29.4.2016

Vanha kunnon taiteilijuus-pohdinta

Ensimmäinen naamapiirros Turun Taideakatemiassa.
Unohdettu tuntematon, hiili ja gesso kankaalle. Koko on jotain 170 x 150 cm ?


Lukaisin Tinderprinssin blogia. Että miten on mennyt vuosi Tinderissä. Tinderprinssi harmittelee kun ei löydä itselleen sopivaa kumppania, kenellä on samanlainen arvomaailma. Hän ilmeisesti toimii rahoitusalalla, ja siitä tietämättömän on hänen harmikseen vaikea ymmärtää mitä hän oikeastaan työkseen tekeekään. Minä nihilistinä kun luinkin sanan "rahoitusala", ajattelin ensimmäiseksi että laita se ruiskukan kuva siihen Tinder-kuvasi alareunaan, niin varmasti tulee tykkäyksiä niiltä hengenheimolaisilta. Tämä synkän leimaava ajatteluni nyt luontevasti ponnistaa nykyisestä poliittisesta tilanteesta, joka toisaalta on vähän noloa että ihmisiä näin luokittelee ja leimaa, mutta johti tämä siihenkin jatkoajatukseen että mitä jos sitä itse olisi päätynyt treffeille rahoitusalalla toimivan henkilön kanssa. Luulen, että en olisi ollut ainut sen pöydän äärellä joka ei ymmärrä mitä - tai miksi - toinen tekee työskeen, mitä tekee. Ennakkoasetelmissani tietysti arvioin että taiteen sijoitusarvo varmasti ymmärretään, mutta sen tekemiseen liittyvää pakkoaskeettisuutta onkin sitten vaikeampaa ymmärtää. Miten sitä perustelisi itseään?

Ajatusketju lähti vinhaan syöksykierteeseen kun pesin wc-istuinta vessaharjalla. Havahduin ajatuksissani siihen tilanteeseen että toinen käsi on aivan saippuassa (ei mitään hajua miksi) ja osoitin toisella kädellä wc-istuinta harjalla. Taas tietämättä, että miksi. Vessan olin tainnut jo pestä, ja sitten oli leikannut kiinni. Olin saippuoinut toisen käteni. Erittäin hämmentävää. Syvempi pohdinta johti sellaiseen lopputulokseen, että olin ilmeisesti ajatellut pestä sen harjan. Joten saippuaa. Käteen. No hämilläni huuhtelin sen käden (hanan alla ihan) ja jäin miettimään että miten yleensä olen sitten pessyt sen harjan. Edelleen lyö tyhjää. Ajattelin, että varmaan käsisuihkulla. No, suihkutin harjan. Edelleenkään ei vaikutttanut tutulta toimelta. Laskin harjan sille osoitettuun astiaan ja tuo hetki vessassa muistutti varmasti samanlaista tunnetta kuin ongelmanratkaisu escape - roomissa. Lopulta jokin pyörä rasahti liikkeelle pääkopassa ja tajusin että istuimessa on tuo huuhtelunappi. Aivan. Siinä huuhteluvedessä olen huljauttanut myös vessaharjaa.

Saan välillä tällaisia bläkäreitä. Kerran unohdin, mikä hammasharja on minun. Tuijotin peilikaappia kauhun vallassa ja jouduin pyytämään apua harjan valinnassa. Kun en muista mikä on minun. Minulla on työhuoneella erivärinen hammasharja, joten en enää muistanut mikä näistä väreistä on oma, kun kaikki vaikuttaa potentiaalisilta vaihtoehdoilta. Pitäisi aina ostaa sama väri, niin muistaisin. Tämä on tätä kehityshäiriöjuttua varmaankin. No sitä sitten lähemmin pohdiskelin, että onko sillä lopultakaan niin väliä jos nyt ei aina muista että miten on vessaharjan pessyt tai millä harjalla kuuraa hampaansa (no se ehkä on melko olennainen asia) mutta muutoin. Me nyt vaan ollaan erilaisia, ja onko se niin kauheeta jos joku on vähän.. no, tämmönen. Että tarviiko siitä nyt toisaalta diagnoosia tehdä ja syödä lääkkeitä erilaisuuteensa. Unohtelenhan minä kaikenlaista mutta pärjäilen. Tai mielestäni pärjäilen. Niin kauan kun voin pyöriä taiteen piirissä. Ongelmana on vaan se, että siitä ei tule sitä tiliä, ja kun menee toiseen piiriin, onkin yhtäkkiä ongelma kun tarvitsee muistaa muutakin kuin tunne jostain betoniseinästä. Sitten se lääke kyllä tarvitaan.

Ei ole siis sattuma että ajauduin taiteeseen. Ei tämä kaikilla ihan näin mene, taide on muuttunut. Taidetta kokoajan yritetään tehdä hyödyllisemmäksi, perustellummaksi, parantavaksi, tuotteistettavaksi. Taidetta ajautuu tekemään myös ne tutkijat. Yhteiskuntakriitikot. He, jotka osoittavat sormella johonkin ja jotakin, tiedostavat, tietävät, perustelevat. Tekevät asiansa tietyksi monimutkaisin prosessein. He ovat älykästä sakkia. Siis todella. Saisin kääntää heidän lauseistaan puolet sivistyssanakirjalla jos ajautuisin keskusteluun. Kaikki kunnia heille.

Väkisin tulee mietittyä että mikä oma paikkani on. Sitä miettii eritoten kun yrittää kirjoittaa apuraha-anomusta. Mitä taiteeni antaa yhteiskunnalle? Mikä sen merkitys on? Mikä se rooli ja paikka taiteen kentällä? Ei siihen voi vastata että no emmätiä. Mulla on vaan tällanen tarve taiteilla. Toisaalta miksei kirjoittaisi, kun ei ne väkisin väännetyt perustelutkaan tunnu kantavan hedelmää. Mutta miksi kukaan haluaisi rahoittaa omassa maailmassaan painiskelevaa itsekriitikkoa? Mitä se yhteiskunnalle antaa?

Oma maailmani on väkisinkin erilainen. Enpä taida nähdä asioita kovin samoin kuin muut. Tai kuka nyt näkee. Ja, kyllä minäkin välillä saan loistoideoita ja lähden innoissani toteuttamaan vaikka mitä teemaa ja kirjoittamaan vaikka mistä ja tekemään jotain kuin rojektia. Ongelmana on se, että kun olen kokenut sen oivalluksen ja tehnyt luonnostyön, kiinnostus lopahtaa. Ja sitten tulee jo seuraava ajatus. Olen erilainen taiteilija siinä mielessä. Työni ovat vahvasti yksilöitä. Jokaista sitoo oma oivalluksensa. Pitäisi ottaa pakkia todella kauas että näkee sen kokonaisuuden siinä oivallusten sarjassa. Ihminen? Elämä? Kurimus? Kuinka kulunut teema, tunnetilat, elämä ja perkele. Aina tuntuu että sen teeman kanssa ei pärjää. Se on kaluttu ja kulunut. Nyt varsinkin kun pohdiskellaan uusia näyttelyitä porukalla, pitäisi jaksaa sitten taas painaa sitä samaa teemaa pidempään. Ja sen väkisin loppuun saattaminen tekee saman kuin G12Helsingin näyttely. Se väkisin teeman mehustaminen vie aivan hirveään väsymykseen, josta vieläkin yrittää päästä pystyyn.

Sitä paineistuu niin paljon siitä, kun seuraa mitä muut tekee. Muut on niin fiksuja. Ne jaksaa tehdä jotain kertovaa ja rakentavaa ja tasaisesti tunnistettavaa. Omaa. Minulla on jokainen työ erilainen.
Jokainen työ on lapsuuden kesän uimareissu. Istuu lämpimällä kalliolla ja meri kimmeltää. Pyyhe pois ja juoksua laiturille! Hyppy veteen ja sukellus! Ponnahdus pintaan! Jihaa! Ylös vedestä ja kalliolle lämmittelemään. Hetkeksi saunaan, ja repeat. Voi sitä riemua.

Mutta sitten kun "ottaa teeman" ja "kommentoi" ja "työstää sarjaa", homma menee näin: Pyyhe pois ja juoksua laiturille! Hyppy veteen ja sukellus! Sukella pidemmälle! Vielä! Sukella nyt vielä! Vielä! Keuhkot halkeaa jo mutta vielä pitää viedä sukellusta pidemmälle! Mene mene! Pärskien pintaan, sydän hakkaa. Ei saa nousta vielä, pitää sukeltaa uudestaan. Pinnan alle. Sukella, sukella kauemmas! Nouse pintaan, ja sukella uudestaan! Pidemmälle! Toista tämä noin 15 kertaa kunnes setti on valmis. Räpiköi kohti rantaa, ei meinaa jaksaa, viimein jalat ottaa pohjaan. Raahaudu kalliolle aivan uupuneena. Siinä se nyt on. Komea sukellusten sarja.

Mutta osa meistä on syväsukeltajia. He mielellään menevät sinne veteen ja ovat kerralla pidempään. Heillä tosin on snorkkelit. Tai happipullot. Minulla ei ole. Miksi ihmeessä siis yritän pyrkiä samaan? Mutta kun sitä vaaditaan tänä päivänä. Vanha romanttinen taiteilijakäsite on kuollut. Tuohon teki mieli laittaa kysymysmerkki, mutta pannaan piste.

Ihmettelen että missä on rohkeus haistattaa paskat kaikille vaatimuksille ja tehdä, tehdä vaan, ja olla vanhanaikainen. Rohkeus karisee siinä kohtaa kun se näyttely tulee. Tai se hakemus. Miten niputtaa 20 erilaista maalausta, jotka eivät edes kosketa samaa teemaa? Tai ehkä koskettavatkin. Sitä omaa visuaalista maailmaa. Miten itse näen. Miten elän. Hetkessä. Aina tässä hetkessä. En muista enää mennyttä ja tulevasta en tiedä. Mutta jos ei ole selkeästi ilmaistavaa linjaa, niin pysyykö tällä alalla hengissä?

Itse sen taistelun itselleen rakentaa. Mikään ei ole kyllin hyvää, ja jatkuvasti riitelee keskenänsä siitä mitä tekee. Itseltään vetää maton jalkojen alta aika nopeasti. ADD ehkä pitää huolen siitä että ajatus kulkee polkujaan, Siellä se menee, ja yritän juosta perässä. Vaikea siitä on muuksi muuttua.

Nyt on sillä tavalla hyvä tilanne, että ympyrä alkaa sulkeutua. Jostain syystä aloin piirtämään kun aloitin Turun taideakatemiassa, naamoja. Mutta koska minussa asuu maalari, se ei vaan riittänyt. Nyt olen vain piirtänyt, ja edelleenkään se pelkkä piirustus ei riitä. Mutta harjoittelen. Odotan sitä hetkeä että voimat (ja pankkitili) ovat palautuneet sen verran, että jaksan alkaa vääntämään uusia pohjia. Sitten on aika pohdiskella pinnan ja piirustuksen suhdetta. Ja se savi, se odottaa siellä tulevaisuudessa myös.

Takaisin tinderprinssiin. Toisaalta minun on hyvin helppoa selittää mitä teen työkseni. Minulle on ollut aina täysin selvää, että mitä haluan tehdä. Ja on täysin selvää että en tule ikinä muuta tekemään - ehkä pienillä höysteillä - mutta koko maailmani koostuu pinnan, värien, muotojen, asioiden aistimisesta. Niiden jatkuvasta miettimisestä. Se on kompulsiivista. En voi lopettaa sen miettimistä. Kaikkialle minne menen, näen, koen, ja olen tilanteessa. Olen vain, kuin musta aukko. Imen kaiken itseeni (paitsi epäolennaiset, kuten vaikka pankkikorttini pin-koodin). Tulostan sen kaiken kokemani sitten ulos kankaalle kun olen ensin lingonnut sitä päässäni. Linkoan ihan niinkin paljon, että välillä löydän itseni wc-harja kädessä ihmettelemässä että mitä helvettiä.

Mutta miksi?
Ei sitä voi selittää. Ei ole vaihtoehtojakaan. Se on se, missä elän. On vaan.

26.4.2016

Keskusteluja taiteen kanssa, osa 2

Minä: asdfasdfsdfsdfsdfsdf!!!
Taide: No mitä ny?
Minä: VMP.
Taide: Ai mikä.
Minä: No tämä näin että joku idea on muka hyvä, ja sitten se ei ookkaan.
Taide: Esim?
Minä: No esim. nuo edellisen näyttelyn teokset. Joo hyvä idea. Herättää kiinnostusta. Ihmiset tykkää. Ja sitten pidät näyttelyn ja sieltä ei myydä mitään. Ei ainuttakaan maalausta! Että kiitti vitusti.
Taide: Eli idea on siis huono? Ja sun ideas se oli.
Minä: No eipä näytä ketään kiinnostavan! Ja yritäpä irrottaa itses siitä ideointiprosessista.
Taide: Just sanoit että herätti kiinnostusta ja ihmiset tykkäs.
Minä: Joo mutta ei niin paljon että ostais.
Taide: Teet toista metriä isoja naamoja. Ja onko se ostaminen aina se..
Minä: Joo mä en lähde tohon keskusteluun! Mut mitä vikaa isoissa naamoissa?
Taide: Laittaisitko omalle seinälle?
Minä: E.
Taide: Noni.
Minä: Mutta näyttelystä ei tehty edes juttua. Viereisessä huoneessa olleesta tehtiin.
Taide: Ootko tullut ajatelleeksi että se saattoi olla armopala? Sulla oli niin huono setti että ei kiinnosta kiviäkään, mutta kriitikko ei halunnut pahotttaa sun mieltä kirjottamalla kauheeta avautumista lehteen.
Minä: No haist ny!
Taide: Hahaha! No ei. Kriitikko joko haukkuu tai ylistää. Ole tyytyväinen että et sentään saanut niitä haukkuja.
Minä: Joo en, sain vielä huonomman. Sain tapetin roolin. Sen, joka ei kiinnosta ketään eikä herätä mitään tuntemuksia.
Taide: Eiköhän se jokaiselle tule jossain vaiheessa eteen se näyttely josta ei myydä mitään.
Minä: Oli mulla se yks valokuvanäyttely Fridassa josta ei myyty mitään.
Taide: Joo. Mites sen jälkeen sitten?
Minä: Jäi ensimmäiseksi ja viimeiseksi valokuvanäyttelyksi.
Taidemaailma: Tyypillistä.
Taide: No voi elämä. Heitätkö nytkin sitten pyyhkeen kehään?
Minä: En. Mutta matsku vaihtu. Ja siinä toinen VMP.
Taide: Jaha?
Minä: En pääse luonnosvaiheesta ylitte.
Taide: Määrittele luonnos.
Minä: Paska läppä.
Taide: Ei ollut läppä. Miks teet luonnoksia etkä suoraan niitä teoksia? Miks se luonnos ei ole teos?
Minä: No mulla on ollut tapana luonnostella ja sitte tehdä se varsinainen teos.
Taide: Niin, jahtaat jotain kuin graalin maljaa. Jyvität joka kuvaan ihan vitusti kaikkea vaikka se työ saattoi olla valmis jo siinä luonnosvaiheessa.
Minä:
Taide:
Minä: Niin että luonnosvaiheessa
Taide: Oot 33 vuotta ylityöstänyt.
Minä: Älä sinä puutu siihen, millaisena minä sinut näen
Taide: Just sanoit että sulla on huonoja ideoita. Mun vinkki on, että vapaudu vähän.
Minä: Vaikee vapautua kun on hirvee paine ja stressi.
Taide: Menee yli mun toiminta-alueen.
Taidemaailma: Vapautuminen kuulostelee ihan hyvältä. Onko ihme että on kauhea stressi jos puntaroit taitees laatua ja hyötyä sen rahallisen puolen kautta.
Minä: No kun en oikeasti edes puntaroi! Jos olisin rahan perässä tekisin jotain aivan muuta. Mutta herää vaan pelko että onko tätä enää varaa tehdä. Tottahan sitä toivoo että jotain tulis takas.
Taidemaailma: Mutta se stressi siitä myynnistä sua nytkin painaa. Tai sen puute.
Galleriat: Tietenkin pitää pyrkiä myymään, ja harrastamaan ihan tervettä itsekritiikkiä jos työt ei kiinnosta ketään.
Taidemaailma: Tuossapa juuri TaideArt - konferenssissakin todettiin että ei taiteella toimeen tule. Ulkomaillekin kun suuntaa, ulos tästä parjatusta kotimaan kentästä, tulo on vähäistä tai menee jopa miinukselle. Että kyllä se motivaatio pitää tulla jostain aivan muualta. Ja jos myynti pelkästään sanelis sen laadun, olis abaut kaikki paskaa.
Galleriat: On myös toimeentulevia taiteilijoita. Kyllä laatu huomataan. Ei ole paskaa.
Taidemaailma: Joo, kourallinen.
Kuraattorit: Taiteilijoita on liikaa.
Taide: Kaikki taiteilijat ilmentää yhtä, eli mua. Olen Brahman. Lopullinen, yliaistillinen, kaikkialla läsnä oleva, absoluuttinen ja ääretön olemus, kaiken koskaan olleen, vaikkapa ainiaan olevan tai koskaan tulevan summa.
Minä: Katoit ton vikipedista.
Taide: Juu. Mutta pitää paikkaansa.
Minä: Siten joo että tarvitaan liikaa taiteilijoita että on vertailupintaa, että tulee se kaikkialla läsnä oleva, kaiken taiteen summa. Se on sen tae että mennään eteenpäin, että ei olis pelkästään yks tietty tapa tehdä ja nähdä. Jos sitä kenttää nyt kovasti kavennetaan niin kapenee myös taide. Eikö?
Galleriat: Mutta samalla on selvää että ei ne kaikki tule toimeen, siis ne, jotka jää vertailupinnan alapuolelle. Eikö?
Kuraattorit: Eikö se yksi hyvä laadukas linja ole ihan hyvä. Meillä on huippu taideyliopistot josta tulee hyvää matskua kokoajan. Onhan meillä koko maailma vertailupintana, eikö.
Taidemaailma: Eikö sen kehän ulkopuolelta tule mitään hyvää?
Kuraattorit: Ei meillä ole aikaa koko Suomea kierrellä.
Galleriat: Mekin hädin tuskin tullaan toimeen.
Kuraattorit: Mitäs näytätte niitä vertailupintataiteilijoita.
Galleriat: Ei se nyt ihan niinkään mene. Ei ehkä tehdä samanlaista näyttelyohjelmaa kuin maailmalla, mutta ei me ketä tahansa oteta joka on valmis maksamaan. Se jos jokin olis kannattamatonta bisnestä.
Minä: Antakaas kun kerron teille kannattamattomasta bisneksestä..
Taidemaailma: Joo, me tiedetään. Artisti maksaa. Mutta se on ihan oma valinta pitää maksullinen näyttely. Otat siinä sen saman riskin kun galleria.
Minä: Paitsi että en ota. Mähän sen gallerian riskin maksan.
Galleria: Et tavallaan, vaan me jaetaan se. Jos sä et myy niin mekin jäädään ilman palkkaa.
Minä: No mutta te jäätte edes nollalle, mä menen miinukselle.
Galleria: On järjetön riski koetella niitä rajapintoja. Miksi meidän pitäisi maksaa se riski siitä että otetaan näytille taiteilija joka ei välttämättä myy. Taiteilijahan se vastaa siitä työnsä laadusta.
Minä: Joo ja galleria sen myymisestä.
Galleria: Kyllä se hyvä taide myy vaikka sitä ei markkinoitaiskaan. Kiinnostava taiteilija myy. Se huomataan ja siitä kirjoitetaan.
Minä: Niin että oma vika.
Kuraattorit: Ei nyt ihan pelkästään.
Taidemaailma: Ei tähän asiaan löydy konsensusta niin kauan kun rahasta puhutaan.
Taide: Ymmärrätkö nyt, mitä tarkoitan sillä vapautumisella. Oot painanut ihan sikana hommia ja yrittänyt tehdä aivan viimisenpäälle, ihan niin pitkälle asti että työstä meinaa kadota nautinto ja työstä tulee ahdistava loppuunpolttava stressi. Eikä se silti kannattanut. Ota iisisti. Nauti.
Minä: Niin haluaisin nauttia mutta se on hiton vaikeeta kun on aivan konkurssissa.
Sossu: Jos sun toiminta on kannattamatonta, niin aina voi uudelleenkouluttautua.
Minä: En mä halua uudelleenkouluttautua. Oon hakenut  sijaisuuksia. Oon hakenut nyt valokuvaushommia ja hädissäni ihan mitä tahansa hommia. Jokaisesta on tullut kielteinen vastaus. En mä ajattele niin että mulla ei ole mitään vastuuta huolehtia toimeentulostani, mutta kyllä mullakin on kausia kun yrityksistä huolimatta rahat ei riitä.
TE-toimisto: On meillä täällä paljon kaikkea mitä et oo vielä hakenut.
Minä: Oon invalidi ADD jolla on matemaattinen ja kielellinen kehityshäiriö. Ei ollut muuten montaa työtä mitä voisin tehdä, mikä ei rasita fyysisesti, missä ei tarvitse erottaa numeroita toisistaan tai muistaa mitään.
KELA: Kuntoutustuelle sitten vaan. Ja jos sekään ei riitä niin osakyvyttömyyseläkkeelle.
Minä: Osakyvyttömyyseläke tois varmaan sen 300 kuussa lisää. Kuntoutustuelle en voi lähteä koska menettäisin ne opetustyöt, joita sitte osakyvyttömyyseläkkeellä voisin tehä. Teidän logiikan mukaan mun pitää ensin olla vuosi tekemättä mitään että voisin palata takaisin osa-aikatyöhöni, jonka tosin jo menetin.
Taide: En oo koskaan väittänyt, että musta saisi toimeentulon. Mene nyt sinne työkkärin rahoille niinku muutkin taiteilijat.
Minä: Joo ja menettäisin työttömänä sitten lasten päivähoitopaikat? No se edistäiskin työskentelyä sikana. Enkä mä lähe siihen.
TE-Toimisto: Ei onnaa. Tää henkilö on yrittäjä. Tekee muutakin maalaamisen lisäksi. Pitäis lopettaa kaikki toiminta ensin.
Sossu: Työtön se on, ei ole y-tunnusta. Kuuluu teille.
Minä: Ei taiteilija ole työtön!
Taide: No ei todellakaan! Mutta miten voit vapautua tekemään rauhassa jos joudut kokoajan tappelemaan toimeentulon kanssa.
Kuraattorit: Jos heität pyyhkeen kehään nyt niin sulla ei ole mitään matskua mitä esittää. Sitten sä jäät sinne rajapinnan alle jonnekin nurkkakuntaan ketä me ei ikinä nähdä eikä kuulla. Eikä se ole meidän aktiivisuudesta kiinni, vaan sun.
Galleriat: Teet nyt vaan lisää hyvää settiä ja tuut tännenäi. Sulla on nyt itelläkin parempi käsitys miten toimia sitten seuraavan näyttelyn kanssa.
Minä: On joo. Tekisin hommat erilailla. Olisin itse enemmän yhteydessä eri tahoihin enkä odota että muut tekee sen.
Taidemaailma: Alkaa nähdä valon.
Kela: (sulla on muuten asumistuen tarkistushakemus tekemättä)
Naantalin opisto: (etkä ole lähettänyt matkalaskua vielä)
Laskupino: Minusta et muuten selviä sossullakaan.
Hometalo: My bad
Taide: Päät kiinni nyt kun tässä ollaan selvästi valaistumisen kynnyksellä. Onko meillä nyt toimintasuunnitelma?
Minä: Heh joo jos alottais nyt noista paperihommista. Kirjottelis pari työhakemusta lisää. Keikkahommia, että balanssi pysyy. Ja sit oli se vapautuminen.
Galleriat: Ja näyttelyhakemukset
Säätiöt: Ja apuraha-anomukset.
Kuraattorit: Soittelet meille sitten.
Taide: Hyvä siit tulee ku sen maalaa.

24.4.2016

TaideArt - seminaarissa

Turun Ammattikorkeakoulu järjesti yhteistyössä usean eri tahon kanssa seminaarin taiteilijan kansainvälistymisestä: "Kohti kansainvälistä taiteilijuutta". TaideArtista kannattaa lukea enemmän sivuilta www.taidearthanke.fi. Käytännössä hanke käsittelee taiteilijan ansaintamalleja, rooleja ja toimeentuloa, ja sivujen mukaan vähän äklösti ilmaistuna tuotteistamista. Kansainvälisyys kiinnosti teemana, joten seminaariin. ICT - talo parveili entisiä opettajiani Taideakatemiasta, enkä välttynyt Renja Leinon röntgenkatseelta tälläkään kertaa. Renjalla on sellainen taito nähdä ihmisten läpi, ja jäin heti valheesta kiinni kun valehtelin kuulumisia kysyttäessä että kuuluu "Ihan hyvää". Siirryin luentosaliin totisesti miettien sitä, että miksi pitää valehdella ja peitellä totuutta. Mitä sillä saavuttaa?

Minulla ei varsinaisesti ollut mielikuvaa siitä mitä seminaarilta odotan. Puhujina näkyi olevan kuraattoria, taiteilijaa, projektiheppulia ja ties mitä (linkki seminaarin käsiohjelmaan). Ehkä luvassa olisi eri näkökulmia siitä miten on kansainvälistynyt ja kuinka se tapahtuu. Hankkeen sivut mahtipontisesti lupaavat että hankkeen jälkeen taiteilijalla on eväät tienata työstään paremmin. Aika rohkea lupaus, joskaan se ei nyt varmasti yhden tai kahden luennon jälkeen toteudu. Mutta jotain peilattavaa niihin ajatuksiin joita itsellä ehkä oli "löytymisen" ja eteenpäin sätkimisen suhteen. Se on sellainen sekava massa, jossa kuraattori on mielikuvissani taiteilijaa imitoiva hahmo joka luo kokonaisuuksia ja käyttelee taiteilijoiden teoksia yksittäisinä pelinappuloina, vieden niitä ulos kontekstistaan, ottaen osaksi omaansa. Kuraattoreiden asemaa uran edistämisessä tai taiteilijan uudellen välittämisessä en ollut ajatellut ollenkaan. Galleriat piirtyvät kotimaan kentällä vähän epäreiluina tahoina. Paikkoina jotka laskuttavat yritysriskiään taiteilijalla ja tämän lisäksi ottavat kuluihin suhteutettuna tolkuttoman provision, kokonaispaketin jäädessä taiteilijalle kannattamattomaksi: varsinaista edustustyötä tekevät galleriat ovat suomessa vähissä. Löytyminen sensijaan tuntui olevan toisaalta sattumankauppaa, johon voi kyllä vaikuttaa sillä että puskee itseään esille niissä kanavissa joissa se on rahallisesti mahdollista: netissä, somessa, ja tietysti laadukas taide on avainasemassa. Ja siinä se sitten oikeastaan on. Muuta tietä ei taida ulkomaailman gallerioihin olla: niistä ei saa rahalla näkyvyyttä kuten Suomessa. Täysin pimennossa oli se, miten gallerioihin saa yhteyden "oikein". Joskus on tullut joku hakemus lähetettyä ja vastaus on poikkeuksetta ollut, että emme ota vastaan hakemuksia, kiitos ja hei. Miten itseään voi markkinoida?

Ensimmäisenä puhujana oli Maikki Lavikkala Framesta. Frame on jäänyt itselle hieman vieraaksi, mutta luennon aikana hyvin selvisi mitä kaikkea Frame tekee. En ollut tietoinen siitä, että kuraattoriliikenne kulkee jossain määrin Framen kautta, lähinnä ajattelin että se on apurahataho kansainvälisiin projekteihin. Mutta että kuraattorit saattavat tulla Framen kautta Suomeen etsimään taiteilijoita, ja Frame suosittelee. Luennon aikana heräsi esille mielenkiintoinen kysymys johon ei tuntunut tulevan suoraa vastausta, eli miten Frame löytää suosittelemansa taiteilijat? Onko tämäkin Helsinkikeskeinen asia? Kuvataideakatemian ja tiettyjen isompien gallerioiden taiteilijoiden muodostama, keräilijöiden jo löytämä keskittymä? Miten taiteilija pääsee itse kontaktiin Framen kanssa? Kierrellen, mutta kuitenkin, tuli ilmi että Helsingin lisäksi seurataan lähinnä taidelehtiä ja isompia näyttelyitä. Helsingin ulkopuolella ei mitään "scouttausta" ole. Ja tähän tulikin selvä viesti: älkää jääkö odottamaan, että teidät löydetään. Olkaa aktiivisia, osallistukaa näyttelyihin, tulkaa mukaan Framen kuraattoritapaamisiin, lähettäkää itsestänne esittelyä, nettisivuja, matskua. Toisaalta vähän ihmettelin sitä asennetta taiteilijoilta, että Framen pitäisi kulkea ja jalkautua kentälle etsimään taiteilijoita omista nurkistaan. Tulla työhuoneille ja kiertää kaupungit ja taiteilijaseurat. Eikö toisaalta ole ihan järkeenkäypää, että jos taiteilijalla ei juuri ole toimintaa ja hän ei ole esillä, ei häntä ehkä kannata kenellekään suositella hyvänä vaihtoehtona?

Finnish Art Agencyn Laura Köönikkä puhui seuraavaksi ja aiheutti edellisen valossa entistä villimmän tunneturbulenssin. Köönikän viesti taiteilijoille oli, että älkää jääkö Suomeen, älkää pitäkö näyttelyitä joista pitää maksaa, taiteilijaseurat eivät tee työtä taiteilijoidensa eteen vaikka rahastavat, ja menkää ja markkinoikaa itseänne. Taiteilijoita on Suomessa liikaa, ja kaikkia ei voi tuoda esille ja edustaa. Siinä oli paljon sellaista jonka allekirjoita ja paljon sellaista mikä aiheutti valtavaa hämmennystä kokonaisuutta ajatellen.

Jos lähtökohtaisesti ajatellaan, että kaikkia ei voi edustaa kun taiteilijoita on niin paljon, ja vain niitä kiinnostavimpia viedään eteenpäin, niin herää tietysti kysymys että miten pääsee kiinnostavan statukseen. Miten siinä onnistuu ilman kuvataideakatemian tuomia verkostoja, pitämättä näyttelyitä ja saamatta apurahoja? Vai onko niin että jos et koskaan sinne kuvataideakatemiaan ja apurahoille pääse, kuulut siihen sektoriin "turhat taiteilijat" kun kerta niitä liikaa kuuluu olevan (vai olisiko kuitenkin niin että kuuluu vaan väärään verkostoon tai ei kuulu MIHINKÄÄN verkostoon). Näyttelyajasta maksaminen piirtyi asiana johon ei kannata suostua. Homma eskaloitui oikeastaan siinä kohtaa, kun pohdittiin sitä että taiteilijaseurat toimivat väärin pyytäessään jäseniltään rahaa näyttelyajasta, eivätkä tarjoa mitään vastinetta rahalle, siis myy niitä teoksia (josta olen samaa mieltä ja olen aina kritisoinut tällaisia taiteilijaseuroja, enkä suostu yhteenkään sellaiseen liittymään - ja millä todennäköisyydellä, kun palkataan gallerianvalvojaa toisensa perään työllistämistuella, sieltä joukosta bongautuu taiteen myynnin ja markkinoinnin ammattilainen?). Galleriassa istutaan ja odotetaan että joku tulee katsomaan, ja myydään jos joku ostaa. Näyttely taiteilijaseuran galleriassa ei siis välttämättä johda siihen, että  tulee huomatuksi ja saa näyttelyitä kaupallisissa, myyvissä gallerioissa. Tässä kohtaa osallistuin keskusteluun ja totesin että ei tuo ole kyllä mikään selviö kaupallisessakaan galleriassa, että taiteilijaa edustettaisiin ja markkinoitaisiin vaan yhtä lailla monessa kaupallisessa galleriassa istutaan ja odotetaan asiakasta. En ole törmännyt yhteenkään ennakkokatselmukseen, jossa töitä esiteltäisiin niistä mahdollisesti kiinnostuneille jo ennen avajaisia eikä niitä kontakteja saada edes avajaisiin mukaan. Lehdistöä ei tunnu saavan avajaisiin enää kirveelläkään. Näyttelyistä ei kirjoiteta, paikalle ei kutsuta kuraattoreita, museoita, ei osallistuta messuille. Siis taiteilijaa ei käytännössä markkinoida ollenkaan, lähetetään kutsut tietylle listalle ja siinä se. Tämä on jotain sellaista mitä itse en kyllä oikein ymmärrä. Sen muutaman vuoden suvereenisti markkinoinnin hallitsevien tahojen kanssa saamani työkokemuksen avulla olen oppinut paljon gallerian pyörittämisestä, mainonnasta ja markkinoinnista. Sen valossa näkisin että galleriakenttää leimaa jokin ihmeellinen alistuneisuus.  Monessa tapauksessa puuttuu se tahtotila ja päämäärätietoisuus, jolla ihmiset saadaan liikkumaan ja kiinnostumaan. Tässä on tietysti suurimpana ongelmana se, että näyttelyistä pyydetään se vuokra. Rohkenen sanoa, että jos gallerialle jäisi vain provisio, olisi näyttelyohjelman rakentaminen ja taiteilijoiden markkinoiminen melkolailla tavoitteellisempaa. Nyt todetaan galleriataholtakin että taiteen myynti on niin huonoa, ei täällä myy kuin ne muutaman Helsingin galleriat, ja Turkulainen Auran Galleria myös nousee usein esille (mainittakoon että on myös ainut galleria jossa on jäänyt plussalle, ja näyttelystä on tultu myös haastattelemaan lehteen - suhdepuoli on siis kunnossa). Onkohan se sitten syynä siihen että ei jakseta panostaa ja uskalleta messuille? Mainittakoon nyt ennen kuin ketään tästä hermostuu, että a) olen uran alkutaipaleella enkä ylipäätään myy paljoa b) näyttelykokemukseni on verrattaen suppea, sillä ei ole varaa pitää näyttelyitä, joten tähän varmasti paremmin osaisi luoda katsausta jokin laajemmin näyttelytoimintaa pitänyt, myyvä taiteilija. Oma kokemukseni on siis vielä suppea, ja puhuin vain oman suppean tulokulmani tuoman kokemuksen sekä kuulopuheiden perusteella.

Kun palasin Kotkasta takaisin sivistyksen pariin, olin käynyt läpi melkoisen linkouksen kulttuurituotannon parissa. Työjaksot teatterin parissa, kulttuuriasiainkeskuksessa meripäivillä, adventuressa ja seutukäräjillä tehdyn tapahtumanjärjestämisharjoittelun, galleriatyön Kotkan Valokuvakeskuksen galleriassa ja kauppakeskus Pasaatin tapahtuma-assistentin töiden jälkeen oli vesiselvää miten pyörät saadaan pyörimään. Turun taideakatemiassa vuosikurssimme ensimmäiseen yhteisnäyttelyyn saimme tehtäväksi hoitaa näyttelyn järjestelyt. No vähä järjestelin. Järjestelin Elyseeltä 50 pulloa kuoharia. Useita sponsoreita avajaistarjoiluun. Järjestelin paikalle lehdistön ja alueuutisten TV - kamerat. Käytin hyväkseni oppimiani käytäntöjä siitä, miten tahot jotka saavat kymmenittäin kutsuja kissanristiäisiin viikossa, kiinnostuvat juuri meidän kutsustamme. Se on se työ, mitä epäilen, että kaikissa gallerioissa ei tehdä, vaikka syytä olisi. Vuokrat ovat suhteessa taiteilijan tuloihin karmivan suuret, ja sitä vastaan pitäisi todellakin saada edustustyötä. Onkin hyvä uutinen että Framen tukia voisi kohdistaa myös gallerioiden kansainvälisyyteen ja ehkä toisi muutosta kulupolitiikkaan.

No, mutta.
Näyttelyn pitäminen ei ole taiteilijalle kannattavaa, se on useimmilla karu tilanne. Siitä pienestä korvauksesta jonka lopulta ehkä saa, ei todellakaan riitä rahaa korvaamaan materiaaleja ja näyttelyn valmisteluun kulunutta aikaa. Saatika ihan perus elinkustannuksia. Mutta selviö on myös se, että jos et pidä niitä näyttelyitä, voit vain haaveilla apurahasta, joka lopultakin on se ainut mahdollisuus pystyä tekemään täyspäiväisesti työtä taiteen parissa, ainakin useimmilla tapauksilla. Köönikän neuvo oli, että lakkaa maksamasta niitä galleriavuokria, ja osta sillä hinnalla lentolippu. Lähde ulkomaille tapaamaan galleristeja, kuraattoreja, mene jakamaan käyntikortteja taidemessuille. Tässä piili toisaalta viisaus, ja toisaalta on tiedostettava sekin, että itseään on aivan turha lähteä mainostelemaan jos ei ole minkäänlaista meriittiä. Millä ihmeellä pääsisi nyt vaikka FAA:n listoille, jos ei ole mitään taustaa, eikä ole ollut yhtään esillä. Jos kaikki maksulliset galleriat on poissa laskuista, jää ne muutamat taiteilijavetoiset galleriat jotka toisaalta pyörivät omassa piirissään, ja yhteisnäyttelyt joihin voi edelleen vain haaveilla pääsevänsä jos CV on yhtä niukka kuin tiliote.

Asenne vahvistui kun luentoa jatkoi taiteilija Mikko Kuorinki, joka lokertoitiin "nomaditaiteilijaksi" joka kiertää maailmaa residenssistä toiseen ja apurahakausien ulkopuolella elää askeettisesti työhuoneellaan. Hän rehvakkaasti totesi että ei pidä näyttelyitä maksullisissa gallerioissa ja karsastaa kaikkea taiteen myyntiä, koska teoksen markkinataloudelle altistaminen, rahapoliittinen sijoituskohteen status ja veronkierrollinen välineellisyys ovat ahdistavia ja äklöttäviä asioita. Kuitenkin on todettava, että on hänkin maksulliset näyttelynsä arvatenkin pitänyt, jotta on ikinä päässyt apurahan tai palkallisen residenssin kylkeen kiinni, ja päässyt asemaan jossa voi syljeksiä kaupallisuuden päälle. Ja huomionarvoista toki on se, että Kuorinki ei tee muita kuin maksullisia residenssejä, mutta kun raha vaihtaa omistajaa objektinomaista hyödykettä vastaan, siitä tulee rumaa. Eihän tässä ole muuta erotusta kuin se, että Kuorinki myy työskentelyään ja maalari sen tuotoksen fyysisen osasen.
Realismihan tällaisissa on pidettävä mielessä. Ei perheellisen, rutiköyhän taiteilijan ole mahdollista kierrellä residenssejä tai välttämättä edes käyttää sitä näyttelyn hintaa lentolippuun. Näyttely on riski, josta hyvällä onnella ja vahvalla työskentelyllä, saattaa saada palkan. Jos ostat lentoliput mennäksesi vähän juttelemaan, saatat saada näyttelyn 5 vuoden päästä, ja siitä ehkä palkan. Pitää löytää se oma väylänsä sille kansainvälistymiselle mikä menee mahdollisuuksien rajoissa.

Sekä Kuorinki että seuraavana puhunut Antti Laitinen eivät Köönikän tapaan suositelleet käyntikorttien jakelua messuilla, mutta tapaamisten järjestämistä ja tahoihin suoraan tutustumista kyllä. Laitinen on saanut projekteja messujen kautta, ei käyntikortteja jakelemalla, vaan messuosaston taiteilijana. Näkisin, että tuossa ja Köönikän suurimpana antina tulleet ajatukset (vastikkeeton korvaus on turha korvaus, sijoita siihen että lähdet paikanpäälle tapaamaan eri tahoja) ovat niitä, joista on otettava oppi. Kukaan ei tule työhuoneelta hakemaan, ja hyvin suurella tuurilla bongaa netistäkään ilman, että mitenkään tuo itseään esille. Vaikka tämän koko hankkeen sivuilta ällönä korostunut ajatus tuotteistamisesta tuntuukin vieraalta, niin tässä se on paikallaan. Ihan vain siksi, että mahdollistaa oman työskentelynsä. Että saisi niitä verkostoja. Viikonlopun pystyisi varmasti järjestämään messuilla tai näyttelyssä, jonka kokee vastaavan sitä mitä itse haluaa tehdä ja missä voisi olla niitä tahoja, joiden kanssa voisi tehdä yhteistyötä.

Seuraavan päivän aamuna oli ajatus jo mennyt kiukun puolelle. Jotenkin jäi harmittamaan taiteilijoiden itsensä asenne, että miksei meitä tulla hakemaan, ja miksei meitä pyydetty mukaan, kunnei kukaan tänne tule etsimään. Mieleni kihisi siitä, että miksi emme toimi itse. Miksemme luo sitä omaa verkostoamme ja lähde ajamaan itsemme asiaa? Hae hankerahaa ja ota itse yhteyttä haluamiimme kuraattoreihin? Lähde porukalla messuille, olemaan näkyvillä, hakemaan niitä kontakteja? Miksi kaikki pitäisi tuoda hopeatarjottimella syliin?

No toinen päivä aiheutti sitten vähän muitakin ahdistustiloja. Saaren Kartanon yhteisötaidetta, Galleria alkovin mullalla, nojatuoleilla ja seinäkyltillä hevosteleva überkäsitteellisyys joka vei koko kansainvälisyyden filosofiselle tasolle (ei oo kansainvälisyyttä kun on vaan maailma joka yhtäläisiä osasia olemme) joka ei tuonut oikeastaan mitään näköalaa toimimiseen ulkomailla. Suorastaan väärin siis ilmaista käsitteenä alue "Suomen rajojen ulkopuolella", joka taatusti ON eri maailmansa kuin tämä meidän maksullinen kenttämme. Ahdistus ei ehkä kumpuillut niinkään tästä ylifilosofisesta pohdinnasta joka sai ainakin allekirjoittaneen vaipumaan tietynlaiseen taidepuhekoomaan, vaan siitä, että aloin panna merkille että edustamani ihan perus maalaustaide ei ole tainnut nousta teemana esille kertaakaan. Ei edes sanana, maalaus. On kukkapurkkia jossain huoneen nurkassa, on performanssia ja haarniskapuita, siis kaikki ihan ansioituneita ja mielenkiintoisia juttuja sinänsä, mutta viedäänkö täältä ulos oikeasti ollenkaan, niinku, maalauksia? Jos nyt ajattelee edustuksia biennaaleissa ja paviljongeissa, niin nähdäänkö niissä maalauksia juuri lainkaan, vai jotain elämyksellistä kommervenkkiä? Tästä nousi pintaan vahat traumat taideakatemiassa, kun nykytaiteen kurssin päätteksi piti tehdä nykytaiteen teos. No aika moni teki jotain omasta työskentelystään täysin poikkeavaa installaatiota ja härpäkettä mikä vilkkui ja piti ääntä tai näytti muuten vaan erikoiselta, koska nykytaide. Alkoi vituttamaan ja tein "Ihan vaan maalauksen". Nakukuvan itsestäni jonka photoshoppasin ns. "täydelliseksi" ja tein siitä vähän provokatiivisen maalauksen. Mielestäni ajan hermolla siis, mutta kritiikissä lytättiin täysin, kun mitäs nykytaidetta tämmönen maalaus on. Vähän ongelmallinenkin kun niin asettaa naisen kaunistelluksi seksuaaliseksi objektiksi ja kauheeta kun naiskuva nähdään tällasena (oli vissiin tarkoituskin?) ja tästä seurasi kiivas keskustelu siitä että onko "vain maalaus" nykytaidetta ja mikä maalaus täyttää nykytaiteen tuntomerkit ja mitä ne ovat, ja toisaalta: voidaanko mitään tänä päivänä tehtyä irrottaa nykytaiteen kontekstista. No, ikäänkuin voitin väännön kun todettiin että tavallaan ei voi, mutta arvatkaas näkyikö vittuiluni arvosanoissa. Miksi meillä ei arvosteta maalaustaidetta? Miksi sitä mielletään nykytaiteen ulkopuoleisena, vanhanaikaisena asiana, ellei nyt satu maalaamaan jotain kikkeleitä tai muuta hätkähdyttävää? Nykytaide muodostuu ilmiönä voimakkaasti jonain sellaisena mitä ei lähtökohtaisesti edes voi myydä tai omistaa, ja tässä taiteilijan ansaintamalleihin pureutuvassa luennossa 99% esitetystä taiteilusta menee juurikin siihen laatikkoon. Paradoksaalista. Että mites sen toimeentulon kansssa?

Paniikkini yltyi Alkovin puheenvuoron jälkeen, ja pommitin kollegoita hermostuneilla viesteillä. Apua. Olemme jälkijunassa. Miksemme huomioi tilaa? Olemmeko tylsiä? Onko aika ajanut ohi? Siitä kai syntyi konsensus että pitää kehittyä ja katsoa ympärilleen. Mutta toisaalta ei saa lähteä tavoittelemaan sellaisia erikoisuuksia jotka ei tule itselle luonnostaan. Platformin edustaja jatkoi esittelmällä kaiken maailman projekteja, kiinnostavia ja hienoja tottakai, mutta ei vieläkään yhtään maalausta. Savua ja melua ja kolinaa ja videota ja tohinaa. Kaikkea hyvin kiinnostavaa ja innostavaa toimintaa, jonka kautta saa niitä ulkomaan kontakteja oman kotimaansa verkoston kautta ajatuksella "think globally, act locally". Tämä sai itsessä vähän innostusta aikaan, sillä moinen verkostoituminen luonnistuu paikallisella tasollakin. Olin silti jo aivan kauhuissani että onko ponnistelu turhaa, onko maalaus kuolemassa, sillä vieläkään en nähnyt maalaustaiteen projekteja kansainvälisessä toiminnassa. Lopussa onneksi seisoi kiitos.

Kulttuuripoliittisen tutkimuksen edistämissäätiö Cuporen tutkija Sari Karttunen kertoi tutkimuksestaan nykytaiteen kansainvälistymisestä ja vallalla olevista asenteista ansaintamalleja kohtaan. Vaikka tutkimuksissa on taiteilijoilta välittynyt viesti että kansainvälinen toiminta on ennemminkin rahareikä kuin tulonlähde, oli positiivinen tieto että asenteet ovat kuitenkin muuttumassa. Taidemaailma on turhan kauan kärsinyt siitä oletuksesta että myyminen on synti ja vain rahasta ulkopuolella pysyttelevä taide ja köyhä taiteilija on puhdas. Nykyisällään sitä pidetään luonnollisena osana työskentelyä: palkkaa ja korvausta. Töitä saa oikeasti myydä ilman stigmaa. Näyttelystä maksamista aletaan hieman karsastaa. Cuporen tutkimuksia on tässä mahdotonta tiivistää, kannattaa todella perehtyä näihin ansiokkaisiin koosteisiin, niitä löytää täältä: http://www.cupore.fi/tutkimus.php

Edustamani taiteenala on ehkä eniten juuri myytävään objektiin kulminoituva osa-alue, jossa taiteilija saa liksansa joko myynnistä, apurahasta tai sivutuloista, onnellisimmat näiden yhdistelmästä. Olin puhjeta hurraa - huutoihin, kun lopun taiteilijapuheenvuoroa oli pitämässä TAIDEMAALARI (viimein!)Mikko Paakkola. Omaan satiiriseen tapaansa hän sanataiteili mielipiteensä, jossa toisaalta pureuduttiin tiettyihin ironialla ryyditettyihin läppiin taiteilijuudesta (kannattaa valita rikas puoliso) ja huomioitiin tärkeitä asioita kansainvälistymisessä (ole tietoinen siitä mitä sovit kenenkin kanssa), kaiken perustana on oma laadukas työ, mutta tärkeimpänä viestinä se, että älä ala tekemään kaikenlaisia projekteja ja ryhdy voimauttavaan taidetoimintaan, vaan pidä ensisijaisesti huoli toimeentulostasi. On hemmetin vaikeaa taskut tyhjinä, työhuoneella sinisen, sinisen, sinisen ja jonkun muun värin suhteita pohtiessa ja lapsia kasvattaessa samalla työstää uraansa New Yorkissa. Realisti on oltava.

Luulen että lähdin luennolta abaut samassa pisteessä kuin sinne tulinkin. Ei voi olettaa että joku tulee hakemaan, vaan täytyy itse laittaa pyörät pyörimään. Pitää itse tietää mitä haluaa, koko uraa ei tarvitse tehdä ulkomailla, vaan pitää löytää ne tahot joiden kautta voi tehdä sitä kansainvälistä työtään omaa kotoaan käsin, vaikka olennaisinta tietysti olisi toimia mahdollisimman paljon paikanpäälle. Paljon uutta tietoa tarjoutui kyllä siitä, että mitä väyliä pitkin taiteilijat päätyvät yhteistyöhön kuraattoreiden kanssa ja mikä asema heillä on myös taiteilijoiden välittäjinä projekteihin ja asiakkaille, ja tästä on varmasti suurta hyötyä.

Mutta kaikkein tärkeintä on se oma työ. Sen pitää olla vahvaa ja edustuskelpoista. Kotimaan meriitit pätee kotimaassa, ja auttaa ulkomaillakin osoittamaan että toimintaa on, mutta jos itseään lähtee viemään ilman näitä kuraattoritahoja suoraan kansainvälisille kentille, on se työskentelyn laatu avainasemassa. Ei ulkomaailmassa suomalaisia gallerioita varmasti hirveämmin tunneta, eikä tiedetä mikä ero on näyttelyllä vaikka Huudossa tai Köysiratagalleriassa. Ilmeisesti on syytä oppia edustamaan itseään ja työtään.

Mutta ihan ensin täytyy tehdä sitä hyvin.

Yhteen asiaan sain kyllä luentojen jälkeen vahvistuksen. Olen aina miettinyt että ammunko itseäni jalkaan kun en luovu periaatteistani ja liity johonkin seuraan joka ei vastaan aatteitani vain, jotta pääsisin lähemmäs apurahoja ja ryhmänäyttelyitä. Olisiko syytä luopua siitäkin periaatteesta että menisin vaan ja ilmottautuisin työttömäksi jotta pääsisin taiteilemaan työkkärin rahoilla. Tästä kuulin tauoilla kuiskuttelua enemmänkin, miten pitää TE-toimistolta piilotella työhuonettaan ja nettisivujakaan ei uskalla avata, kun heti nähdään yrittäjänä. En nyt jaksanut alkaa kinastelemaan, mutta nyt kun erinäisiä leikkauksia ollaan valmistelemassa, kuinka käy perheellisen taiteilijan joka on lähtenyt tuolle tielle? Vielä on subjektiivinen päivähoito-oikeus jonka turvin työttömäksikin itseään tituleeraava taiteilija pääsee töihin, mutta onko kauaa? Jatkossa sitä päivähoitopaikkaa ei enää ehkä järjestykään. Entistä vahvemmin olen sitä mieltä että näihin järjestelmiin ripustautuminen on koko alalle karhunpalvelus. Näyttelyvuokrista ei päästä ikinä eroon, jos niitä ei lakata perimästä, ja taiteilijat itse voisivat toimia tässä lipunkantajina. Taiteilijan työtä ei ikinä nähdä ammattina, jos ensisijainen määritelmä taiteilijankin taholta on työtön. Palaan pohdintaani kirjoituksen alussa. Miksi pitää valehdella ja peitellä totuutta. Mitä sillä saavuttaa?

Jospa ei olisi työtön, eikä yrittäjäkään, vaan taiteilija.




20.4.2016

Se kipeä puoli



Ensimmäiselle kappaleelle: done that
Toiselle kappaleelle: FU.

Löysin tämän kuvan intternetistä, en tiedä kenen kirjasta sivu on. Mietin, että onkohan sen kirjoittaja koskaan oikeastaan joutunut pelkäämään sitä kipeää puolta. Tietoisuus ei hälvennä vähääkään pelkoa pärjäämisestä, ei perkele.

Huutoon yhtyy kokemuksen rintaääni. Syksyllä näytti vielä hyvältä. Näytti ihan niinkin hyvältä, että tiedossa oli tasaiseen tahtiin niin hyvin töitä että uskaltaa riskeerata: uusia kuvauskalusto, hankkia sitä lisää, ottaa lyhyellä varoitusajalla näyttelyaikaa ilman että ehtii erikseen keräämään siihen rahoitusta. Kun laskee kaiken yhteen: läppärin vaihto rikkinäisestä ehjään, uusi kamera, studiovaloa sun muuta härpäkettä, parit näyttelyt, ja viimein uskaltauduin hakeutua neurologillekin. Uskalsin kaiken tämän, koska olin luottavainen tuleviin ansioihin.

Vaan kuinkas sitten kävikään. Juuri kun laitteet alkoi olla maksettu pois, minut työllistänyt henkilö menehtyi. Siihen loppui työt. Auto hajosi. Hajosi toisenkin kerran. Näyttelyt meni reippaasti tappiolle. Lääkärikuluihinkin joutui lainaamaan rahaa. Opetustunteja vähennetään. Kymppitonni lurahti vessasta alas, tuloksena nolla uutta asiakasta, nolla työpaikkaa, ja nyt pitäisi loihtia jostain tuloja ja vähän äkkiä että saa maksettua itsensä tästä ulos. Mutta koska tiedän, minun ei tarvitse pelätä? Ei. Minä pelkään, koska tiedän, että ei tule onnistumaan.

On tässä nyt näitä laitteita, mutta ei tarpeeksi. Ei niin paljon että voisin pystyttää studiota. Sijoitus oli ikäänkuin turha. Olen laittanut sähköpostia ties minne ja ruinannut työtä. Kuvaustyötä. Piirustustyötä. Hanttihommia. Vetoan rahapulaan, otan vastaan mitä tahansa. Mutta työtä ei ole tarjolla.

Selaan mol.fi - sivua. Kulttuurialalla ei ole töitä, se on selvä. Selkävamma poistaa vaihtoehtojen kirjosta kaiken jossa vaaditaan fysiikkaa, siivoojaksi ei olisi mitään asiaa, ja siihenkin tarvitaan näköjään siivousteknikon koulutus. Kaupan kassalle ei voi mennä kun ei erota numeroita toisistaan. Rajoituksia tuo vaihtoehtoihin myös se kun muisti prakaa. No kotipalvelua, sitä olen tehnyt joskus lisäansioiden perässä. Siihenkin tarvitaan nykyään koulutus, ja hyvä fyysinen kestävyys. Ei sitten.
Työtarjousten kirjosta yksi vaikuttaa siltä, mitä voisin tehdä: henkilökohtaisen avustajan työ. Joskin työajat painottuu myös ilta-aikaan, joka voisi näin perheellisenä olla vaikea järjestää. Tuntipalkka on alle kympin. Käteen jäisi varmaan 7e tunnilta. Verot pois, ja avot, saat satasen käteen.

Hallitus lupaa 35 000 uutta työpaikkaa. Juha Sipilä, jos luet tämän, kerro, mistä ne paikat tulevat? Suuryrityksillä vaikuttaisi jo olevan rahaa, jos kerta on varaa jakaa ennätyssuuria osinkoja, eikä rahoja käytetä palkkaamiseen tai investointiin. Pienillä ja keskisuurilla yrityksillä ei ole mahdollisuutta palkata, ja nyt kun ollaan rakentamassa historiallisen suurta kurijstamisjaksoa, tulee karmiva notkahdus kotimaiseen ostovoimaan. Raha lakkaa kiertämästä. Ei kehity uusia innovaatioita joita viedä ulkomaille. Myynti laskee. En ole tutkija minä, mutta vähemmästäkin ymmärtää että irtisanomisten määrä kasvaa. Palkkaaminen toppaa täysin. Yritykset menee nurin. Ja me pienituloiset: sossun luukku on takuuvarma kohtalo. Mihin voisin mennä töihin? Yritykset eivät palkkaa, eikä tällä leikkauspolitiikalla tule palkkaamaan jatkossakaan. Villi huhu kertoo että Turussa yhtä siivoojan paikkaa hakee kymmeniä, jopa satoja työnhakijoita. Töitä ei ole.

Työpaikkoja ollaan näköjään tekemässä ilmaistyön kautta. Pistetään tähän kaikkeen syylliseksi nähdyt työttömät työkokeiluihin. Minä yritän saada itselleni hommia, koska tarvitsen äkkiä jotain lisätuloa. En minä, eikä muutkaan työttömät, voi mennä töihin saadakseen palkkaa töitä ehkä joskus. Jos menee töihin, täytyy saada ihan oikeaa palkkaa ihan oikeasta työstä ja heti palkkapäivänä. Laskut täytyy maksaa. Kenellä olisi uskallusta mennä riskillä töihin palkatta ja jos sitten ei työtä saakkaan?

Työkokeilu mahdollistaa sen, että lyhytaikaiset työsuhteet hoidetaan työkkärin rahoilla kokeiluna. Yrityksen ei tarvitse maksaa palkkaa ollenkaan, vaan kokeilun jälkeen otetaan uusi kokeilija. Muistuupi mieleen työllistämistukikuviot.  Kovin kätevää vaikka puutarha-aloilla ottaa työkokeiluun työttömiä koko kesäksi ja kokeilun jälkeen todeta että juu ei tästä nyt herunut työpaikkaa. Mutta saatiinpa ilmaista työvoimaa koko kesäksi. Näinkö luodaan ne 35 000 työpaikkaa? Suuruudenhulluksi tullut oikeisto toistaa mantrana että "meillä ei ole enää varaa pitää yllä näin mittavia etuuksia" tai "muuallakin maksetaan vähemmän palkkaa" ja "yksikkötyökustannukset" vaikka ne jo ovat verrokkimaita matalammat eivätkä silti tee tähän maahan investointia kannattavammaksi. Ja kun halutaan tehostaa julkista sektoria, todetaan että on varaa vähentää jopa 15 00 turhaa työpaikkaa jotka vievät kunnilta kallista rahaa. Nykyisen työttömyysprosenttien päälle vielä 15 000 työtöntä lisää? Hallitus ajattelee kaiketi että nämä henkilöt työllistyvät suoraan yksityiselle sektorille. Vaan kun työllistyminen sinne riippuu työvoiman kysynnästä, jota ei ole, eikä tule olemaan kun ostovoima radikaalisti laskee. Lopulta ollaan negatiivisissa työllistymisluvuissa, sen sijaan että taloutta pyrkisi kohentamaan elvyttämällä, joka taas nostaisi sitä kysyntää. Sillä ainut kansanosa joka tässä maassa pistää sen ekstrarahan jemmaan ja pois liikkumasta on se,  joka piilottelee sitä Panamaan. Siinä on valtava tappio Suomelle jota maksatetaan nyt vähäosaisempien selkänahasta. Elvytys nostaisi kysyntää tuotteille sekä työvoimalle. Panostus koulutukseen lisää ammattitaitoa, innovointia ja yrittäjyyttä. Kaiken kurjistaminen sensijaan - tilanne alkaa pienituloiselle, yrittäjälle, keskisuurellekin yritykselle, olemaan todella synkkä. Onhan elvytykselläkin riskinsä, kun velan maksu koittaa joutuu myös menoja kiristämään, ja ehkä jopa tiukemmin kuin nyt jos tilanne maailmalla huonontuu entisestään, mutta mahdollisuus olisi annettu kasvulle ja innovoinnille ja uusien vientituotteiden kehittymiselle sitä ennen - olisi jokin lippulaiva joka vetäisi sitten sitä taloutta. Kiristäminen tässä vaiheessa kun mitään sellaista ei ole, ei auta. Elämästä tulee aivan mahdotonta jos päivähoitokuluihin lurahtaakin yhtäkkiä puolet toisen palkasta, tai kuten minulle kävisi, melkein koko sivutyöansio. Työstä tulisi ilmaista. Ei olisi enää mitään mahdollisuutta pärjätä.

Verrataan omaan elvytysyritykseeni syksyllä. Yritin elvyttää omaa toimintaani omassa mittakaavassani aivan valtavalla sijoituksella. Kävi niin että tilanne maailmalla huonontui sittenkin, minulle lainaa myöntänyt "pankki meni nurin" (kun asiakas kuoli), elvytystoimeni eivät johtaneet kysynnän lisääntymiseen vaan kävi täysin päinvastoin. Toisaalta hyvällä tuurilla peli olisi kannattanut ja tulot olisivat paremmat kuin koskaan. Joutuisin kiristämään että elvytyslainan saa maksettua, mutta lopulta alkaisi tili juosta. Annoin itseni edes yrittää, ja jäi tässä sentään vähän pääomaa: työvälineet. Jos olisin kurjistanut syksyllä, ei olisi niitäkään eikä sitä pientäkään mahdollisuutta lähetellä sähköposteja ja ruinata töitä näiden välineideni avulla.

Yhtä en ymmärrä: jos voidaan pakolla tehdä tällaisia päätöksiä, jossa naisvaltaiset alat, lapsiperheet ja pienituloiset laitetaan maksamaan talkoot ja raha suunnataan työnantajaosapuolelle, miksi pakkoa ei laiteta toiseenkin päähän? Miksi osinkoja ei veroteta niin raskaalla kädellä, että investoinnista ja palkkaamisesta tulisi lähes puolipakko? Verotulon voisi palauttaa takaisin vähätuloisempaan päähän verokevennyksinä. Kyllä se on jo huomattu, että kun on tarjottu pakon sijasta porkkanaa työllistämisen helpottamiseksi, seurauksena onkin ennätyssuuret osinkokemut.

Taiteilijathan varsin riemastuivat tästä uutisesta, että jatkossa ei ole ammattitaitosuojaa työnhaussa. Liikkeellä on kaikenlaista suunnitelmaa esim. siitä, että jos heti työnhaun alkaessa on todettavissa että oman alan työtä ei ole odotettavissa seuraavalle 3 kuukaudelle, on otettava vastaan mitä tahansa työtä. Tämähän on ollut käytäntö, että taiteilijat roikkuvat työttömyystuella. Olen aina ollut sitä vastaan enkä ole siihen suostunut, juuri sen vuoksi että pelkään sen jossain vaiheessa kostautuvan. Yhteiskunta näkee taiteilijat työttöminä lorvijoina tasan niin kauan kuin sellaiseksi mennään itse ilmottautumaan. Tästähän olikin vääntöä aiemmin. Olin rahallisessa ahdingossa ja käännyin sossun puoleen, joka ohjasi minut TE - keskukseen koska heidän näkemyksensä mukaan taiteilija on yhtä kuin työtön. TE - keskuksessa oltiin kuolla nauruun, että juu, jos kerta työskentelet joka päivä, olet yrittäjäksi verrattavissa ja saadaksesi päivärahaa on toiminta ensin lopetettava ja julistauduttava työttömäksi. Työskentelen joka arkipäivä ja välillä viikonloputkin. Työttömäksi en tunnustaudu, joka oli sossulle kovempi pala purtavaksi. Halusivat haastatella ja selvitellä tilannettani alalla jossa köyhyys on kroonista. Mutta näin sen pitäisikin mennä. Taiteilija joko ottaa riskin ja työskentelee täysipäiväisesti ja yrittää tulla toimeen ja saada apurahaa ja asiakkaita, jos (ja kun) ei onnistu, hakeutuu sivutöihin lisäksi. Jos sekään ei riitä, sitten on viimeisenä keinona sossu.

Taiteilija ei voi olla työtön. Sellaiseksi julistautuminen tekee vaan hallaa koko ammattialalle ja vaikuttaa jatkuvasti siihen, miten taiteilijuuteen suhtaudutaan. Tästä asiasta pitäisi jonkun tahon todella ottaa koppi. Taiteilija pitäisi ottaa ilman ennakkoasenteita toimeentulotukiasiakkaaksi samoin kuin muutkin itseään työllistävät, mutta jonkinlainen toimintamalli pitäisi alalle räätälöidä. Tarvitaan kulttuurialan toimeentulotuki, joka voisi olla koulutus- ja toimintaperusteinen. Sen sijaan että tukea lähdettäisiin laskemaan jos tuloja ei ala tulla, tai vaatimaan uudelleenkouluttautumista tai siirtymään kokonaan työkkärille, pitäisi tehdä yhteistyötä työkkärin kanssa ja auttaa etsimään sivutyömahdollisuuksia. Kokoajan pitäisi pitää katse siinä että taiteilija pysyy työssään ja ylläpitää ammattitaitoaan, mutta samalla auttaa työllistymään mikäli tilanteeseen ei näy muutoin tulevan muutosta. Tämä voisi olla vaikka toimeentulotuen pidempiaikaisen maksamisen edellytys. Tällaisista kuvioista tosin pääsisi eroon heti perustulon myötä. Tosin vähän luulen että tuohon kokeiluun tulisi sisältymään myös elvytystoimet palkkatasoa laskemalla tai vasiten hintatason nousulla, kun kerta maksukyky kasvaa.

Mutta sellasia pohdintoja. Mut onneks ei tarvitse pelätä, kun tiedän, että se kipeämpikin puoli siellä on. Siitä muistuttaa mm. juuri sähköpostiin kilahtanut "valitettavasti meillä ei ole tarjota töitä" - viesti. Ei sitten.

11.4.2016

Valoo




Aurinko tuolla ulkona paistelee, yrittäen antaa valheellista mielikuvaa siitä tunnelin päässä olisi valoo, eikä olisi huolen häivää!

Ei mee läpi! Kulmat kurtussa tunnelissa, paskat nakkaan, pitäköön tunkkisa aurinko.

No ei, piristäähän tuo ja ihanaa kun on lämpöä. Turun kevät ei vakuuta ihan samalla tavalla kuin meren äärellä. Tässä meneillään myös viimeinen kevät omakotiasumista, vuoden päästä on muutettava. Mikä sen jälkeen odottaa, sitä ei tiedä tuo sinitaivaskaan. Tuossa katselin huvikseni että minkäslaiseen vuokra-asuntoon rahani riittävät sitten kun nykyisestä asumuksesta tulee lähtö. Vaikka luopuisi autosta niin rahnat riittäis silti korkeintaan autotalliin, ei siis yhteenkään vuokra-asuntoon, kiitos tuon hometalolainan. Kaikki rahat menee sitten jo siihen. Ihan pikkasen ahistaa. Toivotaan ilmanstonmuutoksen pikaista edistymistä jotta telttamajoituksessa ei viluttaisi niin paljoa.

</itsesääli>

ADD-rintamalla ollaan positiivisen äärellä. Medikinet CR menee 5mg annostuksella ja tuntuu oivalliselta. Ei sivareita, kevyt skarppaus. Senvertaa kevyt kuitenkin että kamalasti tulee tehtyä virheitä työskennellessä ja keskittyminen ei oikein pysy yllä, mutta turhautumista ja muihin asioihin jumittelua ei tule, se on hyvä. Vähän aikaa vielä tällä miedolla annostuksella ja sitten nosto kymppiin, joka on edelleen mieto, mutta ehkä minulle toivottavasti riittävä. Hyvä viilis.

Taiderintamalle vasta hyvää kuuluukin. Uskaltauduin lopulta siirtyä sileästä parisataagrammaisesta ihan oikean puuvillalumpun pariin ja kyllä nyt vituttaapi se, että en tehnyt noita luonnoksia jo tälle paperille. Lykkäsin ja lykkäsin, kun pelkäsin sitä että virheitä ei saa tehdä ettei paperi kärsi. No tämä kärsii mitä tahansa näköjään ja työstää voi rauhassa ensin lyijykynällä ja sitten pyyhkiä ja jatkaa hiilellä valmiiksi. Ihan ässä matskua. On kolme eri paperia kokeilussa, ja nyt aluksi menossa vähän struktuurisempi Langtonin lumppu. Varnialta pitäisi lähteä savea noutamaan jokukaunispäivä jotta saisi senkin puolen alkuun! Semmosia. No hommiin.

6.4.2016

Uliuli

Tällei tässä nyt sitten taas ollaan ihan luomuna. Concerta ei sopinut ensinkään, päänsärky oli inhottavaa, eikä rytmärit, näköhäiriöt ja kumipalloksi muuttunut pää yhtään helpottaneet asiaa. Ajatuksiin ei saanut mitään kontaktia, siinä oli muuten komiaa kirjottaa näyttelyhakemusta ja apuraha-anomusta. Jännin oire oli flunssa. Heti consun aloitettua iski niin kauhea nuha, yskä ja rekanalle jäänyt olo, että ei mitään rajaa. Poskionteloita pakotti ja niistin viikon verta. Olin jo varaamassa lääkärille aikaa että katsottas ongelot, mutta katsoin ensin c:n sivuoirelistaa. Flunssan oireet, kurkkukipu, kaikki nämä mainitsemani on myös melko yleisiä consun oireita. Nonni. Lopetin sen siihen paikkaan ja samalla hellitti kolmatta viikkoa painanut flunssa. Voi olla silkkaa sattumaa, mutta täytyy sanoa että ei ole ennen ollut tällaista että paksua verta roiskumalla niistää nenästä ja päänsäryllä halkasis kookospähkinän.

G12 Kuopio ripustus

Oli näyttelyn ripustus ynnä avajaiset Kuopion G12:ssa. Aikalailla pihalla meni koko reissu, nukuin abaut kaiken ajan mitä en ollut galleriassa tai auton ratissa, olin sen viikonlopun syömättä c:tä ja siitä se päänsärky vasta iskikin. Reissun jälkeen aloitin uudelleen, flunssa paheni uudelleen ja ääh. Sydän veti ihan omaa rytmiään ja pää aivan tukossa. Lopetin sen sitten. Seuraavaksi kokeiluun medikinet, ilmeisesti olen vaan tosi herkkä lääkeaineille niin mennään vähän miedommilla annoksilla.
Mutta joo, ei tullut Kuopiota nähtyä kuin mennessä ja tullessa. Hyvä reissu! :D Mutta tervetuloa tai menoa tutustumaan. Pienempiä töitä on kaupan siellä lainaamon puolella.

G12 Kuopio avajaiset. Sumussa meni. 

Mutta oli siitä consusta jotain iloa. Työskentely oli ihanan keskittynyttä. Aamut vaivattomampia. Muisti pelasi edes jotenkuten vaikka tuntui että ei se vaikutus nyt niin iso ollut. Mutta nyt kun on ilman, on ero kuin yöllä ja päivällä. Consu vie tosi tehokkaasti ruokahalun, ja nyt sitä ruokahalua sitten riittää. Ja sokerihimo. Ja kahvinhimo. Lääkekokeilujen aikana en ole karkkipussia rapistellut työhuoneella kertaakaan, nyt päivä alkaa kaatissäkillä, redbullilla ja jaffalla, kahvilla terästäen. Aamulla ei meinaa päästä ylös ollenkaan. Mitään ei saa toimeksi, ei jaksa. Työskentely on virheitä täynnä. Unohdin lasten neuvolat ja toisen hammaslääkärin. Aamuisin pinna on taas vanhanlainen, eli lyhyt ja kireä, ja myöhässä ollaan. Työnäyte: kävin eilen kaupasta evätä valmiiksi tätä päivää varten. Unohdin ne aamulla jääkaappiin, kassissa vain ketsuppia. No kauppaan siis matkan varrella. Kaupan pihalla lukaisen "nopeesti vaan" saamani viestin *vajoaa aikapoimuun* ja 15 min päästä laskee puhelimen kädestään ja katsoo että mitäs hittoa kello noin paljon. Tavoittelen auton avaimia virtalukosta... Ei löydy. Jossain vaiheessa tuon vartin aikana olen ottanut avaimet. Mutta minne? Ei löydy avaimia. Siellä istun autossa ilman avaimia ja eväitä. Tyypillistä.

Aivan karmeeta säätämistä siis ja ahistaaaaaaaa. Ahistaa että jos sitä hyvää työvirettä ei saakkaan takaisin kun kerran sai siitä maistiaisen.


Käytiin tässä myös kollega Peltosen (joka muuten tuli valituksi Taidekeskus Salmelan nuorten kilpailun näyttelyluokkaan, jei!) kanssa arvostelemassa erään pankin piirustuskilpailun satoa. Kaikeksi hämmennykseksi oppilaiden ja heidän vanhempiensa keskuudessa on ollut nyt tällaista ilmoilla, että kisaan ei haluta ja/tai anneta lupaa osallistua, kun samat tyypit kuitenkin voittaa aina. Olen aivan järkyttynyt. Mitä hittoa? Mitä tällä opetetaan lapsille, että ei kannata edes yrittää? Sanotaan lapselle suoraan, että olet huono eikä edes kannata kokeilla? Tai halutaanko tässä kollektiivisesti viedä menestymisen ilo niiltä, jotka ovat jossain asiassa hyviä? Pitäisikö samalla ajatuksella kieltää lapsia osallistumasta coopperin testiin kun jotkut urheilullisesti lahjakkaat saa aina parhaan tuloksen. Vai solidaarisuussyistä hylätä heidän hyvä tuloksensa jotta muutkin saavat välillä voittaa? Sama matikankokeessa? Annetaan nyt vähän huonompi arvosana niille jotka menestyy aina hyvin, jotta muille ei tulisi paha mieli? Se on kuulkaas sillä tavalla, että meillä ihmisillä on lahjoja eri asioihin. Joillakin se on musiikki, joillakin liikunta, joillakin kielet, matikka, ja joillakin kuvis. Näissä kaikissa asioissa on tiettyjä mittareita joilla töitä arvostellaan. Jos joku on poikkeuksellisen lahjakas taiteellisesti, onko niin että tätä hänen kykyään ei saisi palkita ja huomioida? Minä en ole eläessäni menestynyt missään muussa kuin taideaineissa, en koskaan. Jos tästä asiasta olisi viety kannustus alentamalla arvosanoja tai menestystä vain sen takia, että jollain toisella tulee osaamisesta paha mieli, niin sitten en olisi kokenut olevani hyvä yhtikäs missään. Tähänkö pitäisi pyrkiä?

Toisekseen. Piirustustaito ei ole ainut asia mitä töissä katsotaan. Se on myös taiteilun ilo, ja tietty omaleimaisuus, ja kyky tarinankerrontaan. Reipas värienkäyttö, maalauksellinen ote, vaikkapa. Nämä piirteet saattavat mennä tarkan taitopiirtäjän ohi. Tällä kertaa meni. Mutta osaan kyllä arvata, että keitä nämä lapset ovat, keitä kohtaan tässä nyt protestoidaan. Heidän työnsä erottuvat kyllä, sillä he oikeasti ovat aivan poikkeuksellisen lahjakkaita. Mutta kaiken ilo pitäisi olla tekemisessä ja osallistumisessa, ja kun se oikein näkyy, silloin on mahdollisuus voittaa. Tämänkaltaisessa kollektiivisessa vittuilussa ei saavuteta muuta kuin pahaa mieltä. Jos tämä teksti jonkun oppilaan tai vanhemman tavoittaa, miettikää asiaa siltä kantilta että pitäisikö teidän lastanne lopettaa palkitsemasta heidän vahvuusalueillaan vain siksi, että välillä olisi jonkun toisen vuoro saada parempi arvosana? Tuskimpa.

Tästä tietysti oma ajatus etsiytyi apurahanjakoihin. Kuinka monet kerrat on tullut purnattua, sitä, että apurahat menee aina samoille. Ei se aivan sattumaa ole, ja hyvin tehty hakemus on sama asia kuin antaumuksella tehty työ piirustuskilpailuun. On varmasti lukemattomia apurahan arvoisia taiteilijoita jotka eivät osaa kirjoittaa kunnollista apurahatekstiä. Tässä kohtaa kääntäisin katseeni taideoppilaitoksiin. Tämän pitäisi ehdottomasti olla koulutuksen osana. Ja Kankaanpään taidekoulun opinnäytetyögatea tässä on pakko sivuta sen verran, että ylen uutisessa kohua kommentoinut kuvanveistäjä Martti Virtanen ehdotti että taideopiskelijoiden ei tulisi joutua kirjoittamaan opinnäytetyötä ollenkaan.

Kankaanpäästä muutama vuosi sitten valmistunut Virtanen arvioi, että ammattikorkeakoulujen taidelinjoille tullaan opiskelemaan taiteen tekemistä, ei kirjallisia töitä, joihin suurin osa opiskelijoista on kykenemättömiä.

Juu, moni varmasti on, ja moni ei, aivan kuin muistakin kansalaisista AMK - opetuksen piirissä eri aloilla. Eihän se sitä voi tarkoittaa, että kun jotkut eivät ole kirjallisesti lahjakkaita, ei tulisi opettaa aihetta ollenkaan. Eikö se ole juuri suurinta muroihin kusemista mitä keksii. Pärjäämisen kannalta apurahat ja näyttelytoiminta on aika hyvä toimintastrategia, ja jos ei osaa oman nimensä lisäksi kirjoittaa mitään edes alkeellisesti, on murojen kera kusessa. Mutta onhan tuo tietysti tärkeää ymmärtää todella, jos kirjoitustyö ei luonnistu, että väkisin yrittämisen sijaan voisi tekstin teettää jollain toisella. Mutta jonkinnäköisiä lauseita työstään on ehkä pystyttävä muodostamaan.

Uh. Karkkiöverit.

On tullut piirreltyä. Tällaselta pohjalta ja vähän spraytä lisäillen.