjaa. Semmoista ärsyttävää joka pitää (liian kovaa) ääntä. Takaa huomasin tekstin, made in china. Viimeaikojen ananasmehukohujen jälkeen koitin olla tosissaan ajattelematta että mistä tämäkin tuote on peräisin, tai ennemminkin että millä kustannuksilla se on tähän käteeni päätynyt. En tarkoita nyt rahallista kustannusta vaan sitä, että kenen selkänahasta tuotteet revitään. Ketä ne tekee? Montako pientä kiinalaiskättä on ollut kokoamassa tätä melutoosaa, jota vihaan.
Ei sitä tule ajateltua että kuinka kaukaa kaikki tänne kulkee. Sellainen kevyt Sartrelainen inho - henkinen ahdistus valtaa, kun katselee ympärilleen. Tuo vauvan makuupussi. Tämän sohvan päälikangas. Tuon lampun simpukat. Vaippojen pul-kuoret. Napit. Paitani. Made in itäiset halpamaat. Ja ne tuhannet kilometrit jotka usein tuprutellaan ilmoille vieläpä ihan turhaan ja silkasta mukavuudenhalusta. Siinä missä joku Muhammed Syyriassa on vailla peruselintarvikkeita ja Afrikassa kuollaan janoon, minä voin puksutella autola kauppaan ostmaaan pakastepizzaa, polttaa sen uunissa syömäkelvottomaksi ja heittää roskikseen. Ei tunnu missään. Paitti sitten kun katsoo ylläolevan kaltaisia prosyyrejä. Sitä ei hetken sekuntiakaan ajattele, että kuinka paljon shittiä pizza sisältää ja mistä ne kaikki ovat tulleet. Ja ketä ne ovat tehneet. Nami nami. Tuohon listaan kun vielä lisäisi niiden valmistamisen ympäristö- ja humanitaariset vaikutukset niin menisi ruokahalu loppuelämäksi, ja sietäisi kyllä mennäkin. On jotenkin kieroutunutta että täällä sitä vaan syödään tekemisen puuttesta ja harrastukseksi. Viimeaikoina on jopa ruvennut kuvottamaan kaiken maailman kokkisotahenkiset tv-ohjelmat, joissa kermaperseet arvostelee että onko tämä annos nyt hyvää vai ei. Kun se on ruokaa. Kaikilla ei edes ole sitä, ja joku sanoo sitä syömäkelvottomaksi kun papuja on paahdettu liikaa. Jeppojee.

Niinhän sitä jatkojalostuu ajatus, että ei kai kaikkien tarvitse ruveta elämään nuukasti jos toisaalla voidaan huonosti. Ei kai tarvitsekaan. Mutta en voi lakata ihmettelemästä sitä, että rahaa laitetaan mielummin niiden sapuskaohjelmien tekemiseen kuin veden viemiseen janoon nääntyville. Pistää ihan kiukuksi.
Siitä huolimatta ostan välillä kaupasta pakastepizzaa ja huvikseni limukkaa. Teen tarpeeni veteen, vaikka muilla ei ole sitä edes juodakseen. Se nyt on se ympäristö mihin olen syntynyt. Voisipa silti lakata tuntemasta jatkuvaa syyllisyyttä siitä aiheesta. Joku elämänsä muuttanut hippi tulisi nyt sanomaan että lakkaa ruikutus ja tee jotain. Jos ihmiset oikeasti tekisivät jotain eivätkä vain puhuisi, voisi jotain oikeasti tapahtua. Jos joku hippi joskus lukee tämän, voisi ohjastaa, että mitä voisi tehdä. En halua laittaa rahaa mihinkään nälkäpäiväkeräykseen kun en tiedä mihin se raha OIKEASTI menee.

Mutta se siitä etuoikeutetun kansan jäsenen hetkellisestä tunteenpurkauksesta.

Syy siihen miksi olen pystynyt kirjoittamaan näinkin pitkään samasta aiheesta on siinä, että muu perhe on pihalla ulkoilemassa ja itse olen sohvan pohjalla kuolemaisillani flunssaan. Viime yön vietin hourailujen parissa, joten taisi vähän kuumettakin olla. Istuin sängynlaidalla tuijottamassa verhojen välistä kajastavaa valojuovaa, ja ihmettelin että missä olen, ja mikä tuo valo on. Hyökkäsin miehen käteen kiinni, hapuilin toisella kädellä kännykkää, jonka valossa tutkin löydöstäni kuin olisin saanut kiinni harvinaisen sademetsäin kultasapelibooan. Olin kuitenkin epäilevin mielin. Kukatietää vaikka tuolla booalla olisi jotain hampaankolossa. Otin asiakseni vaania tuota kättä myöhemmin vielä uudelleen. Seuraavaksi siirryin kuitenkin väijymään lasta pinnasängyn raoista. Ihmettelin, että mikä tuolla pötköttää. Olin nimittäin ihan varma että oman lapseni olin hukannut sänkyyn peittojen väliin. Tarmokkaasti yritin kaivella vauvaa esille, ei löytynyt. Niskaakin alkoi särkeä, näin unta että pääni oli valtava softbox. Kaikesta toimesta päätellen asian täytyikin olla niin. Mutta vähemmästäkin särkee niskaa. Nuku siinä sitten jos pää on valtava laatikko. Siinä yöllisten toimien ja vauvan syöttämisten jälkeen oli olo aamusta aika mahtava. Ei se paremmaksi ole muuttunut nyt päivälläkään. Huomenna pitäisi pitää valokuvaustunnilla rautaisannos kameran käsisäädöistä, tällä hetkellä ei näytä hyvältä sen suhteen.

No mutta. Tämä teksti oli ponnistus. Olisin toki voinut piehtaroida vielä pidempään tuossa elämäntuskassani mutta punainen lanka katkesi ja katosi. Taitaa olla taas korkea aika tuijottaa hieman tyhjyyteen. Loppu.