Olen päässyt ihan työn makuun tuon ison muotokuvan kanssa. Sen kanssa puuhtessa astuu aina jonnekin aikatyhjiöön, koko päivä hujahtaa äkkiä ohitse ja huomaa ettei ole kerennyt pitämään edes ruokatuntia. Tai kaffepaussia. Tai vessataukoa. Se on niin suuritöinen, suuri, että pienenkin muutoksen lisääminen vie paljon aikaa.
Lisäksi huomaan olevani allerginen hiilelle. Ainahan sille on hieman herkistellyt, mutta nyt kun on oleillut sen duunin vieressä hiilisateessa, huomaa kyllä. Keuhkot ovat olleet aivan tukossa työn aloittamisesta asti. Astmapiippu laulaa.. ja samalla nousee lämmöt, nytkin tässä on torstai-aamu (aprillia vaan) ja voisin olla piirtämässä mutta istun mittari kainalossa kotona. 37,5 näyttää aamusta jo - allergiat nostaa mulla lämmöt - ja tällä kertaa sen aiheuttaa mun oma työ. Sellaista noidankehää se. Väsyttää myös ihan törkeenä, isomman työn piirtäminen on huikean fyysistä hommaa, ja voimat on ihan poissa. Tuuttaan magnesiumia ja pitäis tuuttaa proteiinipatukkaa.
Mutta tältä siis on näyttänyt:
Semmonen. Jotenkin tässä on tuon työn kehitystä itekin vaan seurannut sivusta ja katsellut, että mitäs mä oikeen oon tekemässä tälläkertaa. Siis että ajatuksen oon jättänyt tietyllä tapaa narikkaan, ja yrittänyt antaa oman ominaisluonteen tehdä työtä. Ajattelematta siis sen kummemmin tekniikkkaa, vaan ennemminkin katsoo mitä se työ tarvitsee, ja sitten laittaa se sinne, pohtimatta sen kummemmin että millä ja miten. Piirtimet onkin vaihtuneet luonnikkaasti usean eri hiilityypin välillä, paljon olen myös maalannut hiiltä vedellä ja siveltimellä ja pyyhkinyt kuivalla siveltimellä. Siis etsien vaan jälkeä joka tuntuu hyvältä juuri siihen kohtaan. Samoin kuin Henrin muotokuvassa; joskin tässä työssä kokonaisuutta joutuu välillä hiippailla katsomaan kauempaa. Tai eihän sitä mikään pakko olisi kyllä tehdä. Epämuotokuvahan tämänkin lähtökohtana oli, mutta jotenkin se vaan luiskahti sellaisen pipertämisen ja luonnikkuuden tavoittelun puolelle. Jos se on tänään mun ominaispiirre niin sitten se on se.
Oon ajatellut paljon Eevaa siellä ranskassa, heippa Eeva jos luet. Oon ajatellut sitä että miten osaisit ite valjastaa sun ominaisluonteen töihin. Sun olemus on räiskyvä ja elinvoimainen, mutta kuitenkin usein päädyt maalaamaan ja piirtämään pientä, ja mustavalkoista. Musteella. Kun selkeesti sun omaan tyyliin ja olemukseen sopis kaksmetrinen pohja ja 25cm leveät pensselit. Sun luonne huutaa abstraktii, räiskyvää, värii ja elämää, ja sitten sä tuskailet Ranskassa musteen kanssa. Päästä irti vaan tyttö ja anna palaa.. hallitset materiaalit, ja sulla on halu tehdä, niin mikä siinä on estämässä? Tää toivoo että et anna luomisen tuskalle valtaa vaan puhkeet kukkan, ihanaa!
Mutta takaisin minuun, koska tää on mun blogi, hi hi. Tätä on muuten ollut mukava vuosia kirjoittaa, ja ehkä siksi, että tätä kirjoittaessa tuntuu kuin kirjoittaisi kirjettä jollekin jota oikeasti kiinnostaa mun asiat. En oleta että kukaan lukee tätä, mutta kirjoitan kuitenkin selkeästi jollekin muulle kuin itselleni. Mielikuvitusystävälle kirje Rymättylästä.
Oli muuten herttainen Tarja Halosen haastattelu 45minuuttia - ohjelmassa. Presidentti puhui siellä taiteen merkityksestä muunmuassa. Sellainen perinteinen ja pehmeä, esteettinen ajattelutapa. Sitä oli jotenkin huojentava kuunnella, siitä tässä kuitenkin pohjimmiltaan, ja loppujenlopuksi on kysymys. Visuaalisista arvoista.
Takas tähän kaveriin.
Aloitin tätä samoin kun Henrin kuvaa, rennolla otteella. Rentous alkaa kyllä olla tästä kuvasta pikkuhiljaa kaikonnut ja pakkomielle ottaa valtaa, se saatanan taiteellinen autismi. Siksi se imeekin kaikki voimat. Siksi oon nyt kotona. Ja illalla Auran Galleriassa Joelin avajaisissa, ja sitten vähän iltaa viettämässä. Irti arjesta! muttei kuitenkaan kovin kauas siitä.
