Painting

Älä tyri ny, älä lyö yli ny

Jos kotona empii kahden välillä: mennäkö nokosille vai maalaamaan, valinnan pitäisi olla kyllä ehdottoman selvä. Jo oven sulkeutuessa selän takana sitä tietää että kohta tapahtuu, eikä varmasti mitään hyvää.. Ja silloin pitäisi mennä, ja lujaa, takaisin tulosuuntaan. Mutta ei.

Lähtökohtana oli jo tämä: olin jättänyt työn alla olevan työn nojailemaan tämän työhuoneenani toimivan autotallin ovea vasten. On ollut korkeapainetta pidemmän aikaa, pohja kesti pohjustukset ja työskentelyn vääntymättä, joten en ollut kiinnittänyt ristikkoa. Ja sitten alkoi sataa.
Kosteus hönki ovien raoista sisään ja kiristi kankaan ihan rummuksi, täysin kieroksi. Uuden, kalliin, ison pohjan.Tähän todellisuuteen siis saavuin rättiväsyneenä. Ihan ensin aloin lämmittelemään uuden, pohjamaalausta odottelevan pohjan kanssa, jossa on nyt sitten jotain joka muistuttaa etäisesti räjähtäneiltä tisseiltä. Ja mitä tuohon vääntyneeseen pohjaan tulee - en saanut ristikkoa väännettyä siihen takaisin, niin sain jostain kumman syystä ajatuksen lyödä kiilat kulmiin niin että just nafti kehikko napsahtaa paikalleen. No kyllähän sen tietää mitä siinä käy, kun kiilaa liian kireää pohjaa. Sehän siis vain KIRISTYY entisestään, asia, jota en väsymyksen syövereissä ymmärtänyt ennen kuin olin naputtanut pohjan lopullisesti mutkalle. En löydä hohtimia mistään, ja ilman en saa kiiloja irti, sitten alkaa kiukun kyynel polttaa silmäkulmaa: onko minun nyt helvetti oikeasti purettava tämä pohja jotta saan tilanteen haltuun? Toisella puolella komeilee kaiken lisäksi hiilipiirustus. Tällainen:

Tai mitä siitä nyt tämän mukiloinnin jälkeen on enää jäljellä.
Välillä ihmettelee montako kertaa sitä jaksaa lyödä päätä seinään - ei ole ensimmäinen kerta kun pohjat täällä vääntyvät yks kaks. Itseasiassa lähes joka ikinen on vääntynyt jos olen säilyttänyt niitä täällä. Ja montako kertaa täytyy itselleen todeta että väsyneenä ei auta tulla touhuamaan, mutta kun se omatunto soimaa. Pitää tulla edes kokeilemaan jos saisi itsestään jotain irti. Saa sitä tosiaan. Tuhoa ja kaaosta.

Yritin hädissäni googlettaa keinoja miten kireää kangasta voisi löystää. Täytyy varmaan työstää tähän sellainen itse. Lyhykäisyydessään se menee näin: "Ei mitenkään". Puut on pakko purkaa ja toivoa ettei kosteus vääntänyt niitä lopullisesti. Muutoin ne täytyy vääntää ruuvipuristimilla ja kostuttamalla, tuon hiilityön makoillessa (=tuhoutuessa) jossain toisaalla sillä aikaa. Sitten uudestaan mitataan suoraksi, nidotaan, korjataan. Eli aloitetaan alusta. Jos tästä oppisin lisäksi sen, että tuohon polakkipellavaan ei ole luottaminen. Se on ihan infernaalista sen kutistuminen, eikä siinä auta leveämmät liimapuiset kiilapuutkaan. (Mutta kun se on halpaa... kun taas liimapuiset kiilapuut ihanan kalliita...) Nidon kuitennii kankaan niin löysälle, että löysemmälle en enää osaa tasaisesti nitoa. Cottonduckkiin olisi ihana maalata (mutta kun se on niin kallista...). Niinpä niin.

Kiilat saa muuten kulmista pois vasaralla jos hohtimia ei löydy. Samalla tekniikalla kuin nauloja irrotetaan.