Taiteilijatapaaminen

Tervetuloa!

Sinun täytyy

Muutama sana tästä maalauksesta: 

Sinun täytyy - You must (Woman is born free but is everywhere in chains)

Useammassakin maalauksessa pitäisi melkein olla kirjallinen aineisto mukana, niin paljon olen kerrostanut ajatuksia joka ikiseen. Tämä on nyt näistä ajankohtaisin niin avataan sitä tässä. 

Avajaispäivän aamuna alkoi uutisista tulvia hurjia uutisia. Pariisiin oli tehty terroristi-iskuja, yli sata kuollutta. Avajaisissa katselin tätä maalausta ja mietin itsekseni sen ajantasaisuutta. 

Lähdin tekemään maalausta Hijab - huntuteeman kautta. En ajatellut sinänsä käsitellä Islamia, vaan käsitellä ajatuksia vapaudesta ja ihanteista, kauneuden käsityksistä ylipäätään. Kokonaisuus kertoo naiskuvasta ja miten sitä eri tavoin katselemme ja toteutamme. Tämän työnimi oli America - land of the free, ja maalauksessa esiintyi siis nainen hunnussa, taustalla USA:n lippu. Kuva oli suora lainaus erään Hollywood - näyttelijän instagram - kuvasta, mutta naisen paikalla oli hunnutettu nainen. Ensin lähdin tekemään hänestä tummaihoista, lopulta nainen vaaleni ja nuoreni lapsenkasvoiseksi. Pohdin työn kanssa ajatusta siitä (kuten tässä jo aiemmassa postauksessa kirjoitin), että onko länsimainen nainen oikeasti vapaa, ja kuinka sorrettu on itensä verhoava tai siihen painetta tunteva nainen suhteessa naiseen, joka tuntee painetta itsesä paljasteluun ja objektina olemiseen. 

Siinä sitten katselin työtä ja viikko ennen avajaisia lähdin vähän "parantelemaan" työtä pienellä spraytekstillä. En tiedä mitä siinä sitten tapahtui mutta yhtäkkiä olin maalannut koko työn yli. Seisoin siinä yltäpäältä maalissa ja hyperventiloisin! Mitä helvettiä olen juuri tehnyt! Johonkin vain hujahti monta tuntia aikaa ja olin jossain ihmeen maalausflowssa sutinut koko maalauksen yli valkoista maalia. 

Paniikin laskeuduttua piti alkaa ajatella uudestaan. 

En saisi alla ollutta enää millään tehtyä uudelleen, joten oli siis tehtävä koko homma alusta. Purin ajatusketjun atoimeiksi. Aloin kaivelemaan instagramista kohtalokasta, muotilehtimäistä poseerausta. Hieman dramaattisempaa kuvaa. Tuo tekstimuotti minulla oli vielä jäljellä, joten hyödynsin sitä uudestaan. Tein monta kerrosta. Vedin teippiä, viivoja, värikenttiä ja veteen piirrettyjä viivoja. Tein ajatuksiani fyysisiksi. 

Kuvaan yhdistämäni teksti "Woman is born free but is everywhere in chains" (wo - etuliite oli itse lisäämäni, koska naisteema) oli Jean - Jacques Rousseaun ajatuksia. Törmäsin tekstiin ja Rousseaun ajatuksiin taannoin googletellessani yhteiskuntasopimuksesta. Nauratti niin että meinasin laskea alleni, kun luin satojen vuosien takaisia näkemyksiä yhteiskunnan ongelmista, korruptiosta ja tasa-arvosta. Miten ajankohtaisia ne olivatkaan tämän hallituksen otteessa ja varsinkin pääministerin rautakouramaisessa (ruostuvassa) pakkolinjassa. Rousseauta pidettiin totalitaristina; toivottiin että kaikki ymmärtävät vapauden tuovaa yhteistä hyvää ja tahtoa ja toimivat sen puolesta. Ja mikäli eivät ymmärrä sen puolesta toimia, heidät voidaan tähän pakottaa. Ajatus kosketti monella tapaa: ei pelkästään nykypolitiikassa, yhteiskunnassa, myös ajatuksista persoonasta, seksuaali-identiteetistä ja naisen roolista (miehen ja naisen roolia ja identiteettikriisiä näyttelyssä koskettaa myös Glenda - maalaus, täytynee kirjoittaa siitä seuraavaksi). 

Tämän ajatuksen halusin säilyttää myös maalausta uudelleen työstäessä. Jätin huivin kuitenkin pois, kokonaisuudesta tuli jo niin monisyinen että en itsekään osannut jäsentää mihin kaikkeen se viittaa. Pelkäsin toisaalta sitä että jos maalaan naiselle huivin, teos tulkitaan juuri niin päin että huivissa nainen ei ole vapaa, kun tarkoituksenani oli pikemminkin kysyä että miksi näin ajatellaan.

Otettiin painia useampi erä. Värit ja muodot ja varjot ja työn määräävä olemus vaihteli useaan otteeseen. Jäin kuitenkin kaipaamaan USA:n lipun tuomaa viitettä ja halusin lisätä taustaan vielä jotain tunnistettavaa, joka voi toimia punaisena lankana jos maalauksen sisältöä jaksaa kaivella pidemmälle. Visuaalisesti ajattelin lisääväni volyymia tukkapehkoon, ja ajattelin että teen sen "kuutisti". Jokaisessa meissä nimittäin asuu pieni Lavosen Kuutti, sen lisäksi että jokaisessa naismaalarissa asuu Schjerfbeckin Helene (häneen tulee verratuksi jossain vaiheessa varmasti jokainen). Itse olen kohdannut molemmat vertaukset ja ottanut ne ilolla vastaan. Helene, Kuutti ja Churbergin ja Thesleff ovat maalareita joiden ote on aina viehättänyt ja jotka tuntee omaksi maalaukselliseksi "kodikseen". Kuutin naiskuvat ovat toki aina mielessä kun omiaan tekee. Niitä on katsottu niin moneen kertaan. Mieleeni tuli aivan tietty tyyli mustan valuttamisesta, ja tietyn oloinen teos. Tämä kyseinen tyyli on juurikin se mitä kollegan Essi Peltosen (kenen kanssa jaoin edellisen työtilani) kanssa aina töistämme bongaamme kun arvelemme toistemme töistä että "menikö kuutiksi". Löysin etsimäni nopeasti, ja myös kuvalle nimen: 

Queen of Silence

Tajuntani räjähti. Hiljainen hyväksyntä. Päätin tehdä tuosta työstä suoran lainauksen tähän maalaukseen: naisen hiusten vasen puoli on suora tulkinta yhdestä kyseisen maalauksen osasta. Nimeä en sentään kehdannut lainata. Pidin tätä parempana ideana kuin tehdä jotain "kuutisti". Mielellään kumarrran suoraan mestarin suuntaan. 

Leikkaus takaisin avajaisiin - siinä olin maalauksen edessä. Sanat jotka olin sprayannut teokseen on siis luonut Rousseau. Ranskan suuren vallankumouksen aikana terrorin aikaa luotsanneet jakobiinit pitivät toimintansa selkärankana juuri Rousseaun filosofiaa. Nyt on taas terroristit toimessa ranskassa. Terroristit, jotka riistävät vapauden äärimmäisellä tavalla, ja toisaalta uskovat että vapaus tulee juuri sitä kautta. 

Facebook täyttyi Ranskanlipuista. Palestiina, Syyria, Afghanistan, Irak, Somalia - emme ole nähneet yhdenkään maan lippua kenenkään profiilikuvan päällä huolimatta siitä, että näissä maissa terrori on päivittäistä. Nyt se osui länsimaihin, ja maailma menee sekaisin samoin tein. Formuloissa on palkintopallin vieressä Pray for Paris - lippu. Kauppakeskuksessa vietettiin eilen hiljainen minuutti Pariisin uhrien takia. Kaupungit muuttivat monumenttiensa värejä trikoloriksi (Myös Turku!). Minua oksettaa.

Kaikki kunnia heitä sureville. Tietysti saa surra. Länsimaat osoittavat solidaarisuutta toisilleen, luonnollisesti, ja mitä lähemmäs tregedia osuu, sitä enemmän se tuntuu.  En silti voinut olla tuntematta pientä kiukun kuohahdusta. Hiljaisen hetken aikana teki mieli huutaa täysillä että MISSÄ OLI HILJAINEN HETKI KUN SYYRIASSA VIIME VIIKOLLA KUOLI 175 IHMISTÄ, NAISIA, LAPSIA, MIEHIÄ KUOLEE SATAMÄÄRIN LÄHES PÄIVITTÄIN? Missä oli profiilikuvakampanjat kun pienet lapset hukkuivat välimereen? Hukkuvat yhä? Ja me täällä vain itkemme kun joudumme ottamaan pakolaisia vastaan. Vingumme että eikö naapurimaat voisivat huolehtia Syyriasta. Miksi meidän pitäisi mennä sinne sotaa selvittelemään, miksei muut. Ei Isis ole meidän ongelmamme. 

Kuunnes se iskee Euroopan rajojen sisäpuolelle. Hiljaiset hyväksyjätkin ovat pakotettuja kohtaamaan sen, mitä muissa maissa tapahtuu päivittäin.  Tai ideaalitilanteessa kohtaisivat. Sota ei täällä tunnu todelliselta, se ei kosketa. 

Sinun täytyy - You must - nimi viittasi alkujaan siihen, että vapautta ei oikeastaan ole: olemme kahlittuja ties mihin vaikka olemme nimellisesti vapaita. Avajaisissa mietin että Sinun ja minun täytyy tehdä myös muuta: avata silmämme, kuten tämä hiljaisuuden kuningatar on tässä tehnyt. Vapaus ei ole kaikilla, ja sama ihmisarvo pitäisi olla, meillä kaikilla. 

Postvernissage

Paria päivää ennen avajaisia on just hyvä tehdä päätöksiä tyyliin "maalaankin tuon sinisen liinan kultaiseksi". Siinä tulee hiukan hiki. 

Vaikeimmat työt on vaikeimpia ottaa messiin. Ei teknisesti ehkä mutta muuten. 

Paras mahdollinen maalausrätti = housut

Melko loppumetreille meni tämän kanssa, kyllä otettiin erää.. 

Työhuone näyttääkin siltä että ollaan hiukan painittu näiden kanssa

Kalkkiviivoilla ei tarvitse edes kofeiinia näyttääkseen tältä. Ei paljoa nukuta.

Valmista tuli! Ja ihan jopa 2 päivää ennen avajaisia :D

Our lady of sorrows kurkisteli matkan aikana perän pitäjiä. Kohti Helsinkiä :)

Matkaa taitettiin sumussa

Ripustamisen vaikeus. Onneksi on some. voi lähettää kuvia ja neuvotella raadin kanssa puhelimessa että mikä mihinkin.

Ensimmäinen valmis seinä. Siitä eteenpäin!

No nyt ollaan päästy asiaan! Avajaisvierailta Jumalten Nektaria! Huomatkaa silmäpussit, ei ole nukuttu kahteen viikkoon :D

Avajaispöperöt

Ja tietysti simat

Näky työhuoneella tänään. :D

Pikaisen siivouksen jälkeen tyhjä työhuone. Puhdistavaa! Nyt pitäisi orientoitua muihin ajatuksiin välillä ja miettiä tulevaa.

Maaliviiva häämöttää

Ehkä parasta avajaisissa on tietoisuus siitä, että kohta ihanihan kohta ei tarvitse ajatella mitään. Tai no yksi suunnittelutyö ensiviikolla, mutta sekin ihan normaali päivärytmissä. Sen jälkeen aivot narikkaan ja kaikkea muuta paitsi kuvan osoittamia, hyvin hallussa olevia taitoja!

Huomenna ripustamaan. Perjantai 13 päivä. Menee varmaan just täydellisesti :D

Katri Sorsan kyyneleet

Yhdestä näyttelyn maalauksesta halauisin kirjoittaa vielä vähän erikseen.

Olen seuraillut Katri Sorsan blogia ajoittain. Olin kiinnostunut hänen suoruudestaan ja objektiivisesta näkökannasta siihen, mitä ulkonäköpaineet meille tekevät, miten ne meitä muokkaavat. Hän on rehellinen – some voi olla hyvä asia ja ulkonäöstään huolehtiminen positiivista, mutta asioiden nurjien puolien tunnistaminen ei ole pelkästään itselle avaavaa ja opettavaista, mutta myös todella tärkeää nyt, kun somen tuomat ulkonäköpaineet ovat vahvasti kartalla.

Some on kauniiden maailma jossa omaa itsetuntoaan voi kohottaa ja antaa mielikuvaa hyvästä ja kauniista elämästä. Some on valitettavast myös alusta kiusaamiselle, ei pelkästään teinien keskuudessa, vaan myös aikuisten. Kommentoinnin suhteen rima on todella alhaalla. Ihmiset kirjoittavat toisilleen mitä sylki sattuu suuhun tuomaan, sellaisia asioita, joita ei koskaan kehtaisi päin naamaa kenellekään sanoa. Kirjoittajat pidättävät itsellään oikeuden hyvin törkeäänkin kommentointiin, ja perustelevat itseään sananvapaudella ja haukkujensa kohdetta syyllistämällä: sinun vikasi, että käyttäydyn näin. Aivan kuin alkeellisetkin käytöstavat olisivat unohtuneet, kuin ne eivät pätisi netissä ollenkaan.

Avaan taidenäyttelyn ”Inhimillisyys” Galleria G12 Helsingissä lauantaina. Näyttely koskettaa somen naiskuvaa, veteen piirrettyjä viivoja ja minäkuvaa. Olen löytänyt inspiraatiota maalauksiini Katrin blogista aiemminkin, hänen kirjoittaessaan siitä, miten valheellinen ja rakennettu naiskuva joissa hän itsekin on poseerannut, muokkaa mielikuvaa itsestämme vahingollisella tavalla. Hänellä onkin suora ja aito ote bloggaamisessaan, kuvissa näkyy arjen kauneus ja pehmeys. Kuvista ja elämästä ei yritetä siivota arkirealismia pois. Hän on oma itsensä, eikä kaunistele.

Oma itsensä hän oli myös eräässä tv-ohjelmassa, joka sai somen melkolailla räjähtämään. Seurasin ruutuni takaa sitä myllytystä mihin Katri joutui somettajien järjenkäytön valuessa viemäriin. Äitiys ja seksuaalisuus on aiheena lähtökohtaisestikin herkkä, ja keskustelu lähti nopeasti sivuraiteille, joissa nukkuvan lapsen vieressä puuhastellut pariskunta nähtiin pedofiileinä ja joiden lapsen vaunutkin viilleltiin vihan kuohuissa hajalle. Tilanne alkoi muistuttaa etäisesti jo viimeaikojen maahanmuuttajiin kohdistunutta vihapuhetta, jossa pelätään maahan vyöryviä mekkaloisijoita jotka vaarantavat kansakuntamme turvallisuuden. Tämä ”keskustelu” johti siihen että polttopulloja heittelikin ne kantasuomalaiset, vaikka ulkomaalaisiahan tässä piti pelätä. Katrin tapauksessa lasta kohtaan uhkaavasti käyttäytyy jälleen somen sankarit, viiltelemällä vaunuja. Olemmeko todella näin lyhytnäköisiä, ja täysin joukkokiihkon vietävissä?

Kysyin Katrilta saanko käyttää hänen omakuvaansa maalaukseen. Kuvassa Katri itkee järkyttyneenä netin kirjoittelusta. Kuva on vaikea, ja varmasti vaikeasti käsiteltävä aihe myös itse mallille, mutta toivoin saavani sen osaksi näyttelyäni toimimaan eräänlaisena monumenttina sille, kuinka somessa voi iskeä vauhtisokeus. Se on maailma, jossa normaalit käyttäytymisnormit eivät päde. Se on äärimmäisen arvostelun aitio, emmekä aina tahdo muistaa että risuaidan toisella puolella on oikeita ihmisiä. Näyttelyni nimi on Inhimillisyys, mutta somessa se hyvin usein loistaa poissaolollaan. Vaan inhimillistähän sekin on, erehtyminen.

Tervetuloa avajaisiin 14.11. klo 14 - 16!

Maria Liitola
"INHIMILLISYYS"
14.11. - 3.12.2015 | G12 Helsinki


Tervetuloa näyttelyn avajaisiin lauantaina 14.11.2015 klo 14-16!

Ihmiset, tunteet ja kokemukset usein toimivat minulle inspiraation lähteenä. Maalaan usein kasvokuvia, ja ilmeen lisäksi värin käyttö on tärkeä elementti tunneilmaisun rakentamisessa.

Visuaalinen kulttuuri sosiaalisessa mediassa on minusta hyvin kiinnostavaa. Inspiroidun usein selfiekuvastosta – siitä tavasta miten ihmiset luovat itsestään illuusiota ja hakevat hyväksyntää homogeenisesti hyväksytystä tavasta esittää itseään. Varsinkin nuoret ovat ehdollistuneet vahvasti tähän ilmaisun tyyliin. He lainaavat selfieissään visuaalisia ideoita artisteilta, mainoksista ja elokuvista. Minä vastavuoroisesti lainaan heiltä: aidoilta ihmisiltä jotka yrittävät tehdä itsestään epäaitoja, muiden toisintoja. Se on herkullista kuvallisen maailman ilmiöiden havainnointia ja eri tavoin kertovien kuvien hallittua käyttöä.

Kiinnostun eniten kuvista, joiden tyyli toistuu tunnistettavasti samana maantieteellisestä sijainnista huolimatta. Näissä kuvissa korostuu hyväksytyksi tulemisen toive hyvin tunnistettavasti kopioitujen poseerausten kautta. Sisäänpäinkääntyneimmässä muodossaan ihmiset julkaisevat kuvia itsestään ottamassa kuvia itsestään, kopioiden muita sormien ja pään asentoa myöden piiruntarkasti. Onkin kiinnostavaa pohtia miksi näitä lainataan, mihin alkuperäisessä kuvassa on oikeastaan ihastuttu ja miten kuvaan on samaistuttu siitä huolimatta, että itseltä ei löytyisikään samanlaista pyllyä tai merkkivaatteita, kuntosalin jäsenyyttä tai botox-huulia. Poseeraamalla samalla tavalla koetaan silti kuuluvansa samaan joukkoon.

Somekulttuuri on kauniiden maailma joka aiheuttaa helposti ulkonäköpaineita. Muottiin kuulumisen paine on kova, ja siitä ulos astuminen voi tuoda negatiivisemman reaktion kuin mikään itsensä paljastelu koskaan. Ihmiset asettavat itsensä alttiiksi äärimmäiselle arvostelulle, jossa katsotaan vain pintaa, ja toisaalta kaikki kokevat myös oikeudekseen sanoa ja tehdä kenelle tahansa mitä tahansa. Kuvallisen illuusion ylläpitäminen saattaa joskus seurata mukaan arkielämään, jolloin elämä alkaa enemmän tai vähemmän pyörimään pinnan ympärillä. Suurimmaksi arvostelijaksi muodostuu oma peili.

Yhteiskuntamme asettaa naisille tänä päivänä paljon oletuksia. Meikittä kauppaan meneminen on usein merkille pantava suoritus. Kysyn teoksissani myös kysymyksen siitä, missä määrin nainen on vapaassa yhteiskunnassa oikeasti vapaa, vai onko hän asenteiden ja oletusten vanki. Tämä ei rajoitu vain ulkonäköön, vaan itseilmaisu, sanan- ja valinnanvapaus ovat oikeuksia joita haluamme kaikille, mutta vain siinä tapauksessa että sitä harjoitetaan haluamallamme tavalla.

Vaikka maalausten ihmiset kovasti yrittävät olla täydellisiä, sisin kuplii pintaan ja sisäinen tuska näkyy läpi. Viimeisimmät teemani ovat koskettaneet ihmisyyden särkyvää puolta: psyykettä ja tunteita kuten syyllisyys, suru tai raivo, jota päivittäinen elämä meissä synnyttää ja jota me kovasti yritämme välttää. Kuvien naiset yrittävät kiihkeästi peittää ihimilliset epävarmuuden tunteet kuorensa alle. Toisaalta kuvaan myös sitä syyllisyyttä, kun näitä tunteita Ei tunne; kulttuurillemme on tyypillistä kärsiä, jotta saa kirkkaamman kruunun ja lopputuotteena on syyllisyydentunto siitä, kun ei kärsikään.



Maria Liitola, 2015



Maria Liitola, s.1982, on valmistunut kuvataiteilijaksi Porin taidekoulusta 2003 ja Turun Taideakatemiasta 2011. Hän asuu ja työskentelee Turussa.




Lisätietoja:
G12 HELSINKI, Annankatu 16, Helsinki | www.galleria12.fi | 044 717 7177 | g12helsinki@gmail.com

Assalamu Alaikum, 2015 

Glenda, 2015

Someraivo, 2015

Peilistä katsoo pelkuri

Siinä oli jotain hienoa, kun aikanaan aloitti opettamaan lasten kuvataidekoulua kotiseudullani Rymättylässä. Nostatti itsetuntoa mennä koulun ovesta omilla avaimilla, luokkiin joissa itse lapsena oli kuviskoulussa. Hivellä koulun seinään neljäsluokkalaisena maalaamaani kuvaa banaanista, se on siellä vieläkin. Juuret.

Vastaanottaa luokkaan lapset, tervehtiä aikuiset, naapurit, vanhat koulukaverit, ylpeänä siitä että he luottavat lapsensa minun opetettavakseni. Tunsin auktoriteettini kohoavan.

Kunnes erään tunnin alkaessa ovesta astui koulun siistijä. Entisiä naapureitani hänkin, moppi kädessä ja sanoi: "täällä sitten pestään myös lattiat tunnin jälkeen. Tässä on moppi ja rätit."
Se siitä auktoriteetista. Olin lapsena hänen tyttärensä kanssa samassa 4H - kerhossa. Hän laittoi meille keksejä ja mehua. Olis silloin, kuten kansankynttilänä, vain likka joka omilla avaimilla kulkemisen, lasten vastaanottamisen, opettamisen, hymyilemisen jälkeen oli kontallaan ja mukisematta pesi lattiat. 45 min pikkulasten ryhmän jälkeen pestä sai 60 minuuttia. Nöyrää oli. Aloin vihata punaista maalia. Perkele kun se  pigmentti on tiukassa kohdattuaan klinkkerilattian.

Yli vuosi sitten tein näyttelysopimuksen Galleria G12 Helsingin kanssa. Oli taas itseluottamus, auktoriteettikin: näyttelyrintamalla lykästi. Ja nyt on aikaa suorittaa. Maalauksista on ennakkoon oltu kiinnostuneita, tuntuu ihan hyvältä.

Paitsi että suunnitelmat, näköalat ja fiilikset vaihtuu sen sata kertaa matkan varrella. Loppupaniikki tulee aina, aivan sama kuinka kauan on ollut aikaa. Ja lisäpaineet velloo mahanpohjassa kun tiedostaa, että ollaan menossa isolle kirkolle, eikä ole kotikenttäetua.

Gallerian pohjapiirros näyttää äkkiä taidehallin kokoiselta, omat rusinan kokoiset ja näköiset lätyt eivät riitä täyttämään seiniä, huoneita. Punainen lanka rispaantuu, ja jumalavita onko sitten jokainen maalaus viimeistelemättä, no onko? Raotetaanko taidelehteä kädet täristen ja ulvaistaan jokaisen maalauksen kohdalla että tämäkin on niin paljon parempi? Maalaukseni ovat niin pinnallisia ja onttoja! Usko toivo ja rakkaus omaa teemaa kohtaan karisee ja polvet lyövät loukkua.

Sitä ollaan taas polvillaan lattialla rätti kädessä. 4H - kerhon pikku Maria. Vielä kauempana. Päiväkerhon pihalla pissa housussa.