Nihkeältä tuntuu työskentely. Vieläköhän voi syyttää koronaa?
Työhuoneella olen viimepäivät käynyt lähinnä pilaamassa vanhoja maalauksia ja tuijottelemassa tyhiä pohjia. Tila teoksissa mietityttää edelleen. Tila ja tilallisuus on trendannut koko taidekoulutukseni ajan, viimeisintä tutkintoa lukuunottamatta. Ehkä tämä on syynä loputtomaan tilapohdintaan. Useimmiten jätän viitteet tilasta pois, jonka vuoksi kysynkin aina itseltäni MIKSI? Missä tuo tyyppi on, ja mitä se siellä tekee? Olen päättänyt, että henkilö itsessään riittää sen tulkitsemiseen, ja sen työn voi halutessaan katsoja tehdä itse. Katseet kertovat, niinhän sitä sanotaan. Mutta.
Olen miettinyt työskentelyni kokonaiskaarta. Ihan aikojen alussa tein tilaa töihin paljonkin, no, koska siitä kokoan puhuttiin. Ja teemasta. Käsiteltävästä kokonaisuudesta. Asiasta, jota tulevan kokonaisuuden myötä ollaan tutkimassa. Tutkiva taiteilija. Vanha tuttu käsite, josta olen avautunut useaan otteeseen. Vähitellen tilan viitteet jäivät pois, tilalle tuli ekspressiivinen ja räiskyvä tekotapa. Rikkonaiset valuvat epätoivoiset tuijottavat massiiviset naamat ja teokset. Väriskaala oli aika lokerossa pysyvää. Tätä seurasi värikkäämpi kausi. Ihmishahmo alkoi asettua. Sitten tulikin maalaamiselle täysstoppi, enkä maalannut vuoteen siveltimen vetoakaan, vaan piirsin. Yhtäkkiä aivan valokuvantarkasti. Ei pystynyt väreihin yhtään. Oli kova tarve pitää kaikki tiukasti hallinnassa ja hiljaa. Nyt, tiukkuus on alkanut saada taas väriä ympärilleen. Saatan pilata kurinalaisen työn vetämällä sen päälle spraytä, siveltimellä maalia, mitä vaan. Yritän tietoisesti vetää zoomia makrosta telepäähän. Mutta se tila - se on edelleen hiljaa. Se on monotonisempi. Jos se yrittääkin riistäytyä hallinnasta, maalaan sen piiloon. Vapaampi maalausjälki edelleen ahdistaa tiukka ja esittävä ja hallussa pysyvä tuo hyvänolontunteen.
Ei tarvitse olla kummoinenkaan kahvipöytäpsykologi ymmärtääkseen, että oman elämän vaikeet ja vaiheet näkyvät työskentelyssä. Kuten olen useasti blogissa avannutkin. Se, kuinka hiljaista töissä on, on suorassa linjassa sen kanssa kuinka paljon ylipäätään pystyn ilmaisemaan. Kuinka ohuita värit on. Onko jaksanut maalata yhtään? Tarve pitää piirustus tiukasti hallussa on tarvetta kontrolloida elämää ja pitää se aisoissa, ylipäätään. Mutta se tila. Sitä on aivan tolkuttoman vaikea tuoda työhön, se tuntuu päälleliimatulta, epäolennaiselta, ja se puskee kokoajan työn päälle. Muttakun en tiedä itsekään missä olen. Elämä on seis, enkä sitä ole uskaltanut tästä mihinkään suuntaan liikautella. Samalla kuitenkin tuntuu, että se pelkkä olemassa oleminen ei enää riitä. Ja samalta se tuntuu tosielämässäkin. Jos pitäisin nyt näyttelyn niin siellä olisi, mitä, kymmenen istuvaan henkilöä? Sitä tässä on nyt käynyt läpi, ja se puskee läpi.
Toisaalta miksei olisi. Syy siihen miksi työt ja tila välillä ahdistaa, on se, että ei hyväksy sitä mitä luontevasti nyt tulee, mitä juuri nyt on. Katselee liikaa muiden töitä (muiden elämää), analysoi, ja miettii että pitäisi pyrkiä samaan (elää samoin kuin muut). Paksuihin harmaan skaalan peittoväreihin. Epämuotoisiin hahmoihin. Harmonisiin väriskaaloihin. Massaan, massaan ja vielä kerran massaan. Tilaan. Interaktioon. Jonnekin. Puhunko enää taiteesta vai itsestäni, ja miten ne ovat erotettavissa toisistaan?
Itse mieleni pahoittamiseen: luin Petteri Enrothin kirjoittaman näyttelyarvostelun Taide-Lehdestä, uhrina Rauha Mäkilä. Petteri kysyy: "Onko edes samaistumisen kokemus, niin lohdullinen kuin se onkin, riittävä peruste rakentaa taiteellinen työ henkilökohtaisuudelle?"
Liitola kysyy: No milles helvetille se sitten rakennetaan?
Juttelin kollegani kanssa terapiasta. Hän kertoi kokemuksistaan, ja häntä ärsytti, kun terapeutti näkee taiteilijan ja työnsä niin vahvasti sidoksissa toisiinsa. Taiteilija tulee aina, ja kaikissa yhteyksissä, nähdyksi ammattinsa kanssa. Miten itseilmaisee sitä kautta. Käsittelee tunteitaan sitä kautta. Miten se pitää järjissään ja elävien kirjoissa. Ja kun monesti kun se on vaan työtä. Kollega kertoi miten raivostuttavaa on se, että tulee terapiassa nähdyksi niin. Kun sillä ei ole mitään tekemistä itse käsiteltävän ongelman kanssa. Sehän on varsin romanttinen käsitys että taiteilija on identiteetti, ei ammatti, joka on erotettavissa henkilöstä. Kollega kehoitti minuakin hakeutumaan terapiaan sitoutumiskammoni vuoksi, mihin en tietenkään suostunut, koska kuka nyt vallihautansa umpeen muuraisi, saatana. (I shall fart in your general direction!) Mutta voin kuvitella miten pahottaisin mieleni siitäkin, jos terapeutti alkaisi tulkitsemaan tilannetta ammattini kautta. En minä pysty maalaamaan tietäni tästä ulos, mutta maalaan tietäni. Kaksi eri asiaa.
Tuossa stereotypiassa on kyse nimenomaan siitä, että taiteilija rakentaa taiteellisen työnsä henkilökohtaisuudelle. Ja nyt on paljastettava, että vaikka se on helvetin ärsyttävää, se on myös totta. Ei siten, että ammattini olisi syypää sitoutumiskammoon (pikemminkin se on siinä vallihaudan roolissa, ei tartte käsitellä asioitaan kun on kiirus maalata), mutta miten muutoinkaan sitä maailmaa katselisi, kuin omilla silmillään? Mitä painoarvoa on taiteella jota tekee jonkun toisen mahdollisesta tulokulmasta? Onko se työ validia? Eikö sellaista voisi jopa kutsua valheeksi? Työt kehittyvät elämän mukana. Joskus työt huutavat, joskus ne ovat hiljaa, joskus tiukassa kontrollissa. Joskus on viite tilasta, joskus ei todellakaan haluta tietää tai kertoa missä henkilöt ovat. Se kaikki rakentuu mitä syvimmän henkilökohtaisuuden päälle. Sekin, että valkoinen pohja pitää ensin pilata kiukuttelemalla siihen sprayllä VITTU SAATANA jonka jälkeen se maalataan yli, ja tehdään siihen jotain muuta. 110% henkilökohtaista, vaikka se ei näkyisi ulospäin ja alleviivattuna. Saattaa se näkyä niinkin, että henkilöä vituttaa globalismi, ja tehdään siitä teos. Taiteilijan sormenjäljet ovat kaikkialla. Ei taidekäsitys voi niin inhokartesiolaista olla, että tekijyys ja henkilön kokemus katoaa täysin. Ei tekijä ole kone. Subjektiivinen taso säilyy aina.
Liitola kysyy: Olisiko taide parempaa, jos kuvissa ei olisikaan perheenjäsenet, vaan palkatut mallit? Jos töiden teemat olisikin sisaruksen elämästä eikä omasta? Tai jonkun ihan tuikituntemattoman Sri Lankalla, tai jos niissä pysyteltäisiin yleisellä tasolla? Jos tutkia halutaan, eikö oman elämänpiirinsä asiantuntevuus ja sen detaljit tuo tarkkoja ja totuudenmukaisia havaintoja ihmisyydestä, perheistä, elämäntavoista ja kulttuurista, suhteesta yhteiskuntaan? Jos halutaan että taide kommentoi, kritisoi ja ottaa kantaa, eikö ihmisen elämän yksityiskohtien esille nostaminen, ihmisenä oleminen, ole kommentti ensinkään? Eikö se alleviivaa mitään? Vai vaatimuksena vain poliittinen kantaaottavuus?
En näe miten voi olla mahdollista rakentaa taiteellista työtä millekään muulle, kuin henkilökohtaisuudelle. Se on sitä, on kyseessä sitten yhteiskunnallisen asian esiin nostaminen tai kahvikupin piirustelu. On satoja ja taas satoja syitä, miksi tekijä sitä kuppia kuvaa. Työ tulee aina tekijän perspektiivistä. Aina. Make my change my mind.
