Halinalle

Kyttäysvaihe

Suurin osa ajasta tuntuu kuluvan nyt tuijotteluun. Onks tä ny valmis, jne.
Ehkä vähän vielä jotain..

Tervetuloa.

Loppusuoralla

Viimeinen työskentelyviikko siintää edessä. Tänä viikonloppuna koitan paahtaa sitten niin paljon kuin mahdollista. Toki aloitin vielä reippaana tyttönä uudenkin maalauksen, etten ala luovuudenpuuskassani tuhertamaan mitään uutta noiden valmiiden päälle. Hiukan kyllä kerkesin rehvastelemaan tämän uuden alunkin kanssa..

(On hauskaa lainata itseään meediasta toiseen, eli Facebookissa minä tänään: )

"Jaaha, viimistä työviikkoa viedään ennen avajaisia. Pientä kihelmöintiä mahanpohjassa havaittavissa... sekä orastavaa ketutusta kun kattelee tota just alottamaani duunia, et kuinka hyvältä se nyt näyttikään ennenku toteutin itteeni sen kustannuksella taas piirun verran liian paljon!

Tälläkertaa sentään tunnistin sen hetken jolloin pitäis lopettaa ja poistua välittömästi työhuoneelta, ja soitin Kimmolle että tulee hakemaan. Sitä en tosin osannu ajatella että olis pitänyt mennä odottamaan tonne ulos, eikä vajota johonkin taidepsykoosiin ja 'kokeilla yhtä juttua tässä odotellessa'."

Tässä nyt tämä työpari joka vaatii vielä hellän käteni kosketusta:

Oikealla tuo johon kokeilin vähän sitten pistää vettä tuoreen ihanan kauniin puhtaan turkoosinsinisen vielä märän maalin päälle että väri vähän 'kuullottuisi' siitä kohtaa. Kuullottuipa perkele sitten niin että se valui ja tuhriintui ja levisi niin, että Noran muotokuvassa on nyt viikset.

Jotenkin tuntuu että tuo 100x150 - koko oli itelle kaikkein luontevin ja mukavin mittasuhteiltaan. Ja nyt tässä sitten lopuksi oli hyvä tehdä se huomio että cottondukille onkin ällön kiva maalata akryylillä. Luojan kiitos en koklannut sitä puolisen vuotta sitten. Olisin voinut vahingossa tehdä jotain hyvää.

Vaikka ei se kankaasta ole kiinni. Tai ei pitäisi olla. Tai voi se vähän ollakin. No, olen mä jotain hyvääkin tehnyt, mutta perusnegatiiviseen taiteilijaluonteeseen kuuluu olla synkeän tyytymätön tekemäänsä tekotaiteeseen ja kieriskellä itsesäälissä. Ja odottaa sitten sydän pamppaillen kritiikkejä, sitten haukkua kriitikot kun eivät ymmärrä hyvän päälle, ja sitten taas rypeä siellä itsesäälin puolella.

Menneisyyden vieraskirja

Googletin itseni! (jep, hello egotrippi..) No, mutta, törmäsin vanhaan vieraskirjaani. Hujahdin ykskaks 13 vuotta taaksepäin. Tuli hetkeksi nuori olo, ja tarkemmin ajateltuna taas aivan tavattoman vanha :-D

No, lisäsin vieraskirjan tuohon oikealle valikkoon. Saa kirjoittaa!

Kasvukipuja

Täällä sitä istutaan kotona ja heijataan vauvaa sitterissä. En mahdollisesti aio mennä työhuoneelle. En ollut eilenkään. Jo mainitsemani turnajaisväsymys alkaa painaa todella. Naamioin haluttomuuteni maalata haluksi viettää koko päivä tyttären seurassa. Nyt sekin tuossa koisii.

Olen miettinyt kovasti sitä kuvausta joka pitäisi itsestään ja työskentelystään lähettää sitä valmistuvien esittelyvihkosta varten. Olen jo monasti uhonnut että en koskaan enää anna minkäänlaista statementtia mistään tai mihinkään, mutta jotain olisi naputeltava. Myöskin Auran Galleriaa varten. Joten kelailen taaksepäin - kelailen koko historiaa siitä lähtien kun aloitin taideopinnot. Syy näet sille miksi en halua statementteja kirjoittaa on se, että kirjoitan joka kerta erilailla, eri sisällöllä ja kumoten jopa sen mitä olen viimeksi kirjoittanut. Joo, pidätän itselläni oikeuden muuttaa mieltäni, mutta miksi sitten antaa mitään julkilausumaa jos kuitenkin on kohta eri mieltä. Parempi sitten olla hiljaa. Tätä kelailua harjoittaessa tulee väkisinkin kytättyä myös tämän hetken kautta tulevaisuuteen.

Ensiajatus oli se että mikään ei ole muttunut. Olen yhä se sama, joka olin silloin, ja varmaan tulevaisuudessa myös se sama kuin tänään. Loppujen lopuksi en osaa sanoa onko se hyvä vaiko huono asia. Saatan tässä muuttumattomuudessani hiukan tavoitella jo jonkinlaista Peter Pan - syndroomaa... Mikään ei ole ehkä korvieni välissä muuttunut mutta siinä ulkopuolella onkin sitten kaikki. Forten tahmean lattian sijasta tallon perjantai-iltana villasukilla olohuoneen lautalattiaa peppi pitkätossun tahtiin. Karmeat krapulat ja kämmeneen kirjoitetut puhelinnumerot poskeen tuhrautuneina, päähänpistot lähteä pikku tumussa bussilla naapurikaupunkiin, autoilu halki euroopan, kofeiiniöverit kun koittaa montako kahvilaa pystyy menemään läpi ennenkuin alkaa heikottaa, hiekkarannalla lorviminen nestetasapainosta huolta pitäen, ajaton oleskelu, vain oleminen ja lojuminen vailla tarkoitusta, poissa on kaikki nuo. Eikö olekin jotenkin säälittävää, että vaikka olen muuttanut kaiken minkä voi muuttaa, en koe muuttuneeni? Henkisesti lojun vieläkin siellä rannalla vaikka takaisin ei sitä huolettomuutta saa.

Vielä on jotain muuttamatta. En osaa päättää vaihdanko nimeni. Hei - minulle tuntuu vaikealta luopua tuosta läpipaskasta citymaasturistakin, koska se edustaa minulle jotakin sellaista mitä farmarivolvo tai tila-auto merkkaa totaalisena vastakohtana.. Ja se nimen muuttaminen, kuuluisi varmaan asiaan. Mies eilen kysyi että miksi haluan naimisiin. En osannut vastata, "tarviiko siihen jonkun erityisen syyn?" - tiedustelin, "no todellakin" - hän vastasi. Sen rakastamisen takia tietysti, mutta en itse osannut laskea sitä syyksi. Eihän se avioituminen muuta sen kannalta mitään. Kuvittelisin rakastamisen määrän olevan sama on sitä sormusta sormessa tai ei. Tämä on kuitenkin jotain sellaista mitä en koskaan kuvitellut tekeväni. Toisaalta kyse on vain muodollisuudesta enää. Ja onhan se jotain mitä haluan tehdä - salaa hypistelen nytkin tuota vihkisormusta. Ajattelin tässä että jos olisi mahdollista palata ajassa takaisin, niin palaisinko?
Ehdottomasti.
Haluaisin herätä aamutumussa Porissa. Muistaa kaiken mitä olen tehnyt ja ihmetellä mitä olen mieltä kaikesta ja uskoisinko kaiken todeksi. Ja haluaisin nähdä että kuinka nopeasti haluaisin takaisin taas tähän. Ei epäilystäkään, ettenkö haluaisi palata hyvin, hyvin nopeasti. Täällä on sentään sitterissä kitisevä sylivauva, joka rähjää siellä niin kauan että menen nostamaan. Vieno onnistumisen hymy kareilee sen huulilla jo valjaita irrottaessa ja se suorastaan sulaa syliin. Ja täällä on sentään kaksi karvastavaa porokoiraa. Ja maailman mahdottomin ja kultaisin mies jota ilman ei enää osaa olla.

Huoh. Luulen että tytärkin kasvaa aikuiseksi ennen minua. Sitä tulee kyllä niin nolottamaan se henkisesti teini-ikäinen mutsi.

Maijan kämpässä

Kävin kuvaamassa Maija-täti-vainaan kämpässä kuten aiemmin kirjoittelin. Kämpästä oli muodostunut melkoinen romuvarasto, mutta pari helmeä löytyi, joissa Maijan läsnäolo oli jotenkin fiilisteltävissä (myös blogin yläbannerin peilikuva on Maijan kämpästä).

Umbraa ja okraa. Tässä värit jotka toistuu sisällä nurmelassa, sekä aika usein Rebekka-mamman vaatteissa, ja myös näissä Maijan kämpässä nököttävissä lankarullissa. Nämä värit on olleet myös minulle tosi läheisiä, umbraa ja okraa, tungin niitä yhdessä vaiheessa jokaiseen maalaukseen, pukeuduin niihin, neuloin niillä. Sitten täällä Nurmelassa remontin aikana asustellessa huomasin mistä tämä värimieltymys on tullut. Täällähän on kaikki noissa väreissä. Ubrat ovenkarmit, okrat ovet.. lattiat.. listat.. tapetit.. kaulassani oli itse neulomani umbra/okra kaulahuivi, jonka asettelin oven ja sen karmin yhdyskohtaan. Värit olivat tismalleen samat.

Kengissä ja vaatteissa ihminen on jotenkin erityisesti läsnä. Varsinkin vanhoissa jo matkansa kulkeneissa kengissä. Poissaolo on jotenkin käsin kosketeltavissa. Teki hivenen mieli vetäistä Maijan sukat ja tossut jalkaan ja hipsutella niissä tovi. Vaan ne ovat kuin muistomerkki, ei niihin voi koskea.

Tavarat ovat jääneet niille sijoilleen, jo vuosia sitten.

Turnajaisväsymystä

Kovin on keväisää ulkona, mieli vetää jo kasvimaan muokkaamiseen ja tekisi mieli mennä puotiin siemeniä valikoimaan, tai oleilla ulkosalla, on todella lämmin auringossa! Sen sijaan pölyinen työhuone on se paikka missä aika nyt kuluu. Eilen iltapäivästä hiippailin paikalle toteamaan että työn alla olevan maalauksen parasta ennen - päivämäärä meni jo kaksi päivää sitten, ja olen hienoisesti lipsumassa ylityöstämisen puolelle. Jatkoin hommia, mutta kovasti tuntui että olen melkoisessa edit - undo - vaiheessa. Perun jokaisen vetoni ja peitän kaiken aikeensaamani ja aloitan alusta, tehden kuitenkin samat jutut uudelleen. Jotenkin fyysisestikin jo väsyttää, vaikka vauva kyllä antaa nukkua tarpeeksi ja on muutenkin ihan suht iisi neiti, mutta siinä että työskentelyaika on rajallinen ja näinollen on oltava perin tehokas tarjolla olevana aikana, on aika kuluttavaa. Ei ole aikaa muulle kuin tehokkaalle työskentelylle. Jotenkin tämä kirjoittaminenkin, vaikka se tärkeää onkin, tuntuu rikolliselta.

Mielialaa ei kohottanut se napsahduksen ääni joka kuului, kun taulun taakse nikkaroitu tukikehikko napsahti irti. En ollut ruuvannut sitä kunnolla kiinni, ajattelin että kyllä se siellä pitää. No, kun kaataa kangaspohjan päälle ämpärillisen vettä, niin kyllähän se kangas entisestään kiristyy. Puut napsahtivat irti, ja kehykset vetäytyivät kasaan niin että kehikko ei enää mahdu. Muutenkin vaihtelevat lämpötilaolosuhteet on saaneet kaikki isot pohjat vääntymään. Että.
Ja nyt se kangas kurpuilee.

Sain onneksi mieluisia vieraita, pieni keskeytys ajatusten pyörittelyssä auttoi.

Nyt tänään kun katselee maalausta, se on ihan ok. Se ei minusta ihan riitä. Kimmo oli sitä mieltä eilen että tämähän on jo valmis, mutta en oikein pidä teoksen 'ihan kiva' - luonteesta. Jotakin erityistä siinä täytyisi olla, että se houkuttelisi katsomaan ja tuntemaan jotain. Pastellia, gessoa ja hiiltä lisää, on ihan ok tosiaan. Mutta jokin puuttuu..

Lepää rauhassa Rakel Maria

Perjantaina isotätini, Rebekka-mammani sisko, saateltiin viimeiselle matkalle sisarustensa luokse, tän elämän toiselle puolelle. Hänen sulhasensa kuoli sota-aikana, ja "Maija-täti" eleli elämänsä yksin. Työskenteli mm. messityttönä sisäsaariston laivoissa, selvisi haaksirikostakin, kun perunalastissa ollut laiva jossa Maija-täti työskenteli upposi meren aaltoihin. Olipa myös viimeisiä raitiovaunurahastajia Turussa!

Itse parhaiten Maijan muistan puolukoista joita istuin mussuttamassa täällä Nurmelassa jossa nykyisin maalaan. Maija-täti noukki ämpäritolkulla pulleita meheviä puolukoita joita söin mahani kipeäksi. Maija kikatti ja kihersi aina omalla persoonallisella tavallaan. Maijalla oli oma kämppä tässä Nurmelan pihalla, joka ansaitsee Maijan muistolle oman pienen kuvausreissunsa kunhan tulee hyvä valoisa päivä.

Sitä kuvaussessiota odotellessa, kaivelin Nurmelan valokuva-albumeita ja yritin etsiä kuvia Maijasta. Tuo tuossa ylenpänä lienee hän. Tummatukkainen, tummasilmäinen, kuten mammani, ja muutkin Nylundin perheessä. Heidän isänsä piti muistaakseni stuerttikoulua täällä Rymättylässä, oli itsekin merimieskokki. Meri veti sitten puoleensa niin Maija-tätiä kuin Rolf-veljeäkin. Mistä lienevät tänne ajelehtineet alunperin, niin ovat tummia ja kirveellä veistettyjä.. Mammani suvusta ei ole paljoa jälkiä jäljellä.

Löytyi muitakin vanhoja helmiä. Onkohan vasemmalla nuori Maija? Pelastusrenkaassa alhaalla lukee Rymättylä, aluksen nimestä ei saa selvää. Alla nuori Rebekka-mamma.
Kuvat enää jäljellä. Niissä ja niiden muistoissa jotka heidät tunsivat, elää nämä ihmiskohtalot. Rajallinen on omakin aika tällä pallolla, silloin sen aina käsittää kun on jotain hautaamassa. Mitä kaikkea mahtuikaan heidän elämäänsä ja ajatuksiinsa. Väläyksiä niistä olen tavoittanut kuvatessani mamman tavaroita ja muistilehtiöihin kirjoitettuja laulun sanoja ja runoja, pieniä piirustuksia ja vanhoja vaatteita. Mammakin oli varsinainen persoona, harmi että ehdin tuntea häntä niin lyhyen ajan. Yksi hänen jännittävimmistä tavoistaan oli kirjoittaa mehujen ja säilykkeiden etiketteihin aina säilömispäivän tunnelmia ja tapahtumia. Niitä vuosien takaisia fiiliksiä oli jännä lukea kun kävin nuuskimassa Nurmelan kellarissa. Se toi hetkeksi mamman olemuksen lähelle.

Tismalleen niillä sijoilla jolla istun juuri nyt, eli nykyisin työhuoneenani toimivassa Nurmelassa, oli muutama vuosikymmen sitten hivenen erinäköistä kuin tänään! Kuvassa vanha Nurmela, johon vanha talonväki siirtyi asumaan isännän vaihtuessa. Niin myös siirtyi pappa ja mamma kun isäni ja äitini alkoi viljelemään Lännen tilaa. Luopumisen tuskaa kokenut mamma muutti kaikki tavaransa yöllä, yksin.

Kuvassa nuoret Eino-pappa ja Rebekka-mamma. Takana mitä luultavimmin Läns, eli kotitaloni vanhassa kuosissaan.

Tässä vielä vanhempi kuva jossa Läns taustalla.

Ja tämä on sitäkin vanhempi.

Tässä vielä tunnelmia Salonkylästä ennen wanhaan, naapuritilan Mattilan pihamaalta.

Hyvää naistenpäivää

Rakkaani toi kotimatkalla valkovihreän ruusukimpun naistenpäivän kunniaksi, värit sattuivatkin sopivasti päivän teemaan, nimittäin hää/nimenantojuhlan suunnitteluun. Juhlat pidettäneen pienessä kahvilassa vain lähiomaisille. Apurahaa ei herunut näyttelyn pitoon joka tahtoo sanoa sitä, että kukkaron nyörit alkaa aivastelemaan jo auton tankkaamisestakin, joten low budget/no budget. Mutta valkoista ja vihreää, siinä talvi ja kevät kohtaa kuten pääsiäiselle osuvien iltamienkin ajankohtana. Plus että valkoisesta lakanakankaasta saa halvat pöytäliinat, ja havuista ilmaiset vihreät pöytäkoristeet.

No mutta ettei päivät ihan pelkästään kuluisi budjettia veistellessä, pitää töitäkin tehdä. Työhuoneella odotteli hauska yllätys, öljy on polttimesta nyt kokonaan loppu ja koko talo kylmänä. +15 on asteluku ja yhä laskee. Pipoa syvemmälle korville, hain tänne lämpöpuhaltimen että maalit joskus kuivuisivatkin.

Kuivumista odotellessa voikin pohtia nimeään. Maria Liitola, Maria Söderblom, vai Maria Liitola-Söderblom?

Paluu tulevaisuuteen

Faktahan on, että avajaisiin on noin kuukausi aikaa. Toinen fakta on että kokonaisuutta pitäisi kasvattaa vielä usealla teoksella. Kolmas fakta sensijaan; on aika palata työhuoneelle.

Tie perille on aurattu ja käyty tarkistamassa tilanne pitkän poissaolon jälkeen. Ja tilannehan oli se, että öljylämmitin oli mennyt pois päältä ja sisälämpötila oli +5. Kosteus oli myös päässyt hiipimään työtiloihin, jonka johdosta jo kovia kokenut 150x150 akvarellipohja oli vääntynyt muodottomaksi. Yllätyksekseni totesin sensijaan että samankokoiset pellavakangaspohjat olivat löystyneet kosteudessa (miten se voi olla mahdollista) juuri sopivast niin että tukikehikot sujahtivat töiden taakse ilman höyläystoimenpiteitä. Akvarellipohja oli kiilapuille pingotetulle lakanakankaalle vehnäjauholiimalla liimattu 300-grammainen fabriano. Se oli sitten siis kiristynyt niin että hyväkun puut eivät ole pamahtaneet poikki, ja pellava löystynyt. Olisin kyllä kuvitellut täysin päinvastaisen tilanteen, mutta hyvä näin. Se akvarellipohja olikin jo vähän perseellään.

Lämmityksen rukkailun jälkeen lämpötila oli kohonnut jo mahtavaan +13 asteeseen, ja uskalsin alkaa liimaamaan pohjia (2*150x150, 2*80x100, 2*30x30). Nyt gessot niskaan tänään ja huomenna jos saisi aloitettua, jos pikkuihminen vaan viihtyy työhuoneella vaunuissa.

Huhu kertoo että piirustuskoulun ystävät olisi tekemässä meistä valmistuvista kirjamuotoista esittelyä. Ei taida tulla montaakaan sivua siihen teokseen tulee varmasti upea teos.