Huomasin tässä eräänä päivänä viulua treenatessa, että jousikäsi ei ole oikein hallussa. Ajattelin ensin, että käden lihaksisto on vain muuttunut, ja ennen niin tuttu liike on nyt vähän vieraampi. Tein säntillisesti jousiharjoituksia, olen voimistanut kättä - mutta siellä se edelleen on: jousikäden tärinä.
Kymmenen vuotta sitten menin lääkäriin hakemaan lääkettä comebackin tehneisiin astmaoireisiin. Siinä TK:n vastaanotolla lääkäri kysäisi ohimennen, että onko tuo tärinä myös hengenahdistukseen liittyvä oire.
Mikä tärinä, mietin?
Olin jo niin tottunut täriseviin käsiini. Tärinä alkoi jo melko varhain, teini-iässä. Joskus tärisevät enemmän, joskus vähemmän, enkä osannut kiinnittää asiaan huomiota. TK:sta tuli kuitenkin lähete tyksiin neurologisiin tutkimuksiin. Pyöritään ympäri silmät kiinni, laitetaan sormea nenänpäähän. Testatan refleksit, ihmetellään. Diagnoosiksi tuli essentiaalinen vapina. Nauroin, ja ajattelin sen olevan lähinnä "diagnoosi" jonkun höpöhöpö-mielikuvitusoireille. Mitä nyt välillä tärrää, no big deal.
Ennen tärisi lähinnä oikea käsi. Mutta kun tärinä levisi vasempaan käteen, aloin lukemaan aiheesta enemmän.
Etenevä.
Ei parannuskeinoa.
Voi levitä raajoista päähän.
Nuorena sairastuminen heikentää ennustetta.
Voi vittu.
Tärinä on vuosien mittaan hiljalleen voimistunut. Oireita helpottamaan kokeiltiin lääkitystä, joka tosiaan vei tärinän, mutta nosti sykkeen kahteen miljoonaan ja luulin että kuolen. Olin mukana kauppakeskus skanssin avajaisissa, maalaamassa lapsille kasvomaalauksia, joka ei enää onnistunut ilman lääkitystä. Viel paria vuotta aiemmin onnistui. Se on viimeinen kerta kun tein kasvomaalauksia. Vuosi sitten kokeilin lasten synttäreillä, laihoin tuloksin.
Nyt siis havahduin jousikäden hallinnan heikentymiseen. Tarkkailin käsiäni: ne eivät enää kierry akselinsa ympäri normaalisti, pehmeästi; vaan portaittain ja täristen. Ravistelin käsiä ja hengitin syvään. Keskityn. Käännän hitaasti. En voi estää tärinää enää millään. Ojennan kädet suoriksi ja totean että tärinä ei ole vielä symmetristä, se on hyvä. Aikaa siis vielä on.
Jousitekniikka on mennyttä kalua, se ei tule enää takaisin.
Jousikäsi on samalla oikea käteni, piirustuskäsi, joka vielä toimii tuettuna hyvin. Välillä yksityiskohdat ovat vaikeita, käsi on välillä heikko, ei tottele. Tukeminen auttaa. Puristaa ranteesta, nojaa tukipuuhun.
Kuinka kauan on aikaa? Varmasti paljon. Ei varmasti loputtomiin. Vaan onko koskaan? Ei varmasti.
Usein pohdin tätä ja piehtaroin Jacqueline Du Pre'n tarinassa - sellisti, joka menetti kykynsä soittaa ms-taudin takia, ja kuoli siihen myös nuorena. Itsellä nyt ei ole hengenlähtö lähellä, mutta tulee ajatelleeksi että mitä jos menettääkin kyvyn tehdä niitä asioita, niitä ainoita jotka merkitsevät mitään? Jotka rakentavat minuuden ja indentiteetin, täyttävät päivät ja ajatukset? Mitä minusta jää, muuta kuin tyhjä kuori? Piirtäminen ja soittaminen ovat täyttäneet päiväni pikkutytöstä asti, ja onkin ollut nautinto palata siihen nyt lopultakin yh-henkilönä takaisin, kun ei tarvitse enää rajoittaa vimmaansa muiden elintilan kunnioittamiseen: tv on roudattu ulos, tilalla soittimet ja maalauspohjat. Päivät koostuvat täysin ja kompulsiivisesti soittamisesta ja taiteesta. Jatkuvasta treenaamisesta. Hienomekaniikasta ja sen hiljaisesta katoamisesta.
Vielä on aikaa.
