 |
| Ukki kainalossa |
Ukki laskettiin tänään meren syliin.
Päivä ei olisi voinut olla kauniimpi: aurinko porotti ja meri oli tyyni. Tuhka jäi kauniiksi vanaksi meren selälle.
Laskemisen hetkellä kukaan ei keksinyt mitään sanottavaa. Ei meistä kukaan ole rukoilijatyyppiä eikä runoilija. Olin kyllä ajatellut yhtä runoa mutta en lopulta muistanut siitä kuin viimeisen lauseen, joten mielessäni sitä mutisin: "Meri kantaa minut". Sen lisäksi mielessä hakkasi vain kiitos. Kiitos. Kiitos.
Meri taitaa kutsua serkkuanikin joten tätä lukiessani ajattelin myös häntä. Tämä pätkä mitä ajattelin, muodostuu Märta Tikkasen Arnaia - Mereenheitetty - teoksen kolmesta katkelmasta. Tässä se nyt on vaikka ei enää veneessä muistunut mieleen.
Ennenkuin pääsen perille
kulkiessani pihan poikki
sateen langetessa
lehtien leijuessa
menetän ääneni
tiedän mutta en tahdo tietää
odotan sitä mikä on tuleva
sitä mikä ei voi tapahtua
mikä tapahtui
Vain mustarastaan liverrys
maaliskuun aamuna: Miten sinä kestät
muualla kuin täällä? minun kanssani?
Kahdesti syntyneenä uin kohti taivaanrantaa
Koskaan se ei lähene. Ylös tai alas ovat hävinneet,
vihreää kaikkialla. Meri kantaa minut.
Opus on koko vallitsevaan tilanteeseen enemmän kuin osuva.. Takakansiteksti kuuluu näin:
Istun huoneessa jossa on neljä ikkunaa
kudon kangasta Arnaiastaja hänen neljästä miehestään:
Ikarios, isä, heitti häner mereen
Odysseus, puoliso, matkusti pois
Amfimonos, kosija, vastasi vaikenemalla
Telemakhos, poika, on tulevaisuus ja huoli.
Puhuessani kankaan kuvio alkaa hahmottua
silloin minä saan tietää.
Moni kyselee miksi pidän tätä blogia ja kirjoitan tänne kaikkea henkilökohtaista.
Tuon katkelman kaksi viimeistä riviä vastaa kysymykseen melkolailla hyvin.
