Motivaation pilkahdus

Ehkä se siitä kuitenkin. Tai en tiedä. Mutta oman työskentelyn suhteen ainakin. Se on ollut alusta asti selvää että ei tällä alalla tule koskaan rahoissa kieriskeltyä, mutta hämmästyttävän vähällä sitä on oppinut tulemaan toimeen. En näe mitään syytä sille miksei tässä kitkuteltaisi tulevaisuudessakin. Varsinkin kun tuntuu siltä, että on pitkästä aikaa ihan oikeasti suorastaan lieskoissa tekemisen suhteen. Kesällä tuli kyllä väännettyä ihan kiitettävästi hommia työhuoneella, onnistuttua ja epäonnistuttua, enimmäkseen jälkimmäistä. Koin kuitenkin valtavan ahaa-elämyksen tekniikan tiimoilta ja sävel on kutakuinkin selvä tästä eteenpäin, vähäksi aikaa.

Tänään kaupassa käydessä, laskiessa senttejä että riittääkö 15 euroa kaikkeen mitä tarvitsee loppukuuksi, tuli kyllä perinjuurin harkittua taas että miksi helvetissä tätä tekee. Tuorein taide-lehti valottaa asiaa muiden taiteilijoiden kautta siten, että jotkut kokevat taiteen tekemisen suorastaan pakoksi, toiset tekevät sitä koska sitä on kiva tehdä. Hymähdin, että mikä helvetin pakko sekin on. On kai se aika helvetin kovaa idiotismia lähteä tekemään uraa alalla jolla toimeentulo on huikean epävarmaa ja epätasaista, ja uratie saattaa maksaa kulkijalleen kalliimman hinnan mitä osaisi kuvitellakkaan. Mistä löytää puolison joka jaksaa tukea toista alalla joka yhteisen talouden pönkittämisen sijasta ennemminkin suistaa sen raiteiltaan, puhumattakaan nyt itse taiteilijan mielenterveydestä. Varsin karrikoidusti ilmaistuna voisi alaa kuvata porukasta eksyneen sukeltajan selviämiskamppailuna aavan meren keskellä, kun muu jengi purjehtii kohti taivaanrantaa. Kuinka kauan jaksaa pidellä päätään veden pinnan yläpuolella. Ehkä tuurilla pelastuu ajelehtimalla aution saaren rantaan, jolla seisoo yksinäinen Palmu.

Niin mistä se pakko sitten muodostuu. Taiteilijan työhän on toisaalta mystillisen nerouden sijasta helvetin lapsellista. Onko kovinkaan täysijärkistä omistaa elämänsä ja hyvinvointinsa värin levittämiselle kankaaseen? Onko tämä tarve autistista piinaavan sairauden kaltaisen pakko-oireisen toiminnan omaista? erotuksena vain se, että taiteilija yrittää hyötyä tästä pakko-oireestaan rahallisesti ja siten oireilee tietoisesti. Vai sairastaako jokainen taiteilija kroonista pakko-oireyhtymää todellisten vastuiden pakoilusta taiteilemalla, saattaisi kysyä kuka tahansa ns. leivän pöytään tuovan intohimottomasti työhönsä suhtautuva perusduunari, tai asiaan kyrpiintynyt perheenjäsen. Esim. rakkaani, joka juuri tuli jo kolmatta kertaa katsomaan joko olisin valmis lähtemään remonttityömaalle tämän blogin kirjoittelun sijasta (ajatteluhan on osa prosessia, sanon, ja kiipeän norsunluutorniini). Ja siltähän se varmasti ja varsin perustellusti myös näyttää. Ja on tässä tapauksessa myös totta, kun ulkona on kylmä ja peiton alla lämmin. Joten tunnustan oitis syyllisyyteni taiteen taakse piilotteluun todelliuuden pakenemisen merkeissä. Eikä muuten mene läpi taideselitys kun istuu tietokooneella.

Loppuhuipennukseksi haluaisin onnitella Vuoden nuorta satakuntalaista taiteilijaa, neljättä semmoista: onnea Laura Lilja! Lauraa edelsi pystin pitelijänä Törmälehdon Samppa, jotka molemmat ovat vanhoja luokkatovereita Porin taidekoulusta, sittemmin opintojaan toisaalla jatkaneita. Jospa se motivoisi itseäkin sinnittelemään piirustuskoulun loppuun asti, kun kerran meni aloittamaan.

Harasoo

Noniin, kun edellisestä taidekriisistä on toivuttu ja yhteinen sävel kynttilän kanssa löydetty, astuu kuvaan kriisi #2. Kela penää yli pariakymmentä oparia tai opintotuet peruuntuu. Tähän ei tietenkään ole varaa, saatika motivaatiota kerätä niitä opareita, joten olen jonkinlaisessa umpikujassa. Opinnot ei kiinnosta tällä hetkellä piirun vertaa, mutta optiota mihinkään osa-aikaiseen työhön ei ole näköpiirissä. Ahdistus on mannerlaatan kokoinen. Tää menee varmaan siihen että toi toinen puolisko joutaa menemään takaisin merille että tullaan toimeen, ja mä nyhjötän yksin rahatonna kotona, eikä voi edes maalata matskurahojen puutteessa. Ateriaksi valmistanen käpykeittoa ja sammallimppua. Aah.

Sinänsä päätös lopettaa koulu, tai ainakin ottaa välivuosi, olis todella helppo jos olisi jokin tulonlähde. Stressitasot on niin korkella että veikka gustafssonkaan ei kiipeäisi niiden ylitse.

Kaikkea sitä kuulee

Kas tässä olkaa hyvä kolmen suora uusinta uutta allekirjoittaneen kamerasta ja pensselistä. Mallina näissä toimii opiskelijatoverini Eeva Saaros (maalaus), Aino Sainio (maalaus) ja Henri Ahti (kuvanveisto). Ja kas tässä näiden tiimoilta pureksittavaa liittyen edelliseen kirjoitukseen ja mustavalkoiseen suhtautumiseen. Onko tämä maalaus? Tekniikkana valokuva/pigmenttisiirto ja akryyli. Erään nimeltämainitsemattoman kansankynttilän mielestä tämä ei ole maalaus.


Eikä myöskään tämä. Perusteluna on se, että kuvan pohjalla enemmän tai vähemmän näkyvänä elementtinä on valokuva. Jonka johdosta maalaus ei ole enää maalaus, huolimatta siitä mitenkä paljon maalausta on työssä oikeastaan harjoitettu. Esim. tässä kuvassa valokuva oli liian haalea näkyäkseen, joten maalasin työn jättämättä valokuvaa näkyviin ollenkaan. Valokuva oli siten hiilipiirrokseen verrattavissa oleva luonnos pohjalla. Mutta koska luonnoksena oli valokuva, teos ei ole kuulemma maalaus.


Niin kuin ei tämäkään. Mikä se sitte on? se ei ole valokuva. Se ei ole grafiikan vedos. Se on teos, taiteeksi se on tehty ja taiteena sen esitän, menetelminä pigmenttisiirto ja akryylimaalaus. Kuinka se on siis suljettavissa pois maalauksen kentästä, vaikka työn lähtökohtana ja yhtenä tekniikkana on valokuva. Herää kysymys siitä että kuinka tärkeää lopulta on edes luokitella tekniikoita alaotsikoihin, muussa kuin informatiivisessa mielessä, että mitä tekniikkaa työssä on käytetty. Kun se katsojaa kerran kiinnostaa. Mutta onko mahdollista olla kutsumatta näitä maalauksiksi? jos maalauksen poistaa näistä teoksista, jäisi jäljelle vain harmaa tuloste.

Teknisesti näissä töissä en onnistunut siinä mielessä, että jätin valokuvajäljen liian haaleaksi. Vain Eeva-kuvassa tämä toimii jossainmäärin ja valokuva näkyy valokuvana yhdessä maalauksen kanssa, mutta siinäkään valokuvalle en jättänyt tarpeeksi hengitystilaa. On vielä miettimistä siinä että kuinka paljon haluaa valokuvan näkyvän ja mikä siinä on tarkoituksena ylipäätään. Mutta helvetti, onhan tämä nyt maalaustaidetta valokuvan läsnäolosta huolimatta. Valokuva on lähtökohtana suuressa osassa taiteesta jokatapauksessa, sen tuominen maalauksen osaksi ei poista maalausta teoksesta.