Pannaan nyt vielä toinen egotrippi

Koska tämäkin osuu niin hyvin.

Tulkoon mitä vaan

Koin meritaulujen Marilan suuruisen valaistumisen hetken kun kuulin tämän biisin.

Ja eikö oikeasti olekkin niin? Mietin vaan, että mikä ihmiset saa lannistumaan? Mikä luopumisessa on niin kipeää? Ajatellaan vaikka tätä omaa tilannetta: piti olla uusi koti, piti olla ydinperhe ja valoisa mieli, no, ei olekkaan. On hometta, käräjöintiä, eroamista ja aivan järjetöntä ahdistusta. Tai oli. Väittäisin, että suunta on parempaan vaikka päivät pimeneekin. No nyt meinaa karata aiheesta. Ajattelin nimittäin näin hienosti:

Olenhan pärjännyt ennenkin.

Siis ennen näitä odotuksia. Se, että luuli saavansa pussillisen kultaa ja saikin säkillisen paskaa, harmittaa ihan varmasti ketä tahansa. Mutta jos kerta oli ihan tyytyväinen elämäänsä silloinkin, ilman minkäänlaisia toiveita tai lupauksia kultapussista, niin miksi siihen alkutilanteeseen palaaminen voi olla niin vaikeaa? Sitähän se nimittäin on. Takaisin lähtöpisteeseen siirtymistä.
On tässä tilanteessa sivujuonensakin, mutta pääpiirteittäin noin.

Tuossa Egotripin veisussa asia ilmaistaan hyvin. Tarviiko mennä sen kummemmin kuin hetki kerrallaan? Ja jos se hetki on hyvä, niin eikö sitten ole hyvä.

Printscreeniä inspisruudusta.

Levittelen täällä gessoa pohjalle. Jopa tämä tuntuu pitkän maalaustauon jälkeen aika mahtavalta.
Olen kerännyt meritauluja varten jo vähän inspiraatiokuvia. Hiukan se meni nyt myös maan puolelle, eli meri ja maa. Lähinnä tekis mieli rapsutella ja pestä ulos pintoja kankaalta. Kattellaa.

Syksyinen kuvasade

Tää veijari seuraa aina kävelyllä mukana. Myös umpimetsässä, huolissaan maukumassa.

Ja sit tää pysähtyy.

Syksyn hienous on tässä:

Kuten jo aikaisemmin todettu, vaikka kesä onkin vuodenaikojen kuningas, syksy on vähintäänkin kuningatar.
On ihanaa kun elämässä on rytmiä ja sisältöä.. kesä on lämpöä ja (oletettavasti) toimintaa, kun taas syksyllä saa ottaa esille villasukat, pitää pipoa päässä, noukkia välipalan suoraan puusta ja jotenkin kaikki tuntuu aidommalle. Silti on lämmin, silti paistaa aurinko. Aamulla on raikasta ja viileää. Vielä on kesän jäljet näkyvissä, mutta nyt voi hengittää. Muutenkin.

Syksyllä luovutaan hiljaa. Haikeana ja lämmöllä hyvästellään kesää. Miksei koskaan haikeudella hyvästellä syksyä? Ehkä siksi kun siirtyminen syksystä talveen on raakaa selviytymistaistelua. Matka työpaikan ovelta auton ovelle taitetaan vaakatasoon lentävässä rännässä niin että tuuli kääntää sateenvarjon ympäri. On mustaa, pimeää. Nyt on lämmintä, valoisaa ja raikasta...
En oikein osaa tavoittaa ajatustani nyt sanoin. Kesä on kuin juhlapäivämasennus. Jos itsellään on asiat perseellään eikä tavoita ilon tunnetta, masentuu entisestään. Juhlapyhinä tuleekin piikkejä itsemurhatilastoihin.. Muiden ilon näkeminen oman epätoivon rinnalla on entistäkin epätoivoistavampaa. Tätä vertaan kesään: kun pitäisi ilkamoida, grillata, nauraa ja nauttia, ja tosiasiassa ei oikeastaan pääsyt koko kesänä ovesta ulos, ei muuta odotakkaan kuin sen perkeleen kesän päättymistä. Kesään on kirjoitettu rivien väliin se sama mitä juhlapyhiin. Syksyyn ei. Nyt kuuluukin olla vähän pysähtynyt ja hiljaa. Ja voi hengittää.

Musiikkikin kuulostaa syksyltä paremmalta. Kesällä ei Damien Rice kuulosta yhtään näin hyvältä.
Musiikin sävytkin ovat ruskan sävyissä. Tai sitten se johtuu siitä, että en ole pitkään aikaan kuunnellut musiikia tai fiilistellyt värejä. Tai mitään. 

En ole pitkään aikaan ollut työhuoneella. Kuvista huomaa.

Tervetuloa töihin!
Parin tunnin raivaamisen jälkeen on maata näkyvissä.

Kahvipannu tapansa mukaan homeessa.

Ja mikä parasta, tyhjä maalauspohja, gessoa vailla vain. Ja tähän tulee jotain hauskaa..
Näin unessa että tituleerasin itseäni meritaulujen Marilaksi.
Se lausahdus nauratti vielä aamullakin. Mitäs muutakaan maalaisin kuin meritauluja? Tätä on nyt vähintäänkin kokeiltava.

No mutta tässä istutaan. Vastasiivotun työhuoneen vielä tomuttamattomalla sohvalla.
Aivan kuin ennenkin. Minä ja Damien Rice. Puuttuu vaan kaffe ja berliininmunkki ja/tai suklaata.
Tässä on nyt hyvä olla ilmankin. I love my job.

The thing of today

Mikä elämässäsi olisi toisin
ystäväni
jos ottaisit todesta sen
mitä tunnet
uskaltaisit muistaa sen
minkä kumminkin tiedät
katselisit sitä
minkä jo melkein näet
pukisit arkesi käytännöiksi sen
mitä unelmana itsessäsi elätät

Mitä elämässäsi tapahtuisi
ystäväni
jos astelisit mielesi kellariin
löytäisit hillopurkkeja hyllyittäin
hyvässä järjestyksessä, hyvin säilöttyinä
vuosiluvut yhä luettavissa
katselisit, koskettaisit
purkkeja varovasti

suolaantuneita kyyneleitä
kolmen litranpurkin verran
niin, se oli silloin..

puolen litran purkeissa
kuorimatta jääneitä kysymyksiä
juuri sinä vuonna sato oli hyvä..

unelmien purkki
päältä jo homehtunut
- käyttämättä kokonaan

pienten mielihalujen purkeissa
sisältö kuivettunut
- vedessä liottamalla
ehkä tuoksun vielä tavoittaisi

kauimmassa kellarin nurkassa
kököttämässä suurin purkki
kansi paineesta kuprullaan
kovettunutta vihaa, kärjistettyjä kirouksia

huokaisisit hiljaisesti
tallella siis kaikki
sekin purkki, ja tuo

ja sitten tulisi halu
halu siivota kellari
avata purkit, kuurata hyllyt
antaa tuulen täyttää tila..

Mitä elämässäsi muuttuisi
ystäväni
jos alkaisit olla
kokonaisena totta
vähitellen oppisit
huomaamaan mitä tarvitset
- ja pyytäsit sitä -
vihdoinkin söisit elämäsi päivät
säästämättä, säilömättä
kaikki tuoreeltaan
tuoksuin ja vuotavin vesin

**Irja Askola***

Ajan haaskautuminen on lapsellisen ongelma

Tämä on päätelmä johon tulin muistellessani huippupelejä joita saatoin surruttaa menemään tuntikausia ilman, että tuntui missään. Ja miksi olisi tuntunut, eihän muuta ollutkaan kuin aikaa. Loputtomasti aikaa: eihän sellainen jota on määrättömän paljon, voi mennä hukkaan. Sim city, simants, jones, ports of call ja caesar. Tunteja, päiviä.

Toisin on nyt.
Jos on tarjoutunut pieni hetki a) yksin b) rauhassa, sitä ei todellakaan tule vietettyä rauhassa. Käyttää sen mihin tahansa, paukuttaa takaraivossa jatkuvasti ajatus siitä että KÄYTINKÖ AIKANI NYT KUMMINKAAN OIKEIN?! Kohta se aika loppuu! Eikä sitä todellakaan tiedä milloin tarjoutuu uusi hetki. Olisinko sittenkin käyttänyt aikani paremmin lenkillä? Metsässä? Valokuvaten? Saatika, herran jestas, tietokonepeliä pelaillen. Tällä kertaa käytin sen tehden kaikessa rauhassa ruokaa (= keitin kattiallisen vettä höyrynä ilmaan ja söin kuitenkin vaan leivän) ja rentoutuen jonkun klassikkopelin äärellä (= luin väsyneenä taas iltasanomia netistä). Nyt kun aika on loppumassa, tunnen levotonta hätää: ulkona paistaa aurinko! On lämmin! Ehkä viimeisiä kertoja tänä kesänä tai alkavana syksynä! Ja koomasin tässä, missä joka ilta sen hetken ennen kuin menen nukkumaan. Tämä on se vaikeus tässä tämänhetkisessä yh:n elämässä. Omaa aikaa ei vaan ole. On vaan aivot juustoksi sulattava arkipäivä joka toistuu joka ainut päivä aivan samanlaisena. Sellaisena, jona ei suinkaan köllötellä sohvalla kahvikuppi kädessä pienokaisen uinaillessa päiväuniaan... vaan hissutellaan ääneti paikallaan uskaltamatta liikahtaa, kasvoilla blair witch project - elokuvasta tuttu ilme, silmät lautasina selällään peurana ajovaloissa. Ajatellen "eikai.. eikai se heränny jo.. kohta se herää.. HILJEMPAA!!!!!!!!!!! hys.... nyt, nyt se varmasti herää.... HILJAA NAAPURIN KOIRA!!!!!!!!!!" Ne on niitä päiviä jolloin ei uskalla mennä vessaan. Koko päiväuniaika kuluu siihen että istuu sohvalla peläten että kakkaa housuun.
Ne on niitä päiviä jolloin on valmiina soittamaan poliisin jotta naapurin rakennustyömaalle tulis edes pienen hetken hiljaisuus. Niitä päiviä varten pitäis olla liito-orava tai kaksi häkissä odottamassa pikaista sijoitusta sinne naapurin tontille. Niitä päiviä jolloin 10-sormitekniikka muuttuu hipihiljaiseksi 1-sormitaktiikaksi tai vaihtoehtoisesti tyyliksii jossa on kirjoitettava kokoajan tasaisella äänellä, jotta muutokset kirjoituksen rytmissä tai äänen tasaisuudessa pysyisi mahdollisimman vakiona. Ettei tenava herää. Nimimerkillä uhmaikä ja hampaat tulossa. Ja kuva EI olis kiva. Kuva tästä huushollista sais pakolaisetki vaihtaa maata sen pelossa että täällä joutuis elämään näissä olosuhteissa.

Näitä päiviä on ollut viime aikoina aivan liian paljon. Näitä tämmöisiä, että ei pääse ovesta ulos koko päivänä kun yrittää hädissään saada kämppää siivottua ja tehtyä ruokaa vaan tehdäkseen kaiken kuitenkin huomenna uudestaan. Eikä siellä ulkona mitään voi kummiskaan tehdä, piha on niin umpeen kasvanut että ei voi edes hiekkiksella tai keinulla leikkiä. Puristaa rintaa, kurkkua ja korvienväliä. Kruunataan tämä päivä vielä miehen muuttopuuhilla. Ahistaa.

Kohta onneksi alkaa työt. Ei tosin maalaustyöt. Sekin ahistaa.

Ja se, että hometalon kanssa ollaan nyt menossa käräjille. Lisää tietoa talosta on myös tihkunut, naapurihavaintoja, joiden perusteella oikeuskäsittelystä pitäisi kyllä tulla harvinaislaatuisen lyhyt ja myyjän kannalta raskauttava. Hahaa. Ja perkele. Tässä terveiseni myyjille:

Menkää käteenne.

Hold you'r own, know your name, and go you own way