Satakunnan kansan kritiikki

Maria Liitolan näyttely koostuu ihmiskasvoja esittävistä maalauksista, joita hän itse kutsuu epämuotokuviksi. Mielessä käyvät mahdollisina esikuvina Schjerfberckin omakuvien lisäksi Ellen Thesleffin varhaisvaihe. Valokuvien mukanaolo ja niiden käyttö maalausprosessin aikana, groteskinkauniin naiseuden ohella sivuaa jopa Jenny Savillen yksinkertaisempia teoksia. Tosin näyttelyn ainoa varsinainen valokuvateos ei käy sellaista vuoropuhelua maalausten kanssa kuin se voisi.
Liitolan hienovarainen värienkäyttö ja luonnosmainen valmius on parhaimmillaan herkkää ja voimakasta samaan aikaan, heikoimmillaan vähän tasapaksua.
Kokonaisuutena elämys on miellyttävä, mutta jonkinlaista särmää jää kaipaamaan, konkreettisestikin, esimerkiksi pientä terävöittämistä korostamaan pyöreitä muotoja, jotta ne eivät jäisi vellovaksi massaksi. Kauniisti sanottuna hahmot ovat unenomaisia, ikävämmin ilmaistuna jotkut velttoja ja vailla elämänkipinää.
Liitola on kuitenkin selvästi löytänyt elementtinsä ja hänellä on potentiaalia kehittyä lajissaan todella hyväksi maalariksi, kunhan uskaltaa tiivistää ilmaisuaan ja paneutua vielä astetta syvemmälle ihmiskasvojen mysteeriin.

Hanna-Riikka Kuisma

Linkki koko kritiikkiin Täällä.

Ihana kritiikki. Aivan kertakaikkiaan. Rakastan Schjerfbeckiä ja Thesleffiä! Saa se näkyäkin. Ja Saville nyt vaan on niin upea.
Olen kyllä todella tyytyväinen siihen että maalaukset piirtyvät unenomaisina, velttoina ja vailla elämänkipinää, sillä se on se, mitä olen niihin maalannut, masennus, mieli.. Ihana näyttely. Ihanaa, että tunnelma on välittynyt, ja valokuva prosessissa, siis ihana kritiikki! Ja ihana kannustava loppu. Sanoinko jo, että ihanaa? :-)

Vuodenvaihdetta

Takana aivan tajuton viikko.
Tämä aika nyt muutenkin on jo melkoista häsläämistä, mutta kun mukaan liitetään vatsatauti, sähkökatkos ja näyttelyn ripustus ja avajaiset, onkin melkoinen setti kasassa.

Mitä pukki toi?

Aattoaamuhan alkoi yhen pienen oksennuksella, ja desinfiointioperaatioiden jälkeen tytär mummolaan evakkoon, ettei saa tartuntaa. Joulu saatiin pulkkaan kun taas joku oksentaa joka sai vieraat lähtemään evakkoon, ja jäimmekin ykskaks kotiin kolmestaan.
No sattuipa sitten myrsky.

Tapaninpäivän myrskyä merellä. Tuuli suoraan rantaan, vesi nousi ennätyskorkealle. Myrsky piiskasi torppaa niin että ikkunat helisivät.

Yritys keittää kahvia takassa. Tuuli onneksi kääntyi päivällä, ja saatiin tulet ilman että savut painoivat sisälle taloon.

Aamulla meni sähköt. Eivätkä ne sitten palanneet. Yritettiin takassa lämmittää ruokaa ja kahvia. Ei onnistunut. Lopulta oli pakko kerätä kamppeet ja lähteä veljen luokse Turkuun yöksi. Seuraavana päivänä palattiin kotiin, sähköt pelasivat taas, mutta kämppä oli kuin pommin jäljiltä joulun jälkeen: täynnä roskaa ja rompetta, jääkaapillinen ruokaa pilaantuneena. Se meni sitten siivotessa, Kimmo lähti yövuoroon. seuraavana päivänä sitten olikin lähtö Poriin. 

Porin puuvilla iltavalaistuksessa, Poriginalin ikkunasta.

.

  

Aloitettiin vimmattu ripustaminen, tarkoituksena saada kaikki seinälle päivän aikana. 

 

Tein minäkin jotain muuta kuin esitin mielipiteitäni. Poriginalin Tuula on hyvä ripustamaan.

 

Paketti saatiin tasapainoisesti kasaan. Ei sitten muuta kuin auton nokka kotia kohti, puolen yön jälkeen päästiin perille. Yksi välipäivä, lisää siivousta, ja sitten takaisin Poriin avajaisiin. Palaute näyttelystä oli erittäin hyvää, ja yksi pieni maalaus löysi uuden kodin. Porissa tuntui olevan poikkeuksellisen kiinnostunutta avajaiskansaa: jokainen teos yksilönä kiinnosti, ja teoksista keskusteltiin paljon. Valotinkin kokonaisuuden taustaa mielelläni: vaikka aihepiiri onkin rankka, en koe kuitenkaan tarpeelliseksi tehdä kaikesta rumaa ja kamalaa. Kaikessa epäonnessa ja tuskassakin on aina läsnä toivo jostain paremmasta, jonka valossa on töitä mielekkäämpää tehdä. Tämän totesivat myös avajaisvieraat: teemasta huolimatta töissä on herkkyys ja kauneus. Mielelläni otin tämän palautteen vastaan.
Törmäsinkin netissä tällaiseen värssyyn joka jotenkin sopii tähän näyttelyyn:

Vaikka pimeys on yllä päämme,

vaikka vielä varjon maahan jäämme,
yössä liekki lempeästi loistaa,
padot murtaa, kaikki lukot poistaa.
Hiljaa lähtee sydämeltä taakka.
Itkut itkeä saa loppuun saakka.
Sisään tulvii uusi kirkas vesi,
vihdoinkin on vapaa sydämesi.
Mikään vaihe ei voi mennä hukkaan,
kyyneleetkin puhkeavat kukkaan.
Vaikkei silmä vielä nähdä saata:
tuskakin on toivon kasvumaata.

Näissä tunnelmissa. Nyt jos pääsisi vähän rauhoittumaan, ja alkaa tekemään valokuvakurssin oppimateriaaleja. Kurssi alkaa ihan pian - paljon on vielä tehtävää..