Yön mietelause

“When the trouble comes, the difficulties, this is good material. And if you survive all that,” she laughs again, “then the art will be even better.”

Näyttelyn jälkeinen tyhjyys

Se on semmoinen juttu näyttelyiden kanssa, että aivan sama kuinka kauan on aikaa, maaliviivan lähestyessä tulee aina paniikki. Tässä lienee ero taiteilijoiden kesken: jotkut työskentelevät tasaisen varmasti läpi vuoden ja materiaalia on samaan kontekstiin kokoajan, ja sitten on meitä jotka.. no, eivät tee niin. Aika menee katseluun ja lukemiseen, tutkimiseen, luonnosteluun. Muihin töihin (opettamiseen ja kuvaamiseen) ja sellaisella vatsanpohjassa kipristävällä "tarttis" - tunteella joka ei salli ajatusten jättää maalaamista hetkeksikään, siitä huolimattä saattaa olla maalaamatta pitkänkin aikaa. Sitten kun maalaa, maalataan liian pitkään, ylityöstetään ja aika löysästi vaan maalaillaan. Ajatus rimpuilee maalauksesta toiseen aivan eri suuntiin. Kunnes sitten huomaa että näyttelyyn on perkele vaan pari kuukautta aikaa, ja sitten. Sitten alkaa hirveän paniikin ja toisaalta hedelmällisen työskentelyn aika. Kaikki velton jakson ajatukset, luonnokset ja tuumailut tulee selkärangasta, tiiviimpään muotoon. Puristus on uuvuttava. Tehdään ihan kalkkiviivoille asti kamalalla sykkeellä.

Sitten maalaukset lähtee. Tulee tyhjän pesän syndrooma. Ensin oli lattiasta kattoon kaikki seinät täynnä kuvia ja nyt ei ole yhtään. Ei ainuttakaan. Näyttely oli ja meni, maalaukset jäi gallerialle suunnilleen kaikki, osa taidelainaamoon ja osa G12 Kuopion näyttelyä varten säilytykseen. Siinä sitä sitten vaan jännittää että moniko tulee joskus takaisin kotiin, toivottavasti ei kaikki. Olen nyt ollut maalaamatta avajaisista asti ja se pieni kipristys alkaa muuttua kouristukseksi. Ala nyt jo vittu maalaamaan. 

Mutta kun en vittu ala. Ajatus on valkoinen pallo. Ahdistuksen tunnetta usein kuvailen siten, että tuntuu kuin olisi ammuttu tykillä vatsaan ja keskellä kroppaa on suuri ammottava musta aukko, suuri kolo kehon läpi. Tämä tuntuu miltei samalta, ahdistelee, mutta pallo on päässä ja se on valkoinen. Läpäisemätön. Ajatukset on siellä sisällä ja odottaa, että päästän ne valloilleen. Tämä näyttelyn jälkeinen tyhjyys on sitä että yrittää päästä sinne palloon käsiksi.

Katsoo muiden maalauksia. Helvetin hyviä, niin paljon parempia. Katsoo omiaan mitä teki siinä näyttelypaniikin luomassa taidepsykoosissa. Tuollaisiako maalasin? Ok. Mitä nyt?

Näyttelypaniikin aikana ei pysty edes kirjoittamaan. Päällä on täydellinen putkinäkö, ja kun sen valkoisen pallon on saanut puhki, on vimmoissaan maalattava kaikki leviäksi siinä pelossa että pallo taas muurautuu umpeen. Kun tauko venyy työskentelyssä liian pitkäksi alkaa pallon seinät kovettua. Sitä ei saa päästä käymään. Ajatukset kiertää ja mennään vähillä unilla. Ylikierroksilla.

Ja sitten kaikki on ohi ja tulee tyhjyys. On ihan että "nyt en maalaa ainakaan viikkoon" ja yhtäkkiä se viikko onkin kuukausi. Ja sitten kipristää.



No nyt on taas projekteja. On se klassinen pari kuukautta G12 Kuopioon ja Salmelan nuorten kilpailuun. Nyt pitäisi jo alkaa tuutata vaikka se valkoinen pallo on umpibetonia. En pääse sinne käsiksi millään ja nyt yöunet ovat lopullisesti mennyttä. Odottelen nukkumattia aamukahteen ja onnistun nukkumaan muutaman tunnin ennen kuin kello armottomana soi. Stressi leviää, se leviää kaikkeen. Hajoa jo pallo.



Käytiin Peltosen Essin kanssa palloa hajottamassa Wäinö Aaltosen museossa, jossa on Kajanderin retrospektiivi. En ole ehkä ollut dadan ja sensemmoisten kanssa kovin kummoisissakaan väleissä, mutta nyt näyttely antoi kyllä voimaa. Oli hauskaa nauraa. Huomata se että joku kännissä kavereiden kanssa tehty (tai sen oloinenkin) pläjäys on esille pantavaa eikä sen tarvitse olla niin vakava juttu, tai ehkä se juuri on. Mutta huomattavasti pienemmällä luomisen tuskalla voisi asioista päästä.

Ehkä se vakavuus tulee tästä figuratiivisuudesta. Jotain jota on tehty niin paljon ja niin kauan, ei ole helppoa lähteä tekemään tavalla jolla sitä ei ole tehty jo sataan tuhanteen kertaan. Lopulta sitä ei voi ajatella vaan täytyy tehdä vaan. "I paint what the fuck i want" totesi eräs seuraamani figuratiivinen taiteilija. Sitä kohti.

Hortoilin tyhjyyksissäni Itäisen Kadun Kehystämöön ja yllätyksekseni ostin pastelliliituja. Joten minulla on nyt sitte pohja, hiilipölyä, pastelliliituja ja spraytä tuossa jolla olen aikeissa aloittaa. Jostain täytyy aloittaa. Aloittaminen se tässä nyt ahdistaa. Pitäisi jälleen kerran perustella itselleen että miksi ja mitä.

Ja miten.




Lukaisinpa mustekalasta tällaisen jutun. Ei nyt yhtään auttanut. Kyllä nyt venytetään ironian rajoja. Itse en ainakaan tunnista missä se alkaa ja missä loppuu.