Tulin tavallaan lähetetyksi tänne ylitsevuotavaisen stressin takia. Lähtiessä pinna oli niin kireällä ja voimat lopussa, että en suoraan sanottuna tiennyt, miten selviän tästä reissusta. Ja tottahan se on: lasten kanssa matkustaessa ei juuri ole aikaa lepoon kuin heidän nukkuessaan. Espanjan päivärytmi tuli myös omaksuttua valon nopeudella, joten tuo lepoaika tarjoutuu vasta puoliltaöin. Sitten on hetki aikaa fundeerata.
Tänään laitoin ensimmäistä kertaa kuulokkeet korville. Tähän asti olen illan koittaessa heittäytynyt aurinkotuoliin, ja kuunnellut äänimaailmaa. Haistellut ilmaa. Täällä otetaan ruokailu tosissaan, ja sitä tunnutaan myös harjoitettavan yömyöhään asti. Ruoka tuoksuu, ja kannabis. Ylikuormitettu hermosto ei kyennyt vastaanottamaan muita aistiärsykkeitä.
Matkaseuralaiseni tarjosivat tänään ärsykkeitä enemmänkin kanssa, joten vetäydyin partsille spotifyn ja Thesleffin elämänkerran kanssa. Kirja on todella inspiroiva. Voisin ladata tukuittain Ellenin quoteja tähän, joihin samaistun. Olen ylipäätään samaistunut taiteilijoista eniten Elleniin, ja Churbergin Fannyyn. Ellenin sanat tuntuvat kuin ohjaavina viesteinä haudan takaa. Olen lukenut, mutta en ole ajatellut töitä. Tässä huikeassa helteessä paistuminen on ollut kokonaisvaltainen ajatuksen vangitsija. Pakenin siis partsille, ja musiikkia soimaan. Ja sitten se tapahtui.
Ajattelin töitä.
Ajattelin ensin, että olispa piano mukana. Mitäköhän tulis koskettimilta 10 päivän musiikittoman päähiljaisuuden jälkeen? Aloin aistia, miksi ulkomailla työskentely voisi inspiroida taiteilijaa. Ei täällä soittaisi tai piirtäisi samoja asioita, ehei. Noin vain olinkin yhtäkkiä ajattelemassa piirtämistä. Tunsin valtavaa halua syöksyä hakemaan kynät ja paperia, mutta en tehnyt sitä. Olen pakannut läppärin mukaan varmuuden vuoksi, ja piilottanut laukkuun muutaman kynän. Ymmärsin että työskentely olisi antoisaa, mutta ei lasten seurassa. Se on matka, mikä olisi tehtävä erikseen. Mutta tämä olemisen verkkaisuus. Pakahduttava kuumuus. Ensisijaisesti haluaisin soittaa tämän.
Mietin Ellenin elämänkertaa. Se on olemassa, koska kirjeenvaihto on olemassa. Me nykyajan taiteilijat ollaan kertakäyttöisiä. Meidän ajatuksistamme ja tunnoistamme ei jää jäljelle mitään. Sanamme ovat digitaalisia, ja lauseemme lyhyitä. Edes tämä blogi ei säily. Onko elämänkerroilla tulevaisuudessa mitään arvoa? Pysähtyykö taiteilijuuden tutkimus internetin keksimiseen?
Ellenin symbolismin aikakausi peräänkuulutti taiteilijan yksilöllistä preesenssiä, mutta nyt on eri. Toisaalta taide näyttäytyy juuri tällaisena, taiteilijan tulkitsemana, mutta tämäkin pohjautuu enemmän ja enemmän brändäämiseen ja markkinatietoisuuteen. Toisaalta taiteilija halutaan häivyttää: tekijällä tai tekotavalla ei ole merkitystä, vaan lopoutuloksella: taiteilija ei saa asettua neromyyttiin. Mieluusti ei tarvitsisi olla tekijänä ollenkaan, vaan fasilitaattorina, joka saa taiteen tapahtumaan muissa. Taidemaailma on pirstaloituneempaa kuin koskaan, vaikka kenttä on yhteneväisempi kuin milloinkaan. Henkilökohtainen näkemykseni on se, että kun taiteen historiaa aistitaan sadan vuoden päässä, on aikamme kuva jonkinlaista postmodernin jälkeistä uusfuturistista aikakautta, jossa taiteilijuuden määritelmä keskittyy monialaisuuteen, mutta kuvataide irrottautuu tästä. Mark my words; siinä missä tullaan puhumaan taiteen murroksen aikakaudesta, tullaan myös puhumaan kuvataiteesta sen ulkopuolelle asettuvana, itsenäisestä alueenaan, joka ei suostu valjastumaan tähän. Tämä ei näytä muuttuneen; kautta aikain on taiteelta ja taiteilijoilta vaadittu yhtä jos toista, Ellenin uran alkuaikoina positiota ja orastavaa kantaaottavuutta. Meidän aikanamme tendenssi voimistuu, ja sekoittuu tuottavuus- ja hyötyajatteluun. What would Ellen say, ei tarvitse kahdesti arvata.
Ellenin symbolismin aikakausi peräänkuulutti taiteilijan yksilöllistä preesenssiä, mutta nyt on eri. Toisaalta taide näyttäytyy juuri tällaisena, taiteilijan tulkitsemana, mutta tämäkin pohjautuu enemmän ja enemmän brändäämiseen ja markkinatietoisuuteen. Toisaalta taiteilija halutaan häivyttää: tekijällä tai tekotavalla ei ole merkitystä, vaan lopoutuloksella: taiteilija ei saa asettua neromyyttiin. Mieluusti ei tarvitsisi olla tekijänä ollenkaan, vaan fasilitaattorina, joka saa taiteen tapahtumaan muissa. Taidemaailma on pirstaloituneempaa kuin koskaan, vaikka kenttä on yhteneväisempi kuin milloinkaan. Henkilökohtainen näkemykseni on se, että kun taiteen historiaa aistitaan sadan vuoden päässä, on aikamme kuva jonkinlaista postmodernin jälkeistä uusfuturistista aikakautta, jossa taiteilijuuden määritelmä keskittyy monialaisuuteen, mutta kuvataide irrottautuu tästä. Mark my words; siinä missä tullaan puhumaan taiteen murroksen aikakaudesta, tullaan myös puhumaan kuvataiteesta sen ulkopuolelle asettuvana, itsenäisestä alueenaan, joka ei suostu valjastumaan tähän. Tämä ei näytä muuttuneen; kautta aikain on taiteelta ja taiteilijoilta vaadittu yhtä jos toista, Ellenin uran alkuaikoina positiota ja orastavaa kantaaottavuutta. Meidän aikanamme tendenssi voimistuu, ja sekoittuu tuottavuus- ja hyötyajatteluun. What would Ellen say, ei tarvitse kahdesti arvata.
 |
| Kuin tyhjästä kujille nousseet markkinat |
Voisinpa sulkeutua tämän heräilevän vireen kanssa työhuoneeseen. Selllaista minulla ei nyt enää ole. Paluu tapahtuu remontin keskelle, missä pitäisi pystyä kirjoittamaan oppari loppuun, työmiesten ja lasten juostessa kämpässä. Erittäin epäselvää, miten tulen siitä suoriutumaan. Huomenna matka kuitenkin jatkuu: ipanat autoon, ja lasketellaan 4 tuntia rannikkoa pitkin Marbellan suuntaan, jossa notkutaan muutama päivä. Maisema muuttuu aikalailla pienestä maalaiskylästä, jossa kukaan ei puhu Englantia (Ranskalla pärjää paremmin), modernimpiin maisemiin.
Tämä yö on erilainen kuin aiemmat; on lähestulkoon kylmä. Päivisin lämpö on huidellut 33-35 välillä, ja myös yöt ovat trooppisia. Nyt on todella kostea ja viileä yö. Aallokon voi kuulla nousevan, lokitkaan eivät lepää. Hassua, koska aamulla helle nousee taas, eikä matalapaine. Yö ja päivä elävät täysin erillistä elämää.
