:P

En oo

En ole mikään yhteiskunnallisesti kantaaottava taiteilija. Kantaa otan ainoastaan itseni toimista, ja pyörin oman elämän tapahtumissa, nenä navassa.
Työstän parhaillaan kuvaa lapsesta, jonka kuvasin eräissä kesäjuhlissa. Olin taas aikeissa muuttaa, ja jotenkin aavistelin että tämä taitaa olla viimeinen kerta, kun tapaan näitä ihmisiä, näen näitä naamoja. Kuvasin juhlissa paljon lapsia ikäänkuin todeten: kaikesta huolimatta, elämä jatkuu.

Olen muuttanut pariin otteeseen, jättänyt taakse kaiken, aloittanut aivan alusta, ja lähtenyt taas. Kaikki juonenkäännökset, tapahtumat, kulminoituvat muistissani tiettyihin ihmisiin, ja heistä säilyttämääni kuviin, joita työstän sitten taiteessa. Maalaan omaa albumiani siis. Ihan röyhkeesti ja itsekeskeisesti näin, sanomatta mitään sen enempää kuin sen, mitä olen mukanani kantanut. Toivoen tietysti että nämä välähdykset tämän henkilökohtaisen lähtökohtansa ansiosta tavoittaa katsojaa jollain tavalla, ja mahdollistaa omien albumien mieleen pulpahtamisen, oman elämänsä tarkastelun.

Vanhoja kuvia katsellessa huomaa, että enemmän katuu sitä, mitä jätti tekemättä ja kokematta kuin sitä, mitä on tullut tehtyä. No regrets.

VOI NY !!&@½§*!!!

HELVETTI kun menee HERMOT
Ollapa diapamia (tms) ni vois taltuttaa tän luomisen @!$§!!:n tuskan!
On se nyt helvetti ku ei pysty värejä valkkaan, 7 tuntia pyöritelly photaria ja kyniä ja pensseleitä ja kokeillu ja kattonu ja 'ttu vaikka MITÄ eikä vaan niinku, ei niinku millään EI MITÄÄN! EI KELPAA MITKÄÄN VÄRIT

Hiertää muuteski toi perkeleen remppa joka ei valmistu IKINÄ eikä valmistu mikään muukaan, ei esseet eikä piirustukset eikä maalaukset eikä mikään valmistu!! määää en valmistu tätä vauhtia! ehken haluakkaan, hahaa! Mut haluaisin kyllä tehdä jotain, JOTAIN pistää edes jotain maalia pensseliin ja pensseli tohon noin kankaalle ja sitte maalata siihen niin, ei luulis olevan niin vaikeeta mutku on se. Se on niin helvetin vaikeeta. Ku ei vaan irtoo ni ei irtoo! vituttaa niin että pää irtoo!

Varapäreet ja proput ja sensemmoset on poltettu jo aikoja sitte, nyt ne menee, ne hermot, HEI HEI HERMOT!!!!!!!!!

Uus look ki

Aah raikasta valakosta. Ei oo blogi enää entisensä. Ihanku vieraissa olis, kun vuosia kirjoittanut ruskeelle. Nähtäväksi jää, yltääkö valkoisen pohjan kammo näppinsä tänne asti ;-)

Milkan naama on kohta piirtimen alla. Can't wait.

Kyllä, se on Pakko sittenkin

Olen tainnut elää 11 vuotta katsellen tekemistäni putkinäköisenä, tiirannut korkeintaan wc-paperirullan kokoisesta aukosta tekemistäni ja sen lähtökohtia, sillä ties kuinka monta kertaa olen törmännyt siihen pisteeseen jolloin kyseenalaistaa itsensä ja kaiken minkä tekee, kuten varmaan moni muukin taiteilija jossain vaiheessa. Kuten tein vähän edellisessä kirjoituksessa. Ja viimeksi tänään, maalauskritiikissä, kun Noora kysyi sen odotetun ”miksi juuri tämä kuva” – kysymyksen. Jotain merkitystä tällä kuvalla on oltava kun olen valinnut sen kaikista maailman kuvista. Tämä kuva on teemallisesti merkityksetön, totesin, ja lopulta tajusin.

Tavallaan on: valitsin sen selailtuani valtavaa kuvatulvaa koneellani. Tää on kiva kuva. Ei muuta syytä.

Tavallaan ei: lienee mahdotonta valita satojen kuvien seasta yksi, josta tekee maalauksen, ja väittää sitä valintaa merkityksettömäksi.

Jokin siinä kuvassa siis herätti jotain minussa, koska tein sen ihan maalaukseksi asti. Ehkä merkityksetöntä ennemminkin on sen perusteleminen itselleni. Ehkä kuvan valintaprosessi saakin olla yhtä suunnittelematonta kuin sen kuvan ottaminen.
Olen siis sarjakuvaaja.
Kamera on laukussa aina, mihin menenkin, ja kuvaan kaikkea ympärilläni. Ihmisiä, tiloja, alueita, yksityiskohtia, tuokioita: kuvaan mitä vaan. Kaikkea, ja silti tavallaan, en mitään. Mitä enemmän, sitä parempi, määrä korvaa laadun. Se on kuin pakkomielle. Välillä ihan pelottaa, tai lähinnä vituttaa, jos se kamera on jäänyt kotiin. Mitä jos juuri tänään tulee eteeni jotain mistä täytyy saada kuva?

Miksi se sitten täytyy kuvata, voisi kysyä. Koska sitä ei voi olla kuvaamatta. Ei kukaan ns. normaali pysty muistamaan jokaista elämän hetkeä. Sitä, että sanomalehti lentää ajaessa tuulilasiin, että merestä nousee aamulla poikkeuksellisen paljon usvaa, että kävelytiellä on poikkeuksellisen täydellisesti niille sijoilleen hajonnut kaljapullo. Tai jotain muuta. Että Eevaa jännittää ennen suurta tapaamista erään miehen kanssa, että, no, mitä vaan. Siitä pitää ottaa kuva, että se ei unohdu.

En muista Porista paljoakaan. Asuin siellä 4 vuotta ja mielestä on hiipinyt pelottavan paljon kaikenlaista pois. Valuu hiljalleen pois. Jos silloinkin olisin sarjakuvannut, olisin kuvittanut koko 4 vuotta viikko viikon jälkeen, lähes päivä päivän jälkeen (ihan joka päivä se kamera ei kuitenkaan ole mukana). Muistaisin kaiken. Ainakin melkein.

Mitä sitten jos unohtaakin? minulla on helvetin huono muisti. Pelolla seurasin isoäitini pois hiipumista, kun hän sairastui Altzhaimerin tautiin, ja nyt samaa prosessia käy läpi isoisäni. Koko eletty elämä pyyhkiytyi pois, kuin mitään ei olisi koskaan elänytkään. Kaikki teot, uhraukset, muistot mitä teki ja eli, kaikki poissa. Mikä on elämän merkitys siinä, kun on ikään kuin jo kuollut, kun vielä elää. Ehkä ajattelen sarjakuvatessani elämää, että itse sitten muistan. Tai jos en muista varsinaisesti, voin ainakin selata kaiken uudelleen kuvina läpi, että tällaistakin tuli touhuttua. Minä näin, tein ja koin, ja elin.
Tavallaan voisi kai klishéisesti sanoa, että se pakonomainen kuvaaminen on sitä itseään kuolemanpelkoa. Ja valitessani tästä kuvatulvasta ne tietyt kuvat jotka työstän maalauksiksi asti, alleviivaan tärkeimmät kohdat.


Saamassani kritiikissä ehkä syvimmillään oli puhe siitä, että jonkinlainen punainen lanka tai kokonaiskonsepti puuttuu. Että pitäisi lähteä ajattelemaan tekemistään sitä kautta. Tässä kun tarkemmin ajattelee, olen seurannut sitä yhtä punaista lankaa ihan alusta asti, ja epäonnistunut aina kun olen yrittänyt muista langoista vetää. Ehkä juuri siksi koska kyseessä on yritys, ja minun punainen lankani pikemminkin vetää minua, kuin minä sitä. Kuvaan, maalaan, sitä mitä ympärilläni näen. Sitä, mikä on minua lähinnä, ja sitä olen aina tehnyt, sitä minä teen. Se, mikä konseptia hajottaa ja hallitsee, on tekniikoiden vaihtelu. Olen kuvittanut elämääni abstraktisti, esittävästi, piirtäen, maalaten, valokuvaten, muovaillen, väriskaalan ja kädenjäljen vaihdellen hyvinkin paljon. Enkä näe mitään syytä miksi sitä toisaalta pitäisi muuttaa. Elämä muuttuu, tekee täyskäännöksiä, vaihtaa väriä, ja samoin tekee työni, koska kopioin niihin elämääni jatkuvasti.
En voi lopettaa, koska jos lopetan, unohdan, jos unohdan, olen yhtä kuin kuollut. Pelkään unohtaa. Pelkään kuolla sitten kai.

Mutta tekotapani, se lähtee tekemisestä, ja se sisältö muodostuu sitten. Ei ole koskaan toiminut tehdä asioita toisinpäin. Sen täytyy lähteä työskentelystä. Se mikä sitä kautta muodostuu, muodostuu jos on muodostuakseen ja jos ei, niin ei. Joka tapauksessa se johtaa johonkin suuntaan, jonain päivänä, joskus, ehkä.