Yön mietelause

“When the trouble comes, the difficulties, this is good material. And if you survive all that,” she laughs again, “then the art will be even better.”

Näyttelyn jälkeinen tyhjyys

Se on semmoinen juttu näyttelyiden kanssa, että aivan sama kuinka kauan on aikaa, maaliviivan lähestyessä tulee aina paniikki. Tässä lienee ero taiteilijoiden kesken: jotkut työskentelevät tasaisen varmasti läpi vuoden ja materiaalia on samaan kontekstiin kokoajan, ja sitten on meitä jotka.. no, eivät tee niin. Aika menee katseluun ja lukemiseen, tutkimiseen, luonnosteluun. Muihin töihin (opettamiseen ja kuvaamiseen) ja sellaisella vatsanpohjassa kipristävällä "tarttis" - tunteella joka ei salli ajatusten jättää maalaamista hetkeksikään, siitä huolimattä saattaa olla maalaamatta pitkänkin aikaa. Sitten kun maalaa, maalataan liian pitkään, ylityöstetään ja aika löysästi vaan maalaillaan. Ajatus rimpuilee maalauksesta toiseen aivan eri suuntiin. Kunnes sitten huomaa että näyttelyyn on perkele vaan pari kuukautta aikaa, ja sitten. Sitten alkaa hirveän paniikin ja toisaalta hedelmällisen työskentelyn aika. Kaikki velton jakson ajatukset, luonnokset ja tuumailut tulee selkärangasta, tiiviimpään muotoon. Puristus on uuvuttava. Tehdään ihan kalkkiviivoille asti kamalalla sykkeellä.

Sitten maalaukset lähtee. Tulee tyhjän pesän syndrooma. Ensin oli lattiasta kattoon kaikki seinät täynnä kuvia ja nyt ei ole yhtään. Ei ainuttakaan. Näyttely oli ja meni, maalaukset jäi gallerialle suunnilleen kaikki, osa taidelainaamoon ja osa G12 Kuopion näyttelyä varten säilytykseen. Siinä sitä sitten vaan jännittää että moniko tulee joskus takaisin kotiin, toivottavasti ei kaikki. Olen nyt ollut maalaamatta avajaisista asti ja se pieni kipristys alkaa muuttua kouristukseksi. Ala nyt jo vittu maalaamaan. 

Mutta kun en vittu ala. Ajatus on valkoinen pallo. Ahdistuksen tunnetta usein kuvailen siten, että tuntuu kuin olisi ammuttu tykillä vatsaan ja keskellä kroppaa on suuri ammottava musta aukko, suuri kolo kehon läpi. Tämä tuntuu miltei samalta, ahdistelee, mutta pallo on päässä ja se on valkoinen. Läpäisemätön. Ajatukset on siellä sisällä ja odottaa, että päästän ne valloilleen. Tämä näyttelyn jälkeinen tyhjyys on sitä että yrittää päästä sinne palloon käsiksi.

Katsoo muiden maalauksia. Helvetin hyviä, niin paljon parempia. Katsoo omiaan mitä teki siinä näyttelypaniikin luomassa taidepsykoosissa. Tuollaisiako maalasin? Ok. Mitä nyt?

Näyttelypaniikin aikana ei pysty edes kirjoittamaan. Päällä on täydellinen putkinäkö, ja kun sen valkoisen pallon on saanut puhki, on vimmoissaan maalattava kaikki leviäksi siinä pelossa että pallo taas muurautuu umpeen. Kun tauko venyy työskentelyssä liian pitkäksi alkaa pallon seinät kovettua. Sitä ei saa päästä käymään. Ajatukset kiertää ja mennään vähillä unilla. Ylikierroksilla.

Ja sitten kaikki on ohi ja tulee tyhjyys. On ihan että "nyt en maalaa ainakaan viikkoon" ja yhtäkkiä se viikko onkin kuukausi. Ja sitten kipristää.



No nyt on taas projekteja. On se klassinen pari kuukautta G12 Kuopioon ja Salmelan nuorten kilpailuun. Nyt pitäisi jo alkaa tuutata vaikka se valkoinen pallo on umpibetonia. En pääse sinne käsiksi millään ja nyt yöunet ovat lopullisesti mennyttä. Odottelen nukkumattia aamukahteen ja onnistun nukkumaan muutaman tunnin ennen kuin kello armottomana soi. Stressi leviää, se leviää kaikkeen. Hajoa jo pallo.



Käytiin Peltosen Essin kanssa palloa hajottamassa Wäinö Aaltosen museossa, jossa on Kajanderin retrospektiivi. En ole ehkä ollut dadan ja sensemmoisten kanssa kovin kummoisissakaan väleissä, mutta nyt näyttely antoi kyllä voimaa. Oli hauskaa nauraa. Huomata se että joku kännissä kavereiden kanssa tehty (tai sen oloinenkin) pläjäys on esille pantavaa eikä sen tarvitse olla niin vakava juttu, tai ehkä se juuri on. Mutta huomattavasti pienemmällä luomisen tuskalla voisi asioista päästä.

Ehkä se vakavuus tulee tästä figuratiivisuudesta. Jotain jota on tehty niin paljon ja niin kauan, ei ole helppoa lähteä tekemään tavalla jolla sitä ei ole tehty jo sataan tuhanteen kertaan. Lopulta sitä ei voi ajatella vaan täytyy tehdä vaan. "I paint what the fuck i want" totesi eräs seuraamani figuratiivinen taiteilija. Sitä kohti.

Hortoilin tyhjyyksissäni Itäisen Kadun Kehystämöön ja yllätyksekseni ostin pastelliliituja. Joten minulla on nyt sitte pohja, hiilipölyä, pastelliliituja ja spraytä tuossa jolla olen aikeissa aloittaa. Jostain täytyy aloittaa. Aloittaminen se tässä nyt ahdistaa. Pitäisi jälleen kerran perustella itselleen että miksi ja mitä.

Ja miten.




Lukaisinpa mustekalasta tällaisen jutun. Ei nyt yhtään auttanut. Kyllä nyt venytetään ironian rajoja. Itse en ainakaan tunnista missä se alkaa ja missä loppuu.

Taiteilijatapaaminen

Tervetuloa!

Sinun täytyy

Muutama sana tästä maalauksesta: 

Sinun täytyy - You must (Woman is born free but is everywhere in chains)

Useammassakin maalauksessa pitäisi melkein olla kirjallinen aineisto mukana, niin paljon olen kerrostanut ajatuksia joka ikiseen. Tämä on nyt näistä ajankohtaisin niin avataan sitä tässä. 

Avajaispäivän aamuna alkoi uutisista tulvia hurjia uutisia. Pariisiin oli tehty terroristi-iskuja, yli sata kuollutta. Avajaisissa katselin tätä maalausta ja mietin itsekseni sen ajantasaisuutta. 

Lähdin tekemään maalausta Hijab - huntuteeman kautta. En ajatellut sinänsä käsitellä Islamia, vaan käsitellä ajatuksia vapaudesta ja ihanteista, kauneuden käsityksistä ylipäätään. Kokonaisuus kertoo naiskuvasta ja miten sitä eri tavoin katselemme ja toteutamme. Tämän työnimi oli America - land of the free, ja maalauksessa esiintyi siis nainen hunnussa, taustalla USA:n lippu. Kuva oli suora lainaus erään Hollywood - näyttelijän instagram - kuvasta, mutta naisen paikalla oli hunnutettu nainen. Ensin lähdin tekemään hänestä tummaihoista, lopulta nainen vaaleni ja nuoreni lapsenkasvoiseksi. Pohdin työn kanssa ajatusta siitä (kuten tässä jo aiemmassa postauksessa kirjoitin), että onko länsimainen nainen oikeasti vapaa, ja kuinka sorrettu on itensä verhoava tai siihen painetta tunteva nainen suhteessa naiseen, joka tuntee painetta itsesä paljasteluun ja objektina olemiseen. 

Siinä sitten katselin työtä ja viikko ennen avajaisia lähdin vähän "parantelemaan" työtä pienellä spraytekstillä. En tiedä mitä siinä sitten tapahtui mutta yhtäkkiä olin maalannut koko työn yli. Seisoin siinä yltäpäältä maalissa ja hyperventiloisin! Mitä helvettiä olen juuri tehnyt! Johonkin vain hujahti monta tuntia aikaa ja olin jossain ihmeen maalausflowssa sutinut koko maalauksen yli valkoista maalia. 

Paniikin laskeuduttua piti alkaa ajatella uudestaan. 

En saisi alla ollutta enää millään tehtyä uudelleen, joten oli siis tehtävä koko homma alusta. Purin ajatusketjun atoimeiksi. Aloin kaivelemaan instagramista kohtalokasta, muotilehtimäistä poseerausta. Hieman dramaattisempaa kuvaa. Tuo tekstimuotti minulla oli vielä jäljellä, joten hyödynsin sitä uudestaan. Tein monta kerrosta. Vedin teippiä, viivoja, värikenttiä ja veteen piirrettyjä viivoja. Tein ajatuksiani fyysisiksi. 

Kuvaan yhdistämäni teksti "Woman is born free but is everywhere in chains" (wo - etuliite oli itse lisäämäni, koska naisteema) oli Jean - Jacques Rousseaun ajatuksia. Törmäsin tekstiin ja Rousseaun ajatuksiin taannoin googletellessani yhteiskuntasopimuksesta. Nauratti niin että meinasin laskea alleni, kun luin satojen vuosien takaisia näkemyksiä yhteiskunnan ongelmista, korruptiosta ja tasa-arvosta. Miten ajankohtaisia ne olivatkaan tämän hallituksen otteessa ja varsinkin pääministerin rautakouramaisessa (ruostuvassa) pakkolinjassa. Rousseauta pidettiin totalitaristina; toivottiin että kaikki ymmärtävät vapauden tuovaa yhteistä hyvää ja tahtoa ja toimivat sen puolesta. Ja mikäli eivät ymmärrä sen puolesta toimia, heidät voidaan tähän pakottaa. Ajatus kosketti monella tapaa: ei pelkästään nykypolitiikassa, yhteiskunnassa, myös ajatuksista persoonasta, seksuaali-identiteetistä ja naisen roolista (miehen ja naisen roolia ja identiteettikriisiä näyttelyssä koskettaa myös Glenda - maalaus, täytynee kirjoittaa siitä seuraavaksi). 

Tämän ajatuksen halusin säilyttää myös maalausta uudelleen työstäessä. Jätin huivin kuitenkin pois, kokonaisuudesta tuli jo niin monisyinen että en itsekään osannut jäsentää mihin kaikkeen se viittaa. Pelkäsin toisaalta sitä että jos maalaan naiselle huivin, teos tulkitaan juuri niin päin että huivissa nainen ei ole vapaa, kun tarkoituksenani oli pikemminkin kysyä että miksi näin ajatellaan.

Otettiin painia useampi erä. Värit ja muodot ja varjot ja työn määräävä olemus vaihteli useaan otteeseen. Jäin kuitenkin kaipaamaan USA:n lipun tuomaa viitettä ja halusin lisätä taustaan vielä jotain tunnistettavaa, joka voi toimia punaisena lankana jos maalauksen sisältöä jaksaa kaivella pidemmälle. Visuaalisesti ajattelin lisääväni volyymia tukkapehkoon, ja ajattelin että teen sen "kuutisti". Jokaisessa meissä nimittäin asuu pieni Lavosen Kuutti, sen lisäksi että jokaisessa naismaalarissa asuu Schjerfbeckin Helene (häneen tulee verratuksi jossain vaiheessa varmasti jokainen). Itse olen kohdannut molemmat vertaukset ja ottanut ne ilolla vastaan. Helene, Kuutti ja Churbergin ja Thesleff ovat maalareita joiden ote on aina viehättänyt ja jotka tuntee omaksi maalaukselliseksi "kodikseen". Kuutin naiskuvat ovat toki aina mielessä kun omiaan tekee. Niitä on katsottu niin moneen kertaan. Mieleeni tuli aivan tietty tyyli mustan valuttamisesta, ja tietyn oloinen teos. Tämä kyseinen tyyli on juurikin se mitä kollegan Essi Peltosen (kenen kanssa jaoin edellisen työtilani) kanssa aina töistämme bongaamme kun arvelemme toistemme töistä että "menikö kuutiksi". Löysin etsimäni nopeasti, ja myös kuvalle nimen: 

Queen of Silence

Tajuntani räjähti. Hiljainen hyväksyntä. Päätin tehdä tuosta työstä suoran lainauksen tähän maalaukseen: naisen hiusten vasen puoli on suora tulkinta yhdestä kyseisen maalauksen osasta. Nimeä en sentään kehdannut lainata. Pidin tätä parempana ideana kuin tehdä jotain "kuutisti". Mielellään kumarrran suoraan mestarin suuntaan. 

Leikkaus takaisin avajaisiin - siinä olin maalauksen edessä. Sanat jotka olin sprayannut teokseen on siis luonut Rousseau. Ranskan suuren vallankumouksen aikana terrorin aikaa luotsanneet jakobiinit pitivät toimintansa selkärankana juuri Rousseaun filosofiaa. Nyt on taas terroristit toimessa ranskassa. Terroristit, jotka riistävät vapauden äärimmäisellä tavalla, ja toisaalta uskovat että vapaus tulee juuri sitä kautta. 

Facebook täyttyi Ranskanlipuista. Palestiina, Syyria, Afghanistan, Irak, Somalia - emme ole nähneet yhdenkään maan lippua kenenkään profiilikuvan päällä huolimatta siitä, että näissä maissa terrori on päivittäistä. Nyt se osui länsimaihin, ja maailma menee sekaisin samoin tein. Formuloissa on palkintopallin vieressä Pray for Paris - lippu. Kauppakeskuksessa vietettiin eilen hiljainen minuutti Pariisin uhrien takia. Kaupungit muuttivat monumenttiensa värejä trikoloriksi (Myös Turku!). Minua oksettaa.

Kaikki kunnia heitä sureville. Tietysti saa surra. Länsimaat osoittavat solidaarisuutta toisilleen, luonnollisesti, ja mitä lähemmäs tregedia osuu, sitä enemmän se tuntuu.  En silti voinut olla tuntematta pientä kiukun kuohahdusta. Hiljaisen hetken aikana teki mieli huutaa täysillä että MISSÄ OLI HILJAINEN HETKI KUN SYYRIASSA VIIME VIIKOLLA KUOLI 175 IHMISTÄ, NAISIA, LAPSIA, MIEHIÄ KUOLEE SATAMÄÄRIN LÄHES PÄIVITTÄIN? Missä oli profiilikuvakampanjat kun pienet lapset hukkuivat välimereen? Hukkuvat yhä? Ja me täällä vain itkemme kun joudumme ottamaan pakolaisia vastaan. Vingumme että eikö naapurimaat voisivat huolehtia Syyriasta. Miksi meidän pitäisi mennä sinne sotaa selvittelemään, miksei muut. Ei Isis ole meidän ongelmamme. 

Kuunnes se iskee Euroopan rajojen sisäpuolelle. Hiljaiset hyväksyjätkin ovat pakotettuja kohtaamaan sen, mitä muissa maissa tapahtuu päivittäin.  Tai ideaalitilanteessa kohtaisivat. Sota ei täällä tunnu todelliselta, se ei kosketa. 

Sinun täytyy - You must - nimi viittasi alkujaan siihen, että vapautta ei oikeastaan ole: olemme kahlittuja ties mihin vaikka olemme nimellisesti vapaita. Avajaisissa mietin että Sinun ja minun täytyy tehdä myös muuta: avata silmämme, kuten tämä hiljaisuuden kuningatar on tässä tehnyt. Vapaus ei ole kaikilla, ja sama ihmisarvo pitäisi olla, meillä kaikilla. 

Postvernissage

Paria päivää ennen avajaisia on just hyvä tehdä päätöksiä tyyliin "maalaankin tuon sinisen liinan kultaiseksi". Siinä tulee hiukan hiki. 

Vaikeimmat työt on vaikeimpia ottaa messiin. Ei teknisesti ehkä mutta muuten. 

Paras mahdollinen maalausrätti = housut

Melko loppumetreille meni tämän kanssa, kyllä otettiin erää.. 

Työhuone näyttääkin siltä että ollaan hiukan painittu näiden kanssa

Kalkkiviivoilla ei tarvitse edes kofeiinia näyttääkseen tältä. Ei paljoa nukuta.

Valmista tuli! Ja ihan jopa 2 päivää ennen avajaisia :D

Our lady of sorrows kurkisteli matkan aikana perän pitäjiä. Kohti Helsinkiä :)

Matkaa taitettiin sumussa

Ripustamisen vaikeus. Onneksi on some. voi lähettää kuvia ja neuvotella raadin kanssa puhelimessa että mikä mihinkin.

Ensimmäinen valmis seinä. Siitä eteenpäin!

No nyt ollaan päästy asiaan! Avajaisvierailta Jumalten Nektaria! Huomatkaa silmäpussit, ei ole nukuttu kahteen viikkoon :D

Avajaispöperöt

Ja tietysti simat

Näky työhuoneella tänään. :D

Pikaisen siivouksen jälkeen tyhjä työhuone. Puhdistavaa! Nyt pitäisi orientoitua muihin ajatuksiin välillä ja miettiä tulevaa.

Maaliviiva häämöttää

Ehkä parasta avajaisissa on tietoisuus siitä, että kohta ihanihan kohta ei tarvitse ajatella mitään. Tai no yksi suunnittelutyö ensiviikolla, mutta sekin ihan normaali päivärytmissä. Sen jälkeen aivot narikkaan ja kaikkea muuta paitsi kuvan osoittamia, hyvin hallussa olevia taitoja!

Huomenna ripustamaan. Perjantai 13 päivä. Menee varmaan just täydellisesti :D

Katri Sorsan kyyneleet

Yhdestä näyttelyn maalauksesta halauisin kirjoittaa vielä vähän erikseen.

Olen seuraillut Katri Sorsan blogia ajoittain. Olin kiinnostunut hänen suoruudestaan ja objektiivisesta näkökannasta siihen, mitä ulkonäköpaineet meille tekevät, miten ne meitä muokkaavat. Hän on rehellinen – some voi olla hyvä asia ja ulkonäöstään huolehtiminen positiivista, mutta asioiden nurjien puolien tunnistaminen ei ole pelkästään itselle avaavaa ja opettavaista, mutta myös todella tärkeää nyt, kun somen tuomat ulkonäköpaineet ovat vahvasti kartalla.

Some on kauniiden maailma jossa omaa itsetuntoaan voi kohottaa ja antaa mielikuvaa hyvästä ja kauniista elämästä. Some on valitettavast myös alusta kiusaamiselle, ei pelkästään teinien keskuudessa, vaan myös aikuisten. Kommentoinnin suhteen rima on todella alhaalla. Ihmiset kirjoittavat toisilleen mitä sylki sattuu suuhun tuomaan, sellaisia asioita, joita ei koskaan kehtaisi päin naamaa kenellekään sanoa. Kirjoittajat pidättävät itsellään oikeuden hyvin törkeäänkin kommentointiin, ja perustelevat itseään sananvapaudella ja haukkujensa kohdetta syyllistämällä: sinun vikasi, että käyttäydyn näin. Aivan kuin alkeellisetkin käytöstavat olisivat unohtuneet, kuin ne eivät pätisi netissä ollenkaan.

Avaan taidenäyttelyn ”Inhimillisyys” Galleria G12 Helsingissä lauantaina. Näyttely koskettaa somen naiskuvaa, veteen piirrettyjä viivoja ja minäkuvaa. Olen löytänyt inspiraatiota maalauksiini Katrin blogista aiemminkin, hänen kirjoittaessaan siitä, miten valheellinen ja rakennettu naiskuva joissa hän itsekin on poseerannut, muokkaa mielikuvaa itsestämme vahingollisella tavalla. Hänellä onkin suora ja aito ote bloggaamisessaan, kuvissa näkyy arjen kauneus ja pehmeys. Kuvista ja elämästä ei yritetä siivota arkirealismia pois. Hän on oma itsensä, eikä kaunistele.

Oma itsensä hän oli myös eräässä tv-ohjelmassa, joka sai somen melkolailla räjähtämään. Seurasin ruutuni takaa sitä myllytystä mihin Katri joutui somettajien järjenkäytön valuessa viemäriin. Äitiys ja seksuaalisuus on aiheena lähtökohtaisestikin herkkä, ja keskustelu lähti nopeasti sivuraiteille, joissa nukkuvan lapsen vieressä puuhastellut pariskunta nähtiin pedofiileinä ja joiden lapsen vaunutkin viilleltiin vihan kuohuissa hajalle. Tilanne alkoi muistuttaa etäisesti jo viimeaikojen maahanmuuttajiin kohdistunutta vihapuhetta, jossa pelätään maahan vyöryviä mekkaloisijoita jotka vaarantavat kansakuntamme turvallisuuden. Tämä ”keskustelu” johti siihen että polttopulloja heittelikin ne kantasuomalaiset, vaikka ulkomaalaisiahan tässä piti pelätä. Katrin tapauksessa lasta kohtaan uhkaavasti käyttäytyy jälleen somen sankarit, viiltelemällä vaunuja. Olemmeko todella näin lyhytnäköisiä, ja täysin joukkokiihkon vietävissä?

Kysyin Katrilta saanko käyttää hänen omakuvaansa maalaukseen. Kuvassa Katri itkee järkyttyneenä netin kirjoittelusta. Kuva on vaikea, ja varmasti vaikeasti käsiteltävä aihe myös itse mallille, mutta toivoin saavani sen osaksi näyttelyäni toimimaan eräänlaisena monumenttina sille, kuinka somessa voi iskeä vauhtisokeus. Se on maailma, jossa normaalit käyttäytymisnormit eivät päde. Se on äärimmäisen arvostelun aitio, emmekä aina tahdo muistaa että risuaidan toisella puolella on oikeita ihmisiä. Näyttelyni nimi on Inhimillisyys, mutta somessa se hyvin usein loistaa poissaolollaan. Vaan inhimillistähän sekin on, erehtyminen.

Tervetuloa avajaisiin 14.11. klo 14 - 16!

Maria Liitola
"INHIMILLISYYS"
14.11. - 3.12.2015 | G12 Helsinki


Tervetuloa näyttelyn avajaisiin lauantaina 14.11.2015 klo 14-16!

Ihmiset, tunteet ja kokemukset usein toimivat minulle inspiraation lähteenä. Maalaan usein kasvokuvia, ja ilmeen lisäksi värin käyttö on tärkeä elementti tunneilmaisun rakentamisessa.

Visuaalinen kulttuuri sosiaalisessa mediassa on minusta hyvin kiinnostavaa. Inspiroidun usein selfiekuvastosta – siitä tavasta miten ihmiset luovat itsestään illuusiota ja hakevat hyväksyntää homogeenisesti hyväksytystä tavasta esittää itseään. Varsinkin nuoret ovat ehdollistuneet vahvasti tähän ilmaisun tyyliin. He lainaavat selfieissään visuaalisia ideoita artisteilta, mainoksista ja elokuvista. Minä vastavuoroisesti lainaan heiltä: aidoilta ihmisiltä jotka yrittävät tehdä itsestään epäaitoja, muiden toisintoja. Se on herkullista kuvallisen maailman ilmiöiden havainnointia ja eri tavoin kertovien kuvien hallittua käyttöä.

Kiinnostun eniten kuvista, joiden tyyli toistuu tunnistettavasti samana maantieteellisestä sijainnista huolimatta. Näissä kuvissa korostuu hyväksytyksi tulemisen toive hyvin tunnistettavasti kopioitujen poseerausten kautta. Sisäänpäinkääntyneimmässä muodossaan ihmiset julkaisevat kuvia itsestään ottamassa kuvia itsestään, kopioiden muita sormien ja pään asentoa myöden piiruntarkasti. Onkin kiinnostavaa pohtia miksi näitä lainataan, mihin alkuperäisessä kuvassa on oikeastaan ihastuttu ja miten kuvaan on samaistuttu siitä huolimatta, että itseltä ei löytyisikään samanlaista pyllyä tai merkkivaatteita, kuntosalin jäsenyyttä tai botox-huulia. Poseeraamalla samalla tavalla koetaan silti kuuluvansa samaan joukkoon.

Somekulttuuri on kauniiden maailma joka aiheuttaa helposti ulkonäköpaineita. Muottiin kuulumisen paine on kova, ja siitä ulos astuminen voi tuoda negatiivisemman reaktion kuin mikään itsensä paljastelu koskaan. Ihmiset asettavat itsensä alttiiksi äärimmäiselle arvostelulle, jossa katsotaan vain pintaa, ja toisaalta kaikki kokevat myös oikeudekseen sanoa ja tehdä kenelle tahansa mitä tahansa. Kuvallisen illuusion ylläpitäminen saattaa joskus seurata mukaan arkielämään, jolloin elämä alkaa enemmän tai vähemmän pyörimään pinnan ympärillä. Suurimmaksi arvostelijaksi muodostuu oma peili.

Yhteiskuntamme asettaa naisille tänä päivänä paljon oletuksia. Meikittä kauppaan meneminen on usein merkille pantava suoritus. Kysyn teoksissani myös kysymyksen siitä, missä määrin nainen on vapaassa yhteiskunnassa oikeasti vapaa, vai onko hän asenteiden ja oletusten vanki. Tämä ei rajoitu vain ulkonäköön, vaan itseilmaisu, sanan- ja valinnanvapaus ovat oikeuksia joita haluamme kaikille, mutta vain siinä tapauksessa että sitä harjoitetaan haluamallamme tavalla.

Vaikka maalausten ihmiset kovasti yrittävät olla täydellisiä, sisin kuplii pintaan ja sisäinen tuska näkyy läpi. Viimeisimmät teemani ovat koskettaneet ihmisyyden särkyvää puolta: psyykettä ja tunteita kuten syyllisyys, suru tai raivo, jota päivittäinen elämä meissä synnyttää ja jota me kovasti yritämme välttää. Kuvien naiset yrittävät kiihkeästi peittää ihimilliset epävarmuuden tunteet kuorensa alle. Toisaalta kuvaan myös sitä syyllisyyttä, kun näitä tunteita Ei tunne; kulttuurillemme on tyypillistä kärsiä, jotta saa kirkkaamman kruunun ja lopputuotteena on syyllisyydentunto siitä, kun ei kärsikään.



Maria Liitola, 2015



Maria Liitola, s.1982, on valmistunut kuvataiteilijaksi Porin taidekoulusta 2003 ja Turun Taideakatemiasta 2011. Hän asuu ja työskentelee Turussa.




Lisätietoja:
G12 HELSINKI, Annankatu 16, Helsinki | www.galleria12.fi | 044 717 7177 | g12helsinki@gmail.com

Assalamu Alaikum, 2015 

Glenda, 2015

Someraivo, 2015

Peilistä katsoo pelkuri

Siinä oli jotain hienoa, kun aikanaan aloitti opettamaan lasten kuvataidekoulua kotiseudullani Rymättylässä. Nostatti itsetuntoa mennä koulun ovesta omilla avaimilla, luokkiin joissa itse lapsena oli kuviskoulussa. Hivellä koulun seinään neljäsluokkalaisena maalaamaani kuvaa banaanista, se on siellä vieläkin. Juuret.

Vastaanottaa luokkaan lapset, tervehtiä aikuiset, naapurit, vanhat koulukaverit, ylpeänä siitä että he luottavat lapsensa minun opetettavakseni. Tunsin auktoriteettini kohoavan.

Kunnes erään tunnin alkaessa ovesta astui koulun siistijä. Entisiä naapureitani hänkin, moppi kädessä ja sanoi: "täällä sitten pestään myös lattiat tunnin jälkeen. Tässä on moppi ja rätit."
Se siitä auktoriteetista. Olin lapsena hänen tyttärensä kanssa samassa 4H - kerhossa. Hän laittoi meille keksejä ja mehua. Olis silloin, kuten kansankynttilänä, vain likka joka omilla avaimilla kulkemisen, lasten vastaanottamisen, opettamisen, hymyilemisen jälkeen oli kontallaan ja mukisematta pesi lattiat. 45 min pikkulasten ryhmän jälkeen pestä sai 60 minuuttia. Nöyrää oli. Aloin vihata punaista maalia. Perkele kun se  pigmentti on tiukassa kohdattuaan klinkkerilattian.

Yli vuosi sitten tein näyttelysopimuksen Galleria G12 Helsingin kanssa. Oli taas itseluottamus, auktoriteettikin: näyttelyrintamalla lykästi. Ja nyt on aikaa suorittaa. Maalauksista on ennakkoon oltu kiinnostuneita, tuntuu ihan hyvältä.

Paitsi että suunnitelmat, näköalat ja fiilikset vaihtuu sen sata kertaa matkan varrella. Loppupaniikki tulee aina, aivan sama kuinka kauan on ollut aikaa. Ja lisäpaineet velloo mahanpohjassa kun tiedostaa, että ollaan menossa isolle kirkolle, eikä ole kotikenttäetua.

Gallerian pohjapiirros näyttää äkkiä taidehallin kokoiselta, omat rusinan kokoiset ja näköiset lätyt eivät riitä täyttämään seiniä, huoneita. Punainen lanka rispaantuu, ja jumalavita onko sitten jokainen maalaus viimeistelemättä, no onko? Raotetaanko taidelehteä kädet täristen ja ulvaistaan jokaisen maalauksen kohdalla että tämäkin on niin paljon parempi? Maalaukseni ovat niin pinnallisia ja onttoja! Usko toivo ja rakkaus omaa teemaa kohtaan karisee ja polvet lyövät loukkua.

Sitä ollaan taas polvillaan lattialla rätti kädessä. 4H - kerhon pikku Maria. Vielä kauempana. Päiväkerhon pihalla pissa housussa.

Still no words

Ei mitään sanottavaa, niin paljon maalattavaa

Maalausväsymys

Semmoset 3 weeks to go..

Nothing really

Erittäin suuresti vaiheessa oleva Glenda kurkkii tuossa yllä. Väriä riittää kunhan saisi ne nyt vaan asettumaan ja kasvon pintaan vähän ryhtiä.

Eipä tässä kummempaa. Suoraa toimintaa. Kovissa kivuissa pikku operaation jälkeen. Hammasta purren ja hengitellen, mutta nyt ei ole aikaa tuupata pensseleitä santaan. Tässä vaiheessa näyttelysykliä on se pahin paine (ja väsymys) päällä. Ei oikein ole mitään sanoiksi kerrottavaa kun on niin paljon maalattavaa.

Kauneudesta

G12 - näyttely sukeltelee somekuvissa. Facebook ja instagram ovat vahvat lähteet kuvissa, selailen paljo eri hashtagien takaa löytyviä tulevia kuvallisia traditioita, nykyisiä trendejä. Hauska katsella miten tarkkaan kopioituja ne ovat. Selfie - kuvista siis on kyse.

Kuvia ei oteta tuosta vaan. Niissä poseeraaminen ei ole edes kovin helppoa, tuli todettua kun yritin käyttää itseäni mallina maalausta varten. En kertakaikkiaan edes osaa vääntää vartaloani sellaiseen hyppyriperse - törötissiasentoon huulet tötteröllä ilman tuskaista otsaryppyilmettä ja viittä vaille ensiapuun kiidättävää selkäjumia. Samalla pitäisi hallita asioita kuten tukka, ja asetella sormet puhelimen ympärille myös hyvin hallitulla ja naisellisella tavalla. Vaikeaa. Mahdotonta. En osannut.

Mutta nämä piirteet toistuvat usein hyvin samanlaisina. Erityisen tarkastelun alla oli salikuvat. Niissä samat asennot toistuvat ehkä orjallisimmin. Niitä todella on harjoiteltu, sen huomaa, koska kun itseään koitti vääntää tuosta vaan samaan asentoon, ei tosiaan käynytkään niin yksinkertaisesti. Salilla nämä vielä räpsäistään nopeasti kun kukaan ei katso, joten posen pitää tulla aivan heittämällä.

Maalauksissa tosin on tuon pinta-asento-havainnoinnin lisäksi vielä tämä sisäinen taso, eli täydellisyyden tavoittelun alta pilkottava inhimillisyys. Some on täydellisten paikka, ja vaikka ja koska kukaan ei ole täydellinen, ulkokultaista mielikuvaa syötetään kovalla sykkeellä peittämään kolhuja ja mutkia matkassa. Koitan jättää näitä maalauksissa esille.

Kuvissa on mukana myös tämä haikeampi kuvatyyli, jota alkaa näkemään profiilikuvissakin enemmän. Mainosmaailmasta ja elokuvista hyvin tuttuja kaukaisuuteen katsovia, jostain surusta tai haikeudesta symbolisesti kertovia kuvia. On virkistävää kun "tavalliset" ihmiset alkavat käyttää kuvaa kerronnallisesti niin taitavasti. Näitä on lainattu kuviin myös, ja lisäilty omaa sisältöä: piteleviä käsiä, our lady of sorrows - tikareita, ikoneista tuttuja sädekehiä.

Land of the free (America)

Ja sitten on pari hijab - kuvaa, eli hunnutettuja naisia. Tässä on tällä hetkellä suurin mielenkiinto. Olen nimittäin näitä #selfie #nomakeup #girllikeme #badhairday (ja mitä näitä nyt on) tageja seuratessani alkanut törmäämään myös huntuihin. Ei tässä sinänsä mitään erikoista - nämä omakuvatyylit toistuu aivan orjallisen samana on kuva sitten otettu Suomessa, Equadorissa tai Malesiassa - niin miksei myös hunnutetuilla musliminaisilla? Aloin seuraamaan enemmän näitä #hijabselfie - tyylisiä tageja, ja jotenkin ilahduin niistä. Samalla hämmennyin. Hämmennyin siitä että Katri Sorsan perse (kannattaa lukea Katrin blogikirjoitus omista kuvistaan ja tyttöjen paineistumisesta somekuvissa) olvimainoksessa on ihmisten mielestä ihan ok, mutta hunnutettu nainen on se jonka puolesta voidaan pahoin. Vaikka hän on hunnussaan vapaaehtoisesti - todetaan, että vapaaehtoisuus on nimellistä koska sosiaalinen paine. Ja onhan se niin, sekä pitkät traditiot. Mutta että tämä haluttaisiin varsin jopa kieltää, toisin kuin puolialastomat naiset bussipysäkin mainoksessa, tai se perse olvin mainoksessa. Fucked up.

America

Ymmärrän; ketään ei saa pakottaa mihinkään. Huiviin ja Niquabiin tai Burkaan pakottaminen on väärin. Toisaalta; ehdottomasti puollan vapautta omavalintaiseen pukeutumiseen, eikä keneltäkään saa kieltää huivia. Toisaalta huiviin pukeutuminen vahvistaa sosiaalisen paineen tuomaa painetta pukeutua siihen. Mutta jos joku haulaa pukeutua farkkuihin, pukeutukoon. Jos joku haluaa pukeutua superhessuksi, pukeutukoon. Mutta jos voi pukeutua supermieheksi, pitää saada pukeutua myös mustakaavuksi. Mutta ketään ei saa myös pakottaa farkkuihin, superhessun kalsareihin tai kaapuun.

Seurasin mielenkiinnolla Facebookissa suomalaisten käännynnäisten musliminaisten keskusteluja, he painottavat sitä että "minä päätän" mitä huiveihin tulee. Kyseessä on perin länsimaalaistunut huiviraditio, sillä huiveilla "toteutetaan itseään" ja koristaudutaan. Itsessäni heräsi pieni fundamentalisti. Hijab tarkoittaa "Pukeudu vaatimattomasti", ja sitten ollaan siellä glitterihuivinsa alla kuin Kardashianit. Että ollaanko nyt oikeastaan sisäistetty tämän uskonnollisen symbolin merkitystä, tai miksi sitä sitten edes täytyy pitää ylipäätään,  jos ei haluta kuitenkaan elää sen osoittaman ajatuksen mukaan. Mutta onhan se hyvä että traditiot vapautuvat pakosta ja rajoitteista, asettuvat nykyaikaan. Varsin tyylikkäitä huivinaisia näkyy, mustat pillifarkut, raitapaita ja musta tyylikäs Hijab. Mutta se mikä saa asiaan niin kovasti kiinnittämään huomiota on juuri se, että tämä ei vastaa kauneuden käsitystämme ja on säväyttävää nähdä hyvällä itsetunnolla poseeraava Hijab - nainen kuvastossa jota pidämme länsimaalaisina omanamme. Näemme automaattisesti huivitetun naisen alistettuna. Vaikka tämä olisi kuinka kaunis ja poseeraisi samalla kuvakielellä kuin Suomen tytöt, koemme säälin tunteita. Toisin kuin katsoessamme puolialastomina itsestään selfieitä ottavia teinityttöjä jotka heruttavat instagramissa. Objektisoimassa ja seksualisoimassa itseään ja sukupuoltaan. Saamassa Roope Salmisen laulamaan että mihin luulet olevas menossa tossa mekossas muualle kuin hänen luoksee jatkoille. Tämä on meistä täysin ok. Hyi hitto.

Hijab työvaiheessa

Ja huivi on se minkä haluamme kieltää. Ajattelen tässä itse sitä että kumpi on oikeastaan enemmän vapaa, huivissa (puhutaan nyt vapaaehtoisesti) kulkeva nainen vai länsimaalaistuneisiin ulkonäköihanteisiin paineistuvat tytöt, jotka kokevat että suurin synti on itsensä (ulkoinen!) laiminlyöminen, joiden mielestä on velvollisuus pitää itsestään (ulkoisesti) huolta, oksentaa ruokansa jotta laihtuu, poseerattava perse pystyssä ja pukeuduttava seksikkäästi, siis elettävä näissä tiukoissa ulkonäkönormeissa? Osallistuin männäaikoina keskusteluun jossa fanaattisesti ajateltiin niin että on lähestulkoon velvollisuus käydä vaikkapa kuntosalilla, ja jos ei käy, on kaikki syyt tekosyitä ja ihminen on vaan laiska. Herättää ajattelemaan että minkälaisessa kuplassa me täällä elämme. Toiset hukkuu välimereen ja toiset eivät nää peiliään pidemmälle.

Somearttia

Hyvää kai kaikki tarkoittaa. Ristiriitaisuuksia, inhimillisyyttä. Siitäpä nämä maalaukset.

Lisätään jälkitoimituksena vielä tämä tähän: 

http://www.menaiset.fi/artikkeli/ajankohtaista/paiva_musliminaisen_asussa

Väsynyt blogahdus

Näyttely on aivan nurkan takana ja työhuoneella vietetään kaikki liikenevä aika. Tämä ei kysy enää innostusta vaan toteuttamista vaikka kuinka väsyttää. Tuloksena voi olla eilisenkaltainen 10-tuntinen työpäivä, jonka jälkee jalat, kädet ja pää on niin kipeät että aamullakin humisee korvissa. Itkettää ajatuskin siveltimeen tarttumisesta. Maalasin koko päivän yhtä pienehköä naamaa, ja lopulta maalasin senkin yli. Normisettiä siis. Paniikki alkaa hiipiä deadlinen lähestyessä.

No, tänään vuorossa kuvaamista joten maalata ei (onneksi) ehdi, ja illalla on tunnit Naantalissa, joten kotiin pääsee tänäänkin vasta kymmenen maissa. Perjantaina taas reippaana maalaamaan...

Tässä tuo murheenkryyni America.

Toimeentulemattomuustukitoimia

Ajattelin pitkästä aikaa bloggailla jotain mukavaa, kunnes postiluukusta kopsahti kirje sossulta. Viime kuu oli taas pitkästä aikaa sellainen, että ei ollut myyntiä tahi muutakaan tuloa tarpeeksi vuokran maksuun, joten lakki kourassa hakemaan toimeentulotukea puuttuvalle osalle.

Positiivisen päätöksen sijaan tuli lisäselvityspyyntö, jossa kehoitetaan hakijaa olemaan yhteydessä TE - toimistoon ja selvittämään mahdollinen oikeus soviteltuun työttömyyspäivärahaan.

Ei ollut ensimmäinen taiteilija = työtön - vertaus jonka olen kuullut, joten kilautinpa toimistoon ja ajattelin selventää tilannetta. Virkailija puhelimessa kuunteli asiani ja pysyi kannassaan että juu, sinulle on tullut kaupungilta palkkaa opetustöistä ja toisaalta sinulla ei ole y - tunnusta, joten sinun täytyy olla työtön, ei yrittäjä, ei itseään työllistävä henkilö. Tässä kohtaa alkaa tunto kadota jaloista - siis oikeastiko, näin näette, että minä olen työtön koska nyt ei tullut kauppoja? Kaiken muun ajan pyörittelen peukaloita jos en ole tauluja kauppaamassa? Tällä hetkellä tilauksia ja suunnittelutöitä muutenkin riittää ja opetus on alkamassa, joten tilanne ei ole pysyvä, kyse yhden (no okei kahden jos yksi tilaus pummaa) kuukauden tulottomuudesta. Siis työtön. Taiteilija on työtön. Taide ei ole työ.

No, sitten alkaa jo äänikin väristä; kuulkaa rouva kun minä en ole työtön. Taiteilija ei ole sama asia kuin työtön. Olen töissä joka arkipäivä ja välillä viikonloppunakin. Mitäs, jos nyt menen ja ilmottaudun työttömäksi, ja menetän hallitusten leikkausten takia vielä lasten päivähoitopaikatkin? Sitten ei taatusti tarvitse enää tehdä töitä ollenkaan. Ja jos nyt ilmottaudun työttömäksi ja odottelen sitä päätöstä pari viikkoa, niin onko tarkoitus sillä välillä saada häätö ja kuolla nälkään?

Virkailija lupasi soittaa myöhemmin uudestaan. Kuulosti sinänsä ihan empaattiselta, varsinkin siinä vaiheessa kun itse itku kurkussa yrittää selittää että olen taiteilija enkä työtön, hiukan arvostusta tai edes kohtuutta jos saan pyytää? Harjoitan ammattiani ja olen kerrassaan vielä ylpeä työstäni, johon olen kouluttautunut 9 vuotta. Soitin siinä sitten odotellessani TE - keskukseen, josta todettiin oitis makean naurun säestämänä että juu ei he minulle mitään soviteltuja työttömyyspäivärahoja maksele, eikä muitakaan työttömyysrahoja, olenhan ammatinharjoittaja jolla säännöllistä tuloa. Eikä minulla ole työnantajaa jotta edes sopisin sovitellun tuen ehtoihin. Heidän mukaansa minun pitäisi nyt ilmoittautua työttömäksi vaikka joka päivä töissä käynkin, odottaa heiltä kieltävää päätöstä ja mennä sen kanssa sossulle ja todistaa, että olen yrittäjäksi rinnastettava itseään työllistävä henkilö joka ei ole työkkärin tukiin oikeutettu, kun muuten eivät usko.

No, enhän minä tätä voi tehdä, koska en mitään työpaikka voisi ottaa vastaan ilman että menettäisin tämän oman oikean työni, ja kaiken lisäksi lähtisi sitten ne päivähoitopaikatkin. Sossun täti soitteli takaisin ja oli aistinut hätäni tilan, ja saanut sompailtua päätöksen toistaiseksi. Sillä ehdolla että tulen vikailijan jututettavaksi kuukauden päästä ja selvittämään tilanteeni ja työni laadun. Jälleen kerran. Selvittämään että taiteilija ei ole tukiaisia punkkukuluihin osteleva loisija. Taas uudestaan todistelemaan että miksi työni on tärkeää, ja että minä kuten kuka tahansa muukin, saattaa kohdata tilanteen jossa kauppa ei käynyt, keikka peruuntui, ja raha ei riitä. Pari kertaa siinä tilanteessa nyt olleena olen todennut että lopputulos  on lopulta hyvä, mutta itse tilanne äärimmäisen nöyryyttävä. Siinä kun ei pelkästään arvostella päätöstäni ryhtyä alalle, vaan myös kyvykkyys ja taiteen laatu kauppatavarana. En odota innolla.

Perustuloa odotellessa.

Aina on aikaa

Oli aikaa ottaa selfie

Nousee se aurinko huomennakin, ei tässä jäniksen selässä olla. Aina on aikaa. Huomenna sitten. On aikaa käydä lenkillä, aikaa selata nettiä. Lukea uutisia. Näyttelyynkin on aikaa. On aikaa meikata aamulla, paitsi kun aika loppuu kesken, ehtii laittamaan kunnolla vain toisen puolen kulmakarvat (ks. kuva yllä). Kun aika loppuu, hakee myöhässä päiväkodista. Ajaa ylinopeutta kun lähti myöhässä vaikka piti olla aikaa; saa sakot. Kun aika loppuu kuitenkin, soitellaan huomenna, tai ensiviikolla, ehtii jutella paremmalla ajalla. Muttakun se aika loppuu kesken, eikä koskaan tiedä milloin se loppuu.

Ja sitten se vaan loppuu. 

Kummitädilläni loppui aika pari yötä sitten. Minulla ei ollut aikaa soittaa, useampaan kuukauteen. Miksei muka ollut? Selailen blogia taaksepäin, hän luki kaikki postaukset, ja kommentoikin välillä. Siinä hänen sananasa vielä ovat, vaikka hän on yhtäkkiä poissa. Olisin mennyt käymään jos olisin tiennyt. Miksen mennyt käymään vaikken tiennytkään? 

Priorisointia. Aika on armoton.

Mihinköhän tänään ei mukamas ole aikaa. Nyt ei ainakaan olisi aikaa lähteä ajoissa töistä jotta pääsisi ajoissa lähtemään pienelle vaellukselle kuhankuonolle Tommin kanssa. Vai olisikohan tällä kertaa sittenkin? Oli aikaa tähänkin. 

Aurinko nousee, silti, ajan tällä puolella. Lopulta kovia valintoja ne pienetkin valinnat, mille aikaansa antaa. Annetaan sille mikä on tärkeintä.

Stuudiolla!

Tällasten kanssa lähdetään liikkeelle, selfietaiteen sisintä purkamaan! Takaisin työhuoneella siis. Lähes koko loma satoi ja nyt tuolla paistaa, tietty. Katotaan miten hommat ovat hautuneet.

Kultapieni saa arvoisensa säväyksen, tällä kertaa ei lyöntimetallista..

Luonnosta uuteen maalaukseen, häshtäg girllikeme hästäg selfie häshtäg badhairday häshtäg nofilter häshtäg somekulttuuri

Tämmöstäkin viritteillä :) ihq.

Kun loma jo loppuisi

Näyttely lähestyy pikavauhtia ja kesälomaa vietetään kuin tulisilla hiilillä. Alkaa olla kiire, ainakin jos näitä ajatuksiani tarkastelee. Yhdistä kuvaan #nomakeup #girllikeme #realme ja olet jäljillä..

Bonuskuva turhautuneesta taiteilijasta. Vain kultainen tausta puuttuu..

Vaikeemman kautta

Valmistelen tällaista uutta, jotenkin nämä akvarellimaiset pinnat kiehtoo juuri nyt. Vaan kyllä on piirustuksen kanssa töitä. Todella hyvä photariluonnos on tässä eikä piirtämisen pitäisi olla vaikea homma, vaan kun ei. Sunnuntaina pitäisi lähteä ripustelemaan Hämeenlinnaan ja takaraivossa tietysti on kolkuttanut että saisi tämän sinne mukaan, ja kiire ja kellon vilkuilu lieneekin syypäänä siihen että saa alottaa alusta uudelleen ja uudelleen. 

Hirveä väsymys painaa kropassa ja piirustukseen keskittyminen on sitämyödenkin vaikeaa, ei millään jaksaisi mittailla ja laittaa asioita kerralla paikalleen. 

Huomenna ehtis vähän vielä säätää, yöksi jätän vähän mustetta kuivailemaan. Pohjakin kyllä tässä kiusaa, tahtoo mennä nimismiehen kiharalle pinta kun kostuttaa.