Chilli

Vilkaisu

 

Ans kattoo.. 

Pannaan nyt tää luonnos tähän vielä. 

Kuinka mennä töihin:

 

Ei muuta kuin miljoonatauluja tekemään ja myymään ne. Kun ette kummiskaan tee mitään vaan nostelette toimeentulotukea. Nii ja turha valittaa että töitä ei löydy just sillonku tarttis. Kuvastakin jo näkee että siinäkin otte väärässä!

Menkää töihin!

Vietin vapaan viikonlopun. Kauheella säädöllä Turkuun tupareihin ja kaupungille laittamaan jalalla koreasti. Oli ihan hauska ilta, ehkä jopa täydellinen, ellen olisi sivukorvalta kuullut erästä keskustelua.

Sen mä vaan haluisin sanoa kaikille taiteilijoille jotka nostelee sosiaalietuuksia, että MENKÄÄ TÖIHIN! Se on niinku ihan älytöntä hyysäämistä. Annetaan rahaa eikä ne tee mitään.

Ja tuota samaa herkkua piisasi sitten enemmänkin, jonka johdosta päätin väistyä paikalta hieman sivummalle. Vaihtoehtona olisi ollut täydellinen itkupotkuraivari. Tuota keskustelua kuunnellessani tuli kyllä hyvin selväksi myös se, miksi siihen ei kannattanut puuttua. Nimittäin totaalinen taiteen arvostuksen puute. Miksipä hemmetissä sitä tosiaan haluaisi euron euroa annettavan taiteilijalle,  jos ei pidä taidetta saatika sen tekemistä pierua arvokkaampana asiana. Maailma ei siitä näkövinkkelistä muuttuisi mihinkään vaikka ei niitä nykytaideteoksia oliskaan Kiasma pullollaan.

Pariin asiaan olisi tehnyt mieli puttua: siihen, miten rajataan käsitettä taiteilijuudesta (Taidemaalaria ei ehkä pidetä tärkeänä mutta elokuvataiteilijaa kyllä, sillä toinen tuottaa jotain populaarikulttuuriin sujahtavaa viihdemuotoista taidetta josta itse hyötyy. Vaikka lopultakin ero näissä kahdessa on ehkä siinä että toinen tuottaa sen tarinan kuva kerrallaan ja toinen elävänä kuvana.). Ja toinen on se, että miksi siihen ei löydetä mitään kritisoitavaa jos vaikka fysioterapeutti jää äkisti vaille töitä ja toimeentuloa, ja hakee toimeentulotukea. Se on ok. Mutta jos saman tekee taiteilija, se on lähtökohtaisesti jo väärin, koska ne ei tee mitään. Joten toisen sosiaalietuus on hyväksyttävää ja toisen hyysäämistä.

Se mistä eniten hermostuin oli olettamus siitä että taiteilijalle toimeentulotuen nostaminen on jonkinlainen tahtotila tai itseisarvo. Niillä tolkuttomilla rahoilla sitten vähän taiteillaan jotain.
Ei muuten taiteilla.

Olen kohta itsekin "toimeentulotukitaiteilija". Muksut menee hoitoon ja kotihoidontukea korvaamaan tulee sitten toimeentulotuki. Ne rahat on niin pieniä että niistä ei taidetta väännetä. Voi toki olla yllätys asiasta tietämättömälle että materiaalit maksaa eikä hirveän vähän. Näyttelyt maksaa, isoja summia. Ei kukaan pysty kuvataiteilemaan täysipainoisesti toimeentulotuella. Se on raha, joka on tarkoitettu väliaikaiseen toimeentulon turvaamiseen, kun mitään muuta vaihtoehtoa ei ole. Ja kaikki opetusansioni luonnollisesti vähennetään siitä, joten jään lopulta kuitenkin nollille. Kuvataiteilija, siinä missä muidenkin ammattien edustajat, voivat kohdata elämässään pahoja tilanteita. Ne on asioita joista on hyvin helppo huudella oman työpaikkansa suojista. Kaikille aloille ei ole työnantajia. Se ei tarkoita sitä, että niitä töitä pitäisi lakata tekemästä. Vai ovatko kaikki oikeasti valmiita luopumaan kirjallisuudesta? Teatteritaiteesta? TV-ohjelmista? Elokuvista? Ikea-printeistään seinällä? Jokaisen niiden takana on taiteilija. Joku, joka on ehkä joutunut nostamaan sitä toimeentulotukea koska on tullut seinä vastaan.

Harva taiteilija pystyy tekemään täyspäiväisesti omaa työtään ja tulemaan sillä toimeen. Harva käsikirjoittaja. Harva kirjailija. Harva graafikko. Harva elokuvaohjaaja. Se tilipussi tuppaa tulemaan vasta (ehkä) kun työ on valmis, jos jotain kiinnosti. Jotta joskus saisi jonkun valmiin lopputuloksen esille muiden nautittavaksi, on myös tehtävä sitä työtä. Joskus ehkä sitten sen ohella jotain muutakin, jotta saisi rahaa, jotta elää, jotta olisi varaa tehdä oikeaa työtään. Sitä muuta työtä nyt vaan ei aina sitten olekkaan tarjolla, se voi lähteä alta, tai ei saa ollenkaan. Eikä se työ välttämättä riitä. Tai työn alla oleva teos vaatii kaiken ajan. Valitse siinä sitten että jääkö se teos toteuttamatta kun kaikki energia hipuu sinne muihin töihin, vai ottaako riskillä, persnahalla. Joskus se kannattaa, joskus ei. Mutta yksi on varmaa: kukaan taiteilija ei ole tekemättä mitään. Muuten ei synny taidetta. Ilman taidetta ei ole taiteilijaa. Ja sen työn hedelmistä on kyllä kaikki valmiita nauttimaan.

Sit on näit päivii

Huomenta vaan. Rrrkl.

Näit tämmösii päivii jolloin kello on 12 ennen kuin on päässyt työhuoneelle. Kun kaiiiikkki kusee. Lasten iskän sairaus kun on nimenomaan kaksi- eikä yksisuuntainen niin yllätyksiä tulee voinnissa. Äkkiä ollaan tilanteessa jossa seistään oven pielessä maalipöksyt jalassa toteamassa että aha, ei olekkan lapsenvahtia. Onneksi on mummolat ja enolat ja sensemmoiset jotka pelastaa pulasta. Mutta lopulta työhuoneelle kun pääsee on kaikesta viimehetken sählingistä otsaan kasvanut tatti (ei näy kuvassa) niin valtava että sitä täytyy hetkinen kuihduttaa parasetamolilla, kahvilla ja AAH! Minttusuklaakekseillä.

Kyllä tämä tästä. Kädet vielä tärisee ja pulssi 285 mutta nyt on työaikaa kuuteen asti. Välillä käyn viemässä muksut toisesta hoitopaikasta toiseen. Flunssaiset rassukat.

Ihana, ihana tammikuu, kun on niin paljon töitä. Helmikuussa tulee takuuvarma kriisi kun onkin yhtäkkiä hiljaista. No.. tulee sitten muutto uusiin työmaisemiin Naantaliin. On siinäkin sitten sitä jotain.

Pakko huomioida eilinen UMK. Viime kisoista nyt olen jo useampaan otteeseen hehkuttanut Mikael Saarta ja ehdoton painoarvo annettava myös Arionille, ja näistä kisoista löytyy jo seuraava helmi; Softengine, joka on suorastaan Suomen Coldplay! Ja tuo video on aivan hillittömän hyvä:


Nämä jätkät tais olla kypsässä 17 vuoden iässä, mitenköhän nämä vetää sitten päälle parikymppisinä? Ja samat sävelet oli Arionilla, joka veti uuden piisin tuolla UMK-karsinnassa. Jopa tällainen hevitraumoista kärsivä oli ihan liekeissä. Siihen ei nyt löytänyt juutuupi vielä mitään mutta ehkäpä joskus. Paan sit jos tulee vastaan.

On vähän vuoden kohokohta mulle tämä viisutouhu, heh! Kakarasta asti nauhotellut c-kaseteille viisuja ja katsellut niitä sitten läpi vuoden. Ai että, kun pääsis kattoo kun Softengine voittaa koko megakisat, koska niinhän siinä tulee käymään ;)

Vilautetaas täs nyt vähän taidettaki.
25x25, akryyli kankaal.

Olin jo julistanut tän valmiiks, mutta en ole ihan varma tuosta ruskeesta toonista suun ympärillä. Ei ehkä arvais mutta taistelin tuon suun kanssa 6 tuntia :D Kun mikään ei kelvannut. No tuo on hyvä. Mutta tuo ruskee.. no, saas nähdä. Tämä myös menossa Fridaan.

Taiteilijan työ

Kuva on sivulta taiteilijantyö.fi

Yksi hommeli loistaa poissaolollaan täältä työhuoneelta, ja se on tauko. Aina on muka kauhea kiire. Enää noin ja noin monta tuntia aikaa. Pakko äkkiä tehdä jotain, eikä se ole kovinkaan hyvä resepti millekään hyvälle. Kuitenkin se hyvä jälki syntyy, nimenomaan syntyy. Siihen kuljettaa prosessi josta sitten alkaa se maalaamisen prosessi. Paikallaan pyöriskely. Tämä kirjoittelu. Musiikin kuuntelu. Pullan syöminen. Värien sekoittelu. Pohjan hypistely. Kaikenlaista, kunnes hypätään maalaukseen ja parhaimmillaan se tuntuu Felix Baumgartnerin vapaahypyltä. Siinä kaikki kohtaa: fiilis, latautuneisuus, oikea musiikki ja pensselin kulku. Se on nopea työskentely jossa ei pidetä taukoja. Tulee putkinäkö maalaukseen. Se imee rutosti energiaa. On sitten niitä hetkiä myös jolloin kuunnellaan Damien Riceä ja hissutellaan kynällä tai maalillakin mutta pohdiskellen. Ei se työ kovasti siinä edisty mutta ollaan sen äärellä.

Sitten on näitä päiviä kun pitää itsestäänselvyytenä että tänään menee yhtä putkeen kun eilen, koska miksei menisi, koska eilenkin meni. Jotkut tähdet ovat vaan taivaalla menneet väärään järjestykseen. Tai ehkä kaupassa oli väärää pullaa. Musiikki oli väärää. Liian suuri itsevarmuus. Ei tullut Felix - momenttia vaan ilmalento oli korkeintaan sen pituinen mikä vietetään ilmassa liukastuessa legoon. Fiilis tavoittelee sitä liukastuksen jälkeistä hetkeä kun päätä jomottaa ja vituttaa siellä legomeren keskellä. Silloin tarvitaan tauko.

Sitä vartenhan mulla on täällä sohva. Aivan liian vähällä käytöllä ollut. Oikaisen siihen ja katson lyhytelokuvan taiteilijan työstä osoitteesta http://www.taiteilijantyo.fi . Siinä on nimittäin Henry Wuorila-Stenberg. Henryllä on sana hallussa eikä tuota pettymystä sillä saralla tälläkään kertaa. Tämä on jotain sellaista joka pitäisi katsoa kyllä useamman kertaa. Aina silloin kun kyselee itseltään sitä tuskaista kuita. Miksi istun täällä ja mikä järki tässä on.

Mitä viisautta tuo pätkä jakaakaan. Ihan melkein itkettää miten hienosti asiat on osattu pukea sanoiksi. Jotenkaan en itse ihan osaa tai lauseet on liian pitkiä. Pitäisi katsoa uudestaan ja kirjoittaa ylös parhaat.

 

Tuossa todetaan hyvin jotain sinnepäin että pahinta taiteilijan työssä on se että joutuu olemaan paljon yksikseen itsensä kanssa.  Kai sitten harjoitan jotain eskapismia siitä tämä blogin kautta. Harvemmin nämä työhuoneen tapahtumat jää vain itselle. Tai mikään muukaan. Siinä mielessä olen kyllä melkoinen exhibitionisti. Jos en kerro täällä, niin facebookissa, ja lopputuotoshan sitten tietysti pyritään esittämään julkisesti. No, ei se pelkkään taiteeseen jää se kertoilu. Kaikki vaikuttaa kaikkeen, sano. En oikein pysty siihen että tyrkytän vain kuvia enkä mitään sen takaa. Kaikki tai ei mitään.

25 x 25

 

Tämmöstä Galleria Art Fridassa helmikuussa..

Arkistojen aarre!

Ja mikä maha!

Taidepuhetta Edisonissa

Olis siivottavaa.

Tänään päivällä töissä ja illalla kulttuuririennoissa Saaroksen Eevan kanssa. Eeva opiskeli samalla luokalla Turun taideakatemiassa, valmistui myös, ja käänsi takkinsa ja alkoi opiskelemaan Oikeaan Ammattiin toimintaterapeutiksi. Tänään oli Å:ssa vanhan opettajattaremme Anu Vaiston avajaiset jonka pyyhälsimme läpi. Tämän jälkeen kahville Ediin, ja välittömästi taidepuhe pöytään. Eeva nimittäin esitti polttavan kysymyksen: MIKSI haen maisteriohjelmaan. Onko kyseessä silkka eskapismi vai mitä haluan tavoittaa? Keskustelu ohjautui tähän kun muisteloimme opiskeluaikoja. Vanhojen opettajien ja oppilastovereiden näkeminen kuljetti taas muutaman vuoden taaksepäin ja takaisin valmistumiseen. Kun Eeva oli valmistumassa, oli Vaisto kysynyt häneltä että mitäs meinaat tällä paperilla tehdä. Eeva piti puheessaan pohdiskelevan taidetauon ja totesi jotain tyyliin "Tällä saa opetustöistä vähän parempaa liksaa". Ja niinhän se on. Puhutaan eri asioista kun kysytään että mitä meinaa tehdä sillä paperilla, siis valmistumisella. Ja sillä, että mitä hyötyä on itse siitä ajasta jonka oppilaitoksessa viettää.

Taideakatemian ongelma oli opintojen repaileisuus. Kunnon jaksot loistivat poissaolollaan joten mihinkään ei oikeastaan päässyt kunnolla pureutumaan. Teemaviikot, ts. työpajajaksot, olivat herkkua. Sai viikon keskittyä yhteen asiaan. Totesimme että sellainen loikkelehtiminen ei saa käynnistymään kypsymistä, kypsyttämään ajatusta, ajattelemaan kokonaisuutta. Ajattelemiseen jäikin tarve. Siksi maisterihaku. Huomaan itse enemmän ja enemmän ajattelevani sijaintiani kartalla. Maisteriohjelmassa tarkastellaan taidetta nyky-yhteiskunnassa. Tuntuu siltä että juuri nyt olisi hyvä yrittää tiedostaa tätä. Vaikka täytyy myöntää että ajatus on myös hiukan pelottava. Toisaalta en halua tietää liikaa etten ala sen kautta ajattelemaan taasen LIIKAA sitä mitä PITÄISI tehdä. Mutta maisteriohjelmassa ei ole kyse siitä paperista. Oletan että minulta vedetään, tai minä vedän itseltäni, jalat alta kuin Kåhrelta galleriassa ja sitä ja vain sitä oletan siltä ajalta, mikäli se aika minulle suodaan. Ylleni langetkoon autuas tietoisuus.

Mitä tulee toissakirjoituksen takatöölön guggikseen, hän penää tässä ajassa tiukasti kiinni oloa ja Kåhre toisaalta haluaa nähdä duuneissa jo huomisen. Se mikä kiinnostaa minua on se linjanveto että missä kohtaa tänä päivänä tehty taide lakkaa olemasta tässä päivässä kiinni. Ja eikö ole ongelmallista asettaa arvoja joihin taiteilijan pitää napsahtaa. Erityisesti näitä kruunuja ollaan sovittelemassa nuorten taiteilijoiden otsalle, joiden olisi vimmatusti edustettava tätä päivää, tulevaisuutta ja otettava kantaa Arhinmäen vimmalla. Onko tässä päivässä kiinni oleminen sitten tiivistä samaistumista, ja tulevaisuuteen näkeminen sitä jalat alta vetävää innovatiivista uutuutta joka salpaa hengityksen? Jollain tapaahan nämä ovat toisissaan kiinni. Jos nyt aloittaa duunia jonka esittää vuoden päästä, ja se on silloin omaa aikaansa, on nyt pitänyt nähdä sinne tulevaisuuteen ja innovoida jotain erityistä ja uutta ja ennennäkemätöntä ja oivaltavaa. Toki jo tehtyjä juttuja ei kannata eikä voi toisintaa, kun ne on jo niiiin nähty eikä siinä ole omaleimaisuuden kanssa mitään tekemistä. Täytyy olla joku oma näkemys. Mutta paineita, paineita. Miten tämän tavoittaa niin että sen muutkin näkee, kuin itse? Kukaan nyt työhuoneelle lähde mielessään ajatus siitä että lähdempäs työhuoneelle maalailemaan jotain mikä on nähty tuhanteen kertaan, koska en halua tehdä mitään omaa. Ainakaan jos työskentelee vakavissaan ja tosissaan.

Kaikki vaatimukset ja oletukset johtaa vääjäämättä tilanteessa jossa taiteilija ahdistuu arvioidessaan työnsä jälkeä, että onko se nyt tarpeeksi ajan hermolla. Eikä riitä että taiteen on oltava tietynlaista, sitä on myös esitettävä tietyllä tapaa tai guggikselta tulee pataan. Ei saa olla kuoharia avajaisissa, ettei leimaudu (tai galleristi leimaudu) kaupalliseksi. Avajaisiin ei saa tulla ryyppäämään tai muutenkaan pitämään hauskaa ettei taiteen ihailu häiriinny. Höpö höpö. Kyllä minä digaan eniten avajaisista joissa on hauskaa, ruokaa, musiikkia ja mikäettei kuohariakin. Silleen hipsterillä ja nuorella tavalla ja se se vasta on tätä aikaa! Gugis ei vaan ymmärrä hyvän päälle.