Kahvikuppi-individualismi

Oma tyylinäyte lokakuulta -10

Miksihän ihmiset tykkäävät kuvata itseään kahvikuppi kädessä?
Kysyy bloggaaja Rymättylästä.

Tähän ilmiöön törmää aika ajoin eteenkin Facebookissa.
Kutsun sitä kahvikuppi-individualismiksi.
Höyryävän kupin pitely villahanskojen tai nahkarukkasten
verhoilemissa käsissä, ehkä vielä lämpöiseen kaulaliinaan kääriytyneenä,
silleen kahvimainoshenkisesti.
Kupista saisi kuvassa mielellään nousta höyryä,
ja kuppia tulisi pidellä joko kaksin käsin naaman edessä
kuin olisi juuuuuri hörppäämässä,
tai sitten kupin kanssa hengaillaan portailla,
luonnon helmassa tms. silleen reteen jätkämäisesti.
Tai ollaan puu- tai neuletöiden parissa,
tai ehkä ateljeen tärpätinkatkuisessa hämyssä.
Otetaan itestä kuva istumassa työhuoneen lattialla
yltä päältä maalissa
ja kädessä on se kahvikuppi.

Mitähän tällä halutaan sanoa?
Katsokaa minua, minä juon kahvia!
Olen rento ja seestynyt aikuinen.
Samankaltainen ilmiö on se,
että kuvissa poseerataan tuoppi/viinilasi/tölkki/tms kädessä.
Katsokaan minua, juon alkoholia.
Olen siisti tyyppi, pidän hauskaa. Minulla on ikää käydä alkossa.
Mutta ei niin paljon, että halaisin kahvikuppia.

Se kahvin litkiminen tuntuisi olevan osa elämystä.
Jos joku vaikka on kuhalla,
ja on kokenut reissullaan upean auringonlaskun,
niin eiköhän siinäkin kertomuksessa ole se kahvi mukana.

"se ja se iltakalassa ollessaan katseli maailman upeinta auringonlaskua

ja nautti kupista höyryävää kahvia".

Tilanne ei olisi läheskään niin siisti eikä kadehdittava,
jos tilapäivittäjä olisi kertonut nauttineensa mehukattia.
Mutta jotakin jokatapauksessa on suuhun laitettava
jotta tilanne olisi erityisen muistettava.

Taidekoulussa kahvikuppi-individualismi oli sietämätöntä.
Käytävillä parveili rastatukkasta lävistettyä huovutettuun
hiippaan ja lasten mekkoon sonnustautunutta
uffista karannutta tyttöä minne tahansa katsoi,
ja jokaisella oli kädessään joku ihana-tuunattu-dyykattu
kahvikuppi, jota pidettiin mukana kaikkialla.
Siitä pidettiin kaksin käsin kiinni, sitä säilytettiin
kasvojen välittömässä läheisyydessä
24/7
ja siihen kaadettiin kahvin lisäksi maidot mehut
ja linniksen bisset.
Ärsytti.

Pidän minäkin kahvista.
Takulla tästä blogista löytyy ylläolevan kuvan lisäksi
toinenkin kuva, jossa juon jotain nestettä jostain asiasta.
Ja jos ei löydy täältä, niin naamakirjasta löytyy.
Siellä on myös niitä kännissä olet ääliö-kuvia.

Tekisi mieli kerätä elämäni kahvikupit
(niitä on muutama! varsinkin jos Lomonosovit lasketaan)
ja ottaa joku hauska sarja.
Tai ehkä säästän sen oppilailleni.
Ensi keväänä meinaan alkaa digikuvauksen peruskurssi
Naantalin Opistossa, jota opetan. Uusi kurssi.
Tarkoituksena on opetella omien kameroiden käyttöä
tehtävänantojen varjolla.
Kurssin sisällön voi sitten tehdä itselleen
helpoksi taikka haastavaksi.
Odotan jo innolla!

Hyppäsi tuota kahvikuppikuvaa esiin kaivaessa silmille tämä kuva.

Se on otettu vuoden 2010 viimeisenä päivänä.

Jotenkin tuo vuoden vaihtuminen tuntuu aina 

suurelta askeleelta kohti uutta, 

vaikka samalta se elämä kuitenkin näyttää. 

Mutta pointti oli nyt se, 

että olen sätkinyt ja potkinut vastaan 

kun kesä etenee vääjäämättä syksyä kohden.

Olen aina pitänyt syksystä, 

mutta nyt en olisi valmis vielä luopumana kesästä.

Tuota kuvaa katsellessa kuitenkin tuli sellainen olo

että ei se talvi nyt niin huono asia ole. 

Tein minä eilen jo ensimmäisen kynttilä-asetelmankin pöydälle. 

Varma syksyn merkki.