30.11.2010
Opinnäytetyön kannet
Pitäisi olla jo valmista. Pari virhettä hiontaan, ja sitten painoon. Mutta kannet on varmaankin tässä:
28.11.2010
Talvella
Jospa työhuoneen oven takana minua odottaisi vain auto
kotona tuttu sekasotku
ja takassa tirisevä tuli se ainut ääni
hautautuisin hiljaa talven alle
pienessä mökissä kallion päällä
johon keksin itse osoitteen
eikä kukaan löydä kutsumatta
en ajattelisi ketään
eikä ketään minua
Vilkaisin peilikuvaani
ja hetken näin vain itseni
kuin olin
10.11.2010
Kotoa
Säästelin kauan vanhan kotitaloni vanhaa kolmiruutuista ikkuna jotain taiteellista hetkeä varten. Se hetki koitti kodin ykkösessä, kun löysin sieltä sisustustarroja.
Syysharmauden vastavoima on klementiini, joita on kulunut pussikaupalla.
Elämäni kupit. Näistä olen nauttinut aamukahvini siitä lähtien kun muutin pois kotoa, suureen maailmaan. No, okei, Paimioon, mutta kuitenkin.
Leivinliinat ovat olleet jonkin aikaa jouten.
D-day 31.1.2011. Odotellaan.
8.11.2010
Yliannostus
Nimittäin negatiivisuutta. Ehkä hiipivä talvi aikaansaa sen, että panee tarkemmin merkille suomalaisten taipumuksen keskittyä negatiiviseen. Teinhän sen äskeisessä viestissä itsekin - en kirjoittanut riviäkään mistään positiivisesta asiasta jonka olisin lehdestä bongannut. No, jatkan nyt napinaa, kun ajattlein tuota negaation traditiota enemmän - ei ole pelkästään kuvataiteen piirre se, on nimittäin tuttua myös musiikkipiireissä. Ei ehkä samassa tyylilajissa kun kuvataiteessa (haukutaan muita ja rehvastellaan omalla erinomaisuudella) vaan päin vastoin: omaa tuotantoa haukutaan ja väheksytään, ja vuolaasti kehutaan muita.
Muistuttaa lapsen toimintaa. Kuvisryhmässäni oli tyttö joka selkeästi pesi kaikki muut piirustustaidoillaan, ja muisti sitten joka tunnilla kovaan ääneen valittaa "et ku oon siis niin huono, katsokaa nyt ku en osaa piirtää", tarkoituksenaan tietysti saada kaikki muut kerääntymään ympärille ja kehumaan että "eiku sehän on hieno, oot siis niin hyvä!!!" saadakseen huomiota ja kiitosta. Kyllähän kuvataiteilijatkin tätä tekee, eritoten korostamalla elämänsä kurjuutta jotta joku nostaisi kissan hännän ettei itse vaikuttaisi niin kaupalliselta, ja sitä tietysti on tukemassa sitten taidemaailma, varsinkin siitä hyötyvät tahot. Vai onko muuten mitään selitystä sille, miksi nuorena kuolleen taiteilijan esittelyssä tulee aina ekana otsakkeessa mainita että taiteilija kuoli nuorena ja tuotanto jäi suppeaksi (= duuneja on vaan vähän saatavilla ja näin nousee hinta) (= traagisesti nuorena kuollut taiteilija on myyttisempi ja myyvämpi kuin kasikymppiseksi elänyt kollegansa joka tuuttasi tauluja kolmen duunin viikkotahdilla koko uransa ajan). On se ehkä olennaista, juu. Mutta tyyli jossa asia esitetään on jotenkin läpinäkyvän.. perseestä, teki mieli sanoa, mutta enhköhän keksi tähän vielä jonkun paremmankin argumentin. Katsotaan.
No, mutta, negatiivisuudesta piti vielä napista. Olen tässä nyt harraste- ja tosimielessä lueskellut vauvalehtisiä ja oppaita. Lähes jokaisessa kerrotaan, että nainen tulee sairastumaan synnytyksen jälkeiseen masennukseen, ja mies murtuu paineen alla kun pitää tuoda rahnaa kotiin, jaksaa valvoa öisin ja vaihtaa vielä autoon renkaat. Naisen oletetaan liimaantuvan vauvaan kiinni kolmeksi vuodeksi ja hylkäävän kaiken muun elämän hoitaakseen kotia ja lasta, ja pitää täysimettää, pitää survoa omat soseet lapselle, neuloa itse sen vaatteet, käyttää kestovaippoja vaikka itku silmässä, juosta joka päivä 3 tunnin vaunulenkit (samalla suorittaa vaunujumppa), leikkiä, palluttaa, leperrellä ja hassutella vauvan kanssa illasta aamuun ja aamusta iltaan, tehdä vielä ruokaa, siivota ja harrastaa seksiä. Sitten ihmetellään, kun masennutaan. Äitiyspakkauksenkin mukana tulleessa 'parisuhdeoppaassa' ei tainnut montaakaan positiivista lausetta olla. Lehtinen keskittyi maalaamaan kauhukuvia täydestä romahduksesta, suhteen hajoamisesta ja yöunien ikuisesta menettämisestä.
Ketä tämä palvelee? suomalainen tuntuu paremmin juu reagoivan negatiiviseen, mutta voisiko asia ehkä mennä niinkin, että lapsi tulee, se hoidetaan, ja jatketaan elämää. Voisiko olla, että molemmat vanhemmat hoitavat lasta, eikä vain toinen? voisiko olla, että se onkin isä, joka lasta hoitaa kotona? ei näköjään tuon oheiskirjallisuuden tarjoaman kuvan mukaisesti. Ihmiset oikeasti pärjäävät sujuvast suurperheiden kanssa. Miten voi olla, että yhden lapsen kanssa ollessa maailma menee noin pahasti perseelleen. Olen satavarma siitä, että kun tuleville vanhemmille maalataan tuommoinen ennakkoasetelma tulevasta, siihen helposti myös tukeudutaan ja aletaan toimimaan tuon annetun mallin mukaan, kuvitellaan että niin on tehtävä. Naisen on imetettävä, joten mies ei voi osallistua niin paljon lapsen hoitoon. Eikä voi muutenkaan, koska on paineen murtama, väsynyt ja masentunut, ja painuu pehkuihin heti töistä tullessaan. Kun taas nainen elää lapsen kanssa symbioosissa, eikä voi pyytää hetkeksikään hoitoapua, tai on huono mutsi ja lapsi kärsii. Siinä sitten itku silmässä viiden minuutin yöunilla keitellään soseita, sillä elämme yhteiskunnassa jossa lasten hoitovastuuta automaattisesti sälytetään äidin niskoille, sen sijaan että lapsia hoitaisi perheyhteisö tai vaikka - ooh - isä. Kukaan ei tule sanomaan, että hei, jos se auttaa hommien jakamisessa, älä imetä. Jos et jaksa pyykätä, älä käytä kestovaippoja. Jos vauva valvottaa paljon, vie hoitoon niin saatte nukuttua. Jos et ole kiinnostunut soseiden vääntämisestä, osta ne kaupasta. Jos alkaa stressata, älä yritä olla täydellinen. Ole tarpeeksi hyvä, se kyllä riittää. Pääasia on että lapsi voi hyvin, ja sitäkin tärkeämpää on se, että vanhemmat voivat hyvin, koska muuten ei lasta jaksa hoitaa. Niin yksinkertaista se on.
En usko tuohon asetelmaan. En usko että yksi lapsi voi suistaa asiat niin raiteiltaan miten annetaan odottaa. Miten ei pärjättäisi yhden lapsen kanssa, kun vanhempani pärjäsi kolmen, edeltävä sukupolvi neljän, sitä edeltävä kymmenen lapsen kanssa. Sukupolvi sukupolvelta lapsiluku kutistuu, ja ongelmat tuntuvat kasvavan. Ei mikään ihme, kun niistä tehdään ongelmia. Ennen kuin vauva on edes syntynyt, on jo kerrottu että perseelleen tulee kaikki menemään, ei edes kannata yrittää.
Jostain syystä jo lapsensa tehneet naiset on pahimpia tuossa syyllistämisessä. Pitää sitten tehdä juuri näin ja näin ja ei missään nimessä tällä tapaa, tuo ei ainakaan tule onnistumaan ja ei tuu mitään. Lihoat 30 kiloa, et saa enää ikinä unta, koko valveillaoloaikasi kuluu lapsen viihdyttämiseen ja vessaankaan et ehdi mennä, joten pue itsellesikin vaippa. Seksiä ette harrasta seuraavaan viiteen vuoteen, Kestovaippoja ei ainakaan voi käyttää, missään nimessä ei tuon mallista bodya vauvalle, nukutat sitten teidän makkarissa ja vaunuissa pitää olla just tietyntyyppiset renkaat, ja huostaanotto odottaa jos sen kanssa ei vaunuttele tuolla kahden metrin umpihangessa auraamattomilla teillä pilkkopimeässä päivittäin. Kolme tuntia. Ja nukuta vielä ulkona. Muuten soitetaan poliisit.
Guess what bitches. Aiotaan käyttää kestovaippoja, ja vielä villahousuja. En todellakaan lihoa 30 kiloa. Saattaa hyvin olla että vauva valvottaa öisin, mutta olen vakuuttunut, että meno ei tule jatkumaan sellaisena siihen asti että lapsi muuttaa kotoa: se on siis väliaikaista, joten miksi stressata. Lapsen kanssa voi leikkiä myös isä. Sitä voi myös ruokkia isä, vauva nimittäin osaa juoda tuttipullosta. Aion jatkaa maalaamista heti kun vauva on tullut ulos (ja pystyn istumaan ja liikkumaan). Jos vauva nukkuu hyvin itsekin, se nukkuu omassa huoneessaan. En todennäköisesti tule koskaan menemään vaunulenkille, ellei ole pakko jostain syystä taittaa jokin matka jalan. Vauva saattaa nukkua päikkärinsä sisällä (en minäkään nukkuisi ulkona ampiaisten ja hyttysten ruokana). Siihen ei oikeasti kuole, vai millähän selitettäsiin kerrostalovauvojen korkea eloonjäämisprosentti. Saattaa jopa olla, että isä jää lapsen kanssa kotiin, jos vaikka saan muhkean apurahan. Ja kaiken kukkuraksi: jos joku ei onnistukaan suunnitelmien mukaan, teemmekin toisin! emmekä romahda paineen alla kun väkisin yritämme tehdä juuri näin ja tällee ja tollee.
TUO on sitä positiivista ajattelua. Voi olla, että myös mitä suurimmassa määrin liioitellun sellaista, mutta tiedättekös mitä. Positiivisuus antaa energiaa. Murtukaa rauhassa paineenne alla. Itse en aio sellaista yhdestä pienestä vauvasta ottaa, vaikka se kuinka jotain supermutsia ottaisikin päähän, neuvolantätistä nyt puhumattakaan. Vauva se vaan on, ja tulee varmasti pärjäämään aivan mainiosti vaikka en liimaa lasta kylkeeni kiinni, ja vaikka lapsen hoito tullaan jakamaan puoliksi. Isukki siis hoitaa myös Ihan Itse, ilman että supermutsi kyttää mitenpäin sukkahousut on lapsella jalassa. Ja ruokkii tuttipullosta. Ehkä jopa k o r v i k k e e l l a. Ja hoitaa varmasti jopa sujuvammin kuin minä. Ajatelkaas. Hui!
Muistuttaa lapsen toimintaa. Kuvisryhmässäni oli tyttö joka selkeästi pesi kaikki muut piirustustaidoillaan, ja muisti sitten joka tunnilla kovaan ääneen valittaa "et ku oon siis niin huono, katsokaa nyt ku en osaa piirtää", tarkoituksenaan tietysti saada kaikki muut kerääntymään ympärille ja kehumaan että "eiku sehän on hieno, oot siis niin hyvä!!!" saadakseen huomiota ja kiitosta. Kyllähän kuvataiteilijatkin tätä tekee, eritoten korostamalla elämänsä kurjuutta jotta joku nostaisi kissan hännän ettei itse vaikuttaisi niin kaupalliselta, ja sitä tietysti on tukemassa sitten taidemaailma, varsinkin siitä hyötyvät tahot. Vai onko muuten mitään selitystä sille, miksi nuorena kuolleen taiteilijan esittelyssä tulee aina ekana otsakkeessa mainita että taiteilija kuoli nuorena ja tuotanto jäi suppeaksi (= duuneja on vaan vähän saatavilla ja näin nousee hinta) (= traagisesti nuorena kuollut taiteilija on myyttisempi ja myyvämpi kuin kasikymppiseksi elänyt kollegansa joka tuuttasi tauluja kolmen duunin viikkotahdilla koko uransa ajan). On se ehkä olennaista, juu. Mutta tyyli jossa asia esitetään on jotenkin läpinäkyvän.. perseestä, teki mieli sanoa, mutta enhköhän keksi tähän vielä jonkun paremmankin argumentin. Katsotaan.
No, mutta, negatiivisuudesta piti vielä napista. Olen tässä nyt harraste- ja tosimielessä lueskellut vauvalehtisiä ja oppaita. Lähes jokaisessa kerrotaan, että nainen tulee sairastumaan synnytyksen jälkeiseen masennukseen, ja mies murtuu paineen alla kun pitää tuoda rahnaa kotiin, jaksaa valvoa öisin ja vaihtaa vielä autoon renkaat. Naisen oletetaan liimaantuvan vauvaan kiinni kolmeksi vuodeksi ja hylkäävän kaiken muun elämän hoitaakseen kotia ja lasta, ja pitää täysimettää, pitää survoa omat soseet lapselle, neuloa itse sen vaatteet, käyttää kestovaippoja vaikka itku silmässä, juosta joka päivä 3 tunnin vaunulenkit (samalla suorittaa vaunujumppa), leikkiä, palluttaa, leperrellä ja hassutella vauvan kanssa illasta aamuun ja aamusta iltaan, tehdä vielä ruokaa, siivota ja harrastaa seksiä. Sitten ihmetellään, kun masennutaan. Äitiyspakkauksenkin mukana tulleessa 'parisuhdeoppaassa' ei tainnut montaakaan positiivista lausetta olla. Lehtinen keskittyi maalaamaan kauhukuvia täydestä romahduksesta, suhteen hajoamisesta ja yöunien ikuisesta menettämisestä. 
Ketä tämä palvelee? suomalainen tuntuu paremmin juu reagoivan negatiiviseen, mutta voisiko asia ehkä mennä niinkin, että lapsi tulee, se hoidetaan, ja jatketaan elämää. Voisiko olla, että molemmat vanhemmat hoitavat lasta, eikä vain toinen? voisiko olla, että se onkin isä, joka lasta hoitaa kotona? ei näköjään tuon oheiskirjallisuuden tarjoaman kuvan mukaisesti. Ihmiset oikeasti pärjäävät sujuvast suurperheiden kanssa. Miten voi olla, että yhden lapsen kanssa ollessa maailma menee noin pahasti perseelleen. Olen satavarma siitä, että kun tuleville vanhemmille maalataan tuommoinen ennakkoasetelma tulevasta, siihen helposti myös tukeudutaan ja aletaan toimimaan tuon annetun mallin mukaan, kuvitellaan että niin on tehtävä. Naisen on imetettävä, joten mies ei voi osallistua niin paljon lapsen hoitoon. Eikä voi muutenkaan, koska on paineen murtama, väsynyt ja masentunut, ja painuu pehkuihin heti töistä tullessaan. Kun taas nainen elää lapsen kanssa symbioosissa, eikä voi pyytää hetkeksikään hoitoapua, tai on huono mutsi ja lapsi kärsii. Siinä sitten itku silmässä viiden minuutin yöunilla keitellään soseita, sillä elämme yhteiskunnassa jossa lasten hoitovastuuta automaattisesti sälytetään äidin niskoille, sen sijaan että lapsia hoitaisi perheyhteisö tai vaikka - ooh - isä. Kukaan ei tule sanomaan, että hei, jos se auttaa hommien jakamisessa, älä imetä. Jos et jaksa pyykätä, älä käytä kestovaippoja. Jos vauva valvottaa paljon, vie hoitoon niin saatte nukuttua. Jos et ole kiinnostunut soseiden vääntämisestä, osta ne kaupasta. Jos alkaa stressata, älä yritä olla täydellinen. Ole tarpeeksi hyvä, se kyllä riittää. Pääasia on että lapsi voi hyvin, ja sitäkin tärkeämpää on se, että vanhemmat voivat hyvin, koska muuten ei lasta jaksa hoitaa. Niin yksinkertaista se on.
En usko tuohon asetelmaan. En usko että yksi lapsi voi suistaa asiat niin raiteiltaan miten annetaan odottaa. Miten ei pärjättäisi yhden lapsen kanssa, kun vanhempani pärjäsi kolmen, edeltävä sukupolvi neljän, sitä edeltävä kymmenen lapsen kanssa. Sukupolvi sukupolvelta lapsiluku kutistuu, ja ongelmat tuntuvat kasvavan. Ei mikään ihme, kun niistä tehdään ongelmia. Ennen kuin vauva on edes syntynyt, on jo kerrottu että perseelleen tulee kaikki menemään, ei edes kannata yrittää.
Jostain syystä jo lapsensa tehneet naiset on pahimpia tuossa syyllistämisessä. Pitää sitten tehdä juuri näin ja näin ja ei missään nimessä tällä tapaa, tuo ei ainakaan tule onnistumaan ja ei tuu mitään. Lihoat 30 kiloa, et saa enää ikinä unta, koko valveillaoloaikasi kuluu lapsen viihdyttämiseen ja vessaankaan et ehdi mennä, joten pue itsellesikin vaippa. Seksiä ette harrasta seuraavaan viiteen vuoteen, Kestovaippoja ei ainakaan voi käyttää, missään nimessä ei tuon mallista bodya vauvalle, nukutat sitten teidän makkarissa ja vaunuissa pitää olla just tietyntyyppiset renkaat, ja huostaanotto odottaa jos sen kanssa ei vaunuttele tuolla kahden metrin umpihangessa auraamattomilla teillä pilkkopimeässä päivittäin. Kolme tuntia. Ja nukuta vielä ulkona. Muuten soitetaan poliisit. Guess what bitches. Aiotaan käyttää kestovaippoja, ja vielä villahousuja. En todellakaan lihoa 30 kiloa. Saattaa hyvin olla että vauva valvottaa öisin, mutta olen vakuuttunut, että meno ei tule jatkumaan sellaisena siihen asti että lapsi muuttaa kotoa: se on siis väliaikaista, joten miksi stressata. Lapsen kanssa voi leikkiä myös isä. Sitä voi myös ruokkia isä, vauva nimittäin osaa juoda tuttipullosta. Aion jatkaa maalaamista heti kun vauva on tullut ulos (ja pystyn istumaan ja liikkumaan). Jos vauva nukkuu hyvin itsekin, se nukkuu omassa huoneessaan. En todennäköisesti tule koskaan menemään vaunulenkille, ellei ole pakko jostain syystä taittaa jokin matka jalan. Vauva saattaa nukkua päikkärinsä sisällä (en minäkään nukkuisi ulkona ampiaisten ja hyttysten ruokana). Siihen ei oikeasti kuole, vai millähän selitettäsiin kerrostalovauvojen korkea eloonjäämisprosentti. Saattaa jopa olla, että isä jää lapsen kanssa kotiin, jos vaikka saan muhkean apurahan. Ja kaiken kukkuraksi: jos joku ei onnistukaan suunnitelmien mukaan, teemmekin toisin! emmekä romahda paineen alla kun väkisin yritämme tehdä juuri näin ja tällee ja tollee.
TUO on sitä positiivista ajattelua. Voi olla, että myös mitä suurimmassa määrin liioitellun sellaista, mutta tiedättekös mitä. Positiivisuus antaa energiaa. Murtukaa rauhassa paineenne alla. Itse en aio sellaista yhdestä pienestä vauvasta ottaa, vaikka se kuinka jotain supermutsia ottaisikin päähän, neuvolantätistä nyt puhumattakaan. Vauva se vaan on, ja tulee varmasti pärjäämään aivan mainiosti vaikka en liimaa lasta kylkeeni kiinni, ja vaikka lapsen hoito tullaan jakamaan puoliksi. Isukki siis hoitaa myös Ihan Itse, ilman että supermutsi kyttää mitenpäin sukkahousut on lapsella jalassa. Ja ruokkii tuttipullosta. Ehkä jopa k o r v i k k e e l l a. Ja hoitaa varmasti jopa sujuvammin kuin minä. Ajatelkaas. Hui!
4.11.2010
Palstamillimetrien hukkaamista & kirosanoja
Taide-lehti on taas aiheuttaa migreenin -- on käsittämätöntä miten tällainen ammattikunta on voinut syntyä, jossa kollegat ja muut alalla kyltyrellit toimijat hakkaavat itseään ja kavereita vasaralla polveen. Vaikka eihän tämä mikään ryhmähenkeä nostattava julkaisu olekkaan, niin silti suorastaan vituttaa lukea juttua toisen perään jossa kyseenalaistetaan kaikki toimintatavat mitä mahdollisesti keksitään, haukutaan oman alan ominaispiirteet, valitetaan jonkin asian olemassaolosta ja sen loistaessaan poissaolollaan taasen itketään sen perään. Joo, viittaan mm. taiteen kritiikin olemisen ja ei-olemisen keskusteluihin, ja taiteilijan ammatin, tai "ammatin" alituista määrittelytrendiä tienaamisesta ja esilläolosta siihen, että miten on esillä ja miten tienaa.
Eniten silmään pisti Annamari Vänskän kirjoitus, ja siinä esiintynyt ajatus "poikkipuolisesta sanasta", tarkemmin lainattuna: "Usein kritiikki on myös liian kesyä: ei uskalleta sanoa poikkipuolista sanaa, koska ei haluta pilata tunnelmaa tai pahoittaa taiteilijan mieltä".Jostain syystä on piirtynyt käsite siitä, että taiteen kritiikki on hyvää vain sivaltaessaan, ja muussa tapauksessa se on pullamössöä. Itse haluaisin herättää kysymyksen siitä että miksi kritiikin pitäisi sitten aina sivaltaa. Taiteessa on vaikea vetää hyvä/huono -linjausta (ja siihenhän poikkipuoliset sanat pohjautuvat) muulla kuin subjektiivisella tasolla (vaikka kuinka vertailisi yleiseen kontekstiin), niin kertakaikkiaan turhauttavaa on sellaista oman maku/tuntoaistin reaktiota onanoida minkään julkaisun sivulle. Näin on minusta. En nauti sellaisen kritiikin lukemisesta, kertakaikkiaan. Että pitäisi aina löytää se epäkohta joka kokonaisuudesta, että miten on tässäkin nyt epäonnistuttu tai miten tämä nyt ei kohtaa taiteen päämäärien kanssa. Paskan marjat.
Ylimitoitetulla määrällä taideopintovuosia olen oppinut kritiikistä yhden asian. Sillä ei kukaan tee yhtään mitään, jos se on kieltävää, tuomitsevaa, moittivaa tai kärkevää. Ketä sellaisen kritiikin olisi tarkoitus palvella? Jos se on esillä jossakin julkaisussa, se on tarkoitettu lukijoille. Sen on tarkoitus kuvastaa sitä, mitä on tarjolla, ja antaa jonkinlainen, johonkin kontekstiin sidottu arvostelma nähdystä - tavalla, joka palvelee lukijaa, kehoittaa menemään itse paikanpäälle, sillä ilman kävijöitä näyttelykulttuuri kuihtuu, tietysti. Mielestäni kritiikkiin kuuluu pohtiminen, aiheen tarkastelu, tarkka perustelu, ja se, että onko taiteilija juuri kulloisenkin kirjoittajan mielestä onnistunut tai epäonnistunut pyrkimyksissään, on epäolennaista.
Se ei tarkoita kyseenalaistamisen poissaoloa kritiikistä - sen muodon olisi vain oltava sellainen, että siinä piilisi myös jonkinlainen hyötymomentti. Olen lukenut monta hyvää ja monta huonoa kritiikkiä. On tyhjänpäiväistä todeta, että jonkun teos tai kokonaisuus on brutaali, karmiva, eikä pitäisi tulla kutsutuksi taideteokseksi laisinkaan. Tämä ei ole olennainen huomio, vaan se, miksi juuri tämä henkilö kokee teoksen näin ja mihin pohjaan mielipiteensä perustaa. Kas, perustelu, tuo pieni yksityiskohta joka tekee subjektiosta jotakin sellaista, johon voi joku muukin samaistua. Ja siltikin, vaikka esittäisi sivalluksen ja perustelisi sen, sopisi miettiä että kenen etua palvelee antaa jonkun työstä niin äärimmäistä lausuntoa, ja mikäs helvetin taidejeesus sitä kirjoittaja kuvittelee olevansa, kun on pokkaa jonkun työskentelyä suoranaisesti mustamaalata. Joskus aivan suututtaa lukea arvostelmaa joka on sen kaltainen. Ehkä siinä saa sitten kovan kriitikon maineen. Tai ehkä sittenkin tietämättömän ja ajattelemattoman. Eikö kuitenkin kyse ole ehkä hieman siitäkin, että omassa tulkinnallisessa kyvyssä on aukko, kun jonkun duuni tai työskentelyjälki ei avaudu. Juu ja saahan sen arviossaan sanoa - ei aukea, ei välity - mutta siihen jos sen tulkinnan jättää ilmaan roikkumaan kiinnittämättä ajatustaan mihinkään, ollaan ns. Paskan Arvostelun äärellä.
Ehkä suoranaisesti poikkipuolinen sana ja mustamaalaaminen ei ollut viittaamani lähteen kirjoituksessa rinnastettu, mutta useinkin tuntuu että sitä haetaan kun vingutaan kunnollisen kritiikin perään. Halutaan joku hakkaamaan sillä pajavasaralla kollegaa lumpioon. Ja sen sijaan että taiteilijat tai muut artsifartsit nousisivat barrikadeille ja antaisivat vastakritiikkiä, huutelevat he lisäsivaltelun perään eivätkä halua kannatella toisiaan. Salaa ehkä tyytyväisinä siitä että toinen sai nyt paskaa niskaan, hihii. Itse olen kerran kirjoittanut Satakunnan Kansan päätoimittajalle palautetta lehdestä lukemani kritiikin vuoksi. Enpä muista ketä kritisoitiin ja kuka kritisoi, siitä on jo jokunen vuosi, mutta se oli kyllä sen luokan paskaa että huhhuijaa. Omasta navasta revittyä 'mun mielest' - kritiikkiä, ja kaiken läpi selkeästi paistoi se, että tämä kirjoittaja ei nyt tästä tyylilajista pidä. Miksi kritisoida, jos ei osaa kuin tykätä tostnoi ja inhot niinku kaikkii muit. Kuka myöntää koskaan tehneensä saman? Ihan vaan seistäkseen oman ammattiryhmänsä takana?
Jaamutta kukapas nyt oman ammattiryhmänsä takana seisoisi. Sitäkin kun pitää, helvetti vieläkin, pyörittää ihan lehden sivuilla että saako taiteilija haluta rahnaa vai onko taide ylevämpää silloin, kun ei pyritä rahalliseen hyötyyn. Kirjoitetaan ihan artikkeli sitten tästä tämmöisestä taiteilijasta kun tekee tällai, ja kysytään lopussa että hävettääkö jotakuta? joo, hävettää, nimittäin se, että huudellaan vieraisiin pöytiin ja eletään jatkuvasti tilassa jossa arvioidaan noiden tontyyppisten taiteilijoiden olevan niin tommosia. Niin, en tiedä haettiinko tekstissä juuri tämän kritisoimista vai sen, että ylipäätään on halua saada rahaa taiteesta, mutta että pitää sitten vielä alan lehdessä sahailla sitä taiteilijan oksaa, ja että itse alalla toimijat pistää laksatiivia kaverin muroihin. Ei vittu.
Mitä jos vaikka antaisi olla, ja antais tehdä niin miten tekee, ja olla naukumatta nurkissa etku kaitsu myy ankkatauluil ja koittaa vaa haalii rahnaa ja Palmu on ain vaa dollarit silmis. So what. Jos joku haluaa mielummin haalia vuokrarahansa hesen (tai sossun)luukulta kun telineen ääreltä tunteakseen itsensä pyyteettömästi taiteilijaks niin ihan vapaasti jos se omaa oloa helpottaa. Jos joku haluaa sitten toisin, niin ei muutaku messuille ja myyntinäyttelyihin. Todella, todella ikävää jos joku saa siitä ihan niin paljon näppyöitä että pitää sen mukaa taiteilijuuden arvoa määritellä. Voi voi. Kannattaisi ehkä miettiä että miksi se niin kovasti harmittaa. Teokset teoksena, vittu.
Eniten silmään pisti Annamari Vänskän kirjoitus, ja siinä esiintynyt ajatus "poikkipuolisesta sanasta", tarkemmin lainattuna: "Usein kritiikki on myös liian kesyä: ei uskalleta sanoa poikkipuolista sanaa, koska ei haluta pilata tunnelmaa tai pahoittaa taiteilijan mieltä".Jostain syystä on piirtynyt käsite siitä, että taiteen kritiikki on hyvää vain sivaltaessaan, ja muussa tapauksessa se on pullamössöä. Itse haluaisin herättää kysymyksen siitä että miksi kritiikin pitäisi sitten aina sivaltaa. Taiteessa on vaikea vetää hyvä/huono -linjausta (ja siihenhän poikkipuoliset sanat pohjautuvat) muulla kuin subjektiivisella tasolla (vaikka kuinka vertailisi yleiseen kontekstiin), niin kertakaikkiaan turhauttavaa on sellaista oman maku/tuntoaistin reaktiota onanoida minkään julkaisun sivulle. Näin on minusta. En nauti sellaisen kritiikin lukemisesta, kertakaikkiaan. Että pitäisi aina löytää se epäkohta joka kokonaisuudesta, että miten on tässäkin nyt epäonnistuttu tai miten tämä nyt ei kohtaa taiteen päämäärien kanssa. Paskan marjat.
Ylimitoitetulla määrällä taideopintovuosia olen oppinut kritiikistä yhden asian. Sillä ei kukaan tee yhtään mitään, jos se on kieltävää, tuomitsevaa, moittivaa tai kärkevää. Ketä sellaisen kritiikin olisi tarkoitus palvella? Jos se on esillä jossakin julkaisussa, se on tarkoitettu lukijoille. Sen on tarkoitus kuvastaa sitä, mitä on tarjolla, ja antaa jonkinlainen, johonkin kontekstiin sidottu arvostelma nähdystä - tavalla, joka palvelee lukijaa, kehoittaa menemään itse paikanpäälle, sillä ilman kävijöitä näyttelykulttuuri kuihtuu, tietysti. Mielestäni kritiikkiin kuuluu pohtiminen, aiheen tarkastelu, tarkka perustelu, ja se, että onko taiteilija juuri kulloisenkin kirjoittajan mielestä onnistunut tai epäonnistunut pyrkimyksissään, on epäolennaista.
Se ei tarkoita kyseenalaistamisen poissaoloa kritiikistä - sen muodon olisi vain oltava sellainen, että siinä piilisi myös jonkinlainen hyötymomentti. Olen lukenut monta hyvää ja monta huonoa kritiikkiä. On tyhjänpäiväistä todeta, että jonkun teos tai kokonaisuus on brutaali, karmiva, eikä pitäisi tulla kutsutuksi taideteokseksi laisinkaan. Tämä ei ole olennainen huomio, vaan se, miksi juuri tämä henkilö kokee teoksen näin ja mihin pohjaan mielipiteensä perustaa. Kas, perustelu, tuo pieni yksityiskohta joka tekee subjektiosta jotakin sellaista, johon voi joku muukin samaistua. Ja siltikin, vaikka esittäisi sivalluksen ja perustelisi sen, sopisi miettiä että kenen etua palvelee antaa jonkun työstä niin äärimmäistä lausuntoa, ja mikäs helvetin taidejeesus sitä kirjoittaja kuvittelee olevansa, kun on pokkaa jonkun työskentelyä suoranaisesti mustamaalata. Joskus aivan suututtaa lukea arvostelmaa joka on sen kaltainen. Ehkä siinä saa sitten kovan kriitikon maineen. Tai ehkä sittenkin tietämättömän ja ajattelemattoman. Eikö kuitenkin kyse ole ehkä hieman siitäkin, että omassa tulkinnallisessa kyvyssä on aukko, kun jonkun duuni tai työskentelyjälki ei avaudu. Juu ja saahan sen arviossaan sanoa - ei aukea, ei välity - mutta siihen jos sen tulkinnan jättää ilmaan roikkumaan kiinnittämättä ajatustaan mihinkään, ollaan ns. Paskan Arvostelun äärellä.
Ehkä suoranaisesti poikkipuolinen sana ja mustamaalaaminen ei ollut viittaamani lähteen kirjoituksessa rinnastettu, mutta useinkin tuntuu että sitä haetaan kun vingutaan kunnollisen kritiikin perään. Halutaan joku hakkaamaan sillä pajavasaralla kollegaa lumpioon. Ja sen sijaan että taiteilijat tai muut artsifartsit nousisivat barrikadeille ja antaisivat vastakritiikkiä, huutelevat he lisäsivaltelun perään eivätkä halua kannatella toisiaan. Salaa ehkä tyytyväisinä siitä että toinen sai nyt paskaa niskaan, hihii. Itse olen kerran kirjoittanut Satakunnan Kansan päätoimittajalle palautetta lehdestä lukemani kritiikin vuoksi. Enpä muista ketä kritisoitiin ja kuka kritisoi, siitä on jo jokunen vuosi, mutta se oli kyllä sen luokan paskaa että huhhuijaa. Omasta navasta revittyä 'mun mielest' - kritiikkiä, ja kaiken läpi selkeästi paistoi se, että tämä kirjoittaja ei nyt tästä tyylilajista pidä. Miksi kritisoida, jos ei osaa kuin tykätä tostnoi ja inhot niinku kaikkii muit. Kuka myöntää koskaan tehneensä saman? Ihan vaan seistäkseen oman ammattiryhmänsä takana?
Jaamutta kukapas nyt oman ammattiryhmänsä takana seisoisi. Sitäkin kun pitää, helvetti vieläkin, pyörittää ihan lehden sivuilla että saako taiteilija haluta rahnaa vai onko taide ylevämpää silloin, kun ei pyritä rahalliseen hyötyyn. Kirjoitetaan ihan artikkeli sitten tästä tämmöisestä taiteilijasta kun tekee tällai, ja kysytään lopussa että hävettääkö jotakuta? joo, hävettää, nimittäin se, että huudellaan vieraisiin pöytiin ja eletään jatkuvasti tilassa jossa arvioidaan noiden tontyyppisten taiteilijoiden olevan niin tommosia. Niin, en tiedä haettiinko tekstissä juuri tämän kritisoimista vai sen, että ylipäätään on halua saada rahaa taiteesta, mutta että pitää sitten vielä alan lehdessä sahailla sitä taiteilijan oksaa, ja että itse alalla toimijat pistää laksatiivia kaverin muroihin. Ei vittu.
Mitä jos vaikka antaisi olla, ja antais tehdä niin miten tekee, ja olla naukumatta nurkissa etku kaitsu myy ankkatauluil ja koittaa vaa haalii rahnaa ja Palmu on ain vaa dollarit silmis. So what. Jos joku haluaa mielummin haalia vuokrarahansa hesen (tai sossun)luukulta kun telineen ääreltä tunteakseen itsensä pyyteettömästi taiteilijaks niin ihan vapaasti jos se omaa oloa helpottaa. Jos joku haluaa sitten toisin, niin ei muutaku messuille ja myyntinäyttelyihin. Todella, todella ikävää jos joku saa siitä ihan niin paljon näppyöitä että pitää sen mukaa taiteilijuuden arvoa määritellä. Voi voi. Kannattaisi ehkä miettiä että miksi se niin kovasti harmittaa. Teokset teoksena, vittu.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)