Istun työhuoneella, päivän ensimmäinen
kahvikuppi kädessä, voisarvi ja ruisleipä jo nautittuna. Väsyttää niin
vietävästi. Viime viikonloppu meni Saksassa, ja myös pääsiäisviikonloppu. Olo
ei varmaan olisi näin väsynyt, jos ihan noin arkenakin etsiytyisi ajoissa
nukkumaan. Mutta ei, nukkumaan on vaikea mennä, ja sängystä on vaikea nousta
ylös.
Tässä väsyneenä plaraan taidelehteä.
Huomaan, että yksikään ”nähdyistä” ei ole naisten settejä. Hiljaista on
kritiikeissäkin muutoin kuin yhteisnäyttelyiden osalta. Yleissilmäyksellä
kiinnitän huomiota, että myös lehden kuvista aika reipas osa on
miestaiteilijoiden teoksia. No. Etsin käsiini vuoden ensimmäisen taidelehden.
Sinne on ujuttautunut nähtyihin pari naistakin, kritiikeissä hiljaisempaa.
Tarkoitus ei ole nyt kritisoida lehteä naisten syrjinnästä, vaan aloinpa
miettimään, että missä ne naiset töineen sitten on. Kiinnitin tähän siksi huomiota, kun lukaisin
lehden jutun lopputyönäyttelyistä (olipa muuten kivasti kirjoitettu juttu,
pitää ruusujakin jakaa). Tuossa mainittiin, että vain viidennes valmistuneista
oli miehiä, ja että ”maskuliinisen dominanssin aika kuvataiteessa alkaa nyt kerta
kaikkiaan olla ohi”. Onko asia siis niin, että naiset eivät vain pidä näyttelyitä,
vai niin, että vähemmistöön vähitellen jäävien miestaiteilijoiden teokset edelleen
kiinnostavat vaan enemmän?
Vuosi sitten aloitettu maalaus.
Nyt lähdin viemään eteenpäin.
Disclamerina sanottakoon, että en
suorittanut havaintoni tueksi tarkistuslaskentaa. Voi olla, että havaintoni oli
väärä. Mietin, että enpä ole näyttelyitä pitänyt minäkään. Koronavuodet toki
tekivät omaa tuhoaan, ja kahden alakouluikäisen lapsen lähivanhempana työskentely
on edelleen tätä myötä jokseenkin rajallista, mutta nyt olen aivan tietoisesti ollut
hakeutumatta töineni esille. En halua. Syitä on useita. Olen halunnut vetäytyä nyt
hilloamaan töitäni rauhassa. Mitään muuta ei ole, kuin keskeneräistä. Viimeisen
viimeistelykynnyksen, viimeisten päätöstenteon hetkellä, olen päätynyt
vaihtamaan toiselle kankaalle ja aloittamaan uutta teosta. Olen tilanteessa,
jota olen itselleni toisaalta toivonut: työstän yhtäaikaisesti useampaa teosta,
ja siirryn niiden välillä joustavasti.
 |
| Prosessi yksityiskohtavaiheessa |
Paitsi että en siirry.
Olen jotenkin päätynyt tekemään monotonisia
teoksia. Yksi on punaisen sävyillä tehty, yksi turkoosin, yksi vihreän. Maalien
sekoittaminen itsessään vie puoli päivää, saati että pääsee työn syrjään
kiinni, että mistäs tässä teoksessa nyt olikaan kysymys. Siirtyminen on erittäin
vaikeaa. Lopputulos: kaikki ovat kesken, stoppivaiheen iskiessä en ole palannut
työhön takaisin. Vuoden olen nyt näitä teoksia kaikessa rauhassa tehnyt, valmista
ei ole tullut. Toisaalta en ole tehnyt näin korkealaatuisia töitä koskaan
aiemmin. Yritän luottaa prosessiin. Toisaalta en ole alitajuisesti edes
halunnut viedä töitä loppuun ja valmistella näyttelyä. Ajatus töiden
pakkaamisesta ja raahaamisesta jonnekin huutintuuttiin, tuntuu aivan kertakaikkisen
uuvuttavalta.
 |
| Antiguan matkan inspiroima vihreä maalaus, työn alla. |
Seuraan paljon entistä opettajaani Erika Adamssonia. Hän on töineen paljon esillä, paikoissa, joista en ole kuullutkaan. Ihailen hänen töitään ja energiaansa tehdä kaikenlaista. Eräs galleristi minulle jo totesi, että näyttelyä täytyisi pitää, että CV pysyy tuoreena. Ei ketään sitten enää kiinnosta, kun näyttelyissä on liian pitkät välit. Haluan vastustaa tätä ajatusta, vaikka aktiivisia kollegoitani ihailenkin. En halua viedä esille enää yhtään raakiletta, ja prosessini on hidas. Se ei ole höyhenenkepeä, ei ole tuotannossa massaa eikä volyymiä, vaan melkoisen raskasta työtä tämä nyhertely on. Mutta haluan myös uskoa niin, että en tarvitse neljän aanelosen CV:tä. Tarvitsen yhden hyvän näyttelyn kerrallaan. Tarvitsen hyvät maalaukset, siinä se. Toisilla se tulee nopeammin, ja prosessi on jouhevaa. Tältä Erikan työskentely minulle näyttää, ja sitä hieman kadehdin. No, nyt minä hilloan, ja kuuntelen itseäni siinä, että ei ole vielä aika näyttelylle.
Muuttoa tässä myös pikkuhiljaa pohditaan. Yhteiseen kotiin ollaan muuttamassa kumppanin kanssa, ja kämppäkin on jo katsottu. Tilaa olisi myös työskennellä sitten uusissa kotinurkissa, joka helpottaisi kummasti elämää. Talon pihassa kun on rakennus, jossa työtila. Voisi maalata, vaikka lapset sairastuisivat peräjälkeen, ja olet kaksi viikkoa nuhanenien kanssa kotona. Tämä nyt ei ainakaan tule töiden valmistumista edesauttamaan, mutta kaikki ajallaan. Ans kattoo.
