Ajattelin myös yhtä toista juttua

Nimittäin sellaista, että saako taiteella kostaa?

Erittäin osuvaa. Paitti että toi eka lause ei pidä paikkaansa ;)

Olen nimittäin törmännyt Pahaan Ihmiseen. Siis sellaiseen, jollaista ei kuvitellut olevankaan. Olen tässä päivänä muutamana lueskellut persoonallisuushäiriöstä, ja koin tällaisen bonjour-hetken tämän tyypin juttuja tarkastellessani.

Lainattu kuvaus:

- Suuruudenhullut kuvitelmat omasta erinomaisuudesta ja ylivertaisuudesta.
- Epärealistinen minäkuva: keskittyy ajatuksissaan rajattomaan menestykseen, voimaan, kauneuteen ja rakkauteen.
- Vaatii läheisiltään ylikorostunutta ihailua.
- Olettaa erityiskohtelua: ei sopeudu yleisiin sääntöihin.
- Kyvytön empatiaan ja huomioimaan muiden tarpeita.
- Ylimielinen ja röyhkeä käytökseltään ja asenteiltaan.
- Kadehtii muita, mutta luulee toisten kadehtivan häntä.
Se ilmenee ennen kaikkea sosiaalisessa käyttäytymisessä, kun ihmiseltä puuttuvat hillitsevät mekanismit, esimerkiksi syyllisyyden- ja häpeäntunteet. Hän ei kykene myöntämään epäonnistumista, mikä voi antaa harhaanjohtavasti kuvan vahvasta itsetunnosta.

Tämmöinen. Ihan just piirulleen.
Narsistihan se on. Tänäpäivänä on trendikästä kutsua kaikkia narsisteiksi, mutta tämä on ehkä ensimmäinen ihan pelottavan päivänselvä tapaus johon olen törmännyt (usein narsismi sekoitetaan vaan kusipäisyyteen).
Lainaus on muuten sivulta http://www.narsistienuhrit.info/narsismi.html
Kuvaus osui kuin nyrkki silmään (heh heh, osuva kuvaus) tätä henkilöä ajatellen.
Senvertaa on elämä kypsyttänyt, että en lähtenyt haastamaan persoonallisuushäiriöistä, vaikka mieli teki. Sen sijaan ajattelin, että voisikohan patoutunutta kiukkuaan, lähestulkoon vihaansa, purkaa maalaamalla tyypistä kuva? Vaikka ei olisi kovin näköinenkään. Kuinkahan asiallista puuhaa tämä olisi. Tietysti jos ei jää kiinni niin mikäpä siinä. Toisaalta miksi vihata ihmistä joka on selkeästi sairas. Ajanhukkaahan se on. Mutta ehkäpä siinä pystyisi jotenkin käsittelemään omaa kiukkuaan rakentavalla tavalla? Ja nettoaisi ehkä asiallisen duunin. Pitäisköhän?

Ajattelin maalata

Mutta kyllä se ajatuksen tasolle jää.
On tässä kaikki tarvittavat: maalauspohja, eväät, läppäri, blogi auki johon kirjoitella henkeviä taiteen teosta, kamera jolla tallentaa prosessia.

Meinasin että josko kaivan sitten sen kameran esille ja tallennan sitten vähän sitä prosessia. No en tallenna. Ei ole mitään prosessia. Olen tässä nyt istunut kohta kaksi tuntia selin tuohon valkoisena painostavaan maalauspohjaan. Minä tiedän mitä siihen tulee. Se kuva on ollut mielessä jo 2,5 vuotta. Olen maalannut sen päässäni jo monen monta kertaa. Se on jo valmis.

Eih. Sieltä se tuli, se seuraava ajatus.

En voi kuin epäonnistua.

Äh.
Olen pureskellut tuon maalauksen jo loppuun. Olen jo tehnyt sen prosessin, ilman ainuttakaan pensselinvetoa.  Onko mitään järkeä edes aloittaa sitä? En tietenkään käytännössä tavoittaisi samaa kuvaa kuin mikä mielessäni niin vahvana on, joten kokisin epäonnistuneeni. Ihan takuulla. Toisaalta ihmettelen, miksi se edes kuuluu vokabulääriini? Miten tässä edes voi epäonnistua? Joka kerta ollaan kuitenkin tekemässä uutta teosta, jollaista en ole vielä tehnyt. Miksei voi hyväksyä maalausta sellaisena kuin se on, tai millaiseksi se tulee?

Epäonnistuminen, tuo peikko. Se estää etenemästä ja houkuttelee antamaan periksi ennen kuin edes yrittää. Toisaalta, joskus, joidenkin asioiden parissa on yrittänyt jo liian kauan. Eikä enää haluakkaan onnistua. Ei enää jaksa onnistua. On helpompi aloittaa alusta. Prosessi longa vitae brevis.

And this is how it goes

Viisauden sanaset

Someone recently posted, a bit sarcastically, that it "must be tough to be me"... it was said jokingly, warmly, but I guess you could say it rubbed me the wrong way... as though my life is all rays of glory and adulation. As though I sleep until noon and polish a bottle of wine and maybe paint once a week and get well overpaid to do so. There's something I should clarify. There's no such thing as 'you've made it', thats a fallacy because its all about a never ending pursuit to push yourself to reach more, do better, to attain higher levels and to convince yourself that what you're doing has purpose and is actually even relevant, or worthwhile. The truth is, I don't post about the downs, the struggles, the rejections, the tireless days of administrative blackholes that never amount to successes, the grants that I get turned down from, the 14hour work days (daily), the 6 day work weeks (weekly), and the hours upon hours of labour devoted to 'that piece' only to decide that it in fact doesnt work and throw it out, followed by self-doubt and disbelief in my own ability, only to start on it afresh yet again... so no, while i wouldnt say its tough, as all artists know, its no walk in the park either. I work bloody hard at what I do. All good artists do.

- Andrew Salgado

Tuossa oikein oivallisia sanoja ihailemani Salgadon Facebook-sivulta.
Voi, voi mikä ajatusmyrsky. Minä olen kirjoittanut aikalailla enimmäkseen niistä huonoista puolista. Eipä tosin ole ollut mitään positiivista kirjoitettavanakaan. Enkä kyllä ole maalauksen maalausta tehnyt koko vuotena, enkä kovinkaan montaa viimevuonnakaan.

Siihen tulee nyt stoppi.
Vähintään kolmasti viikossa työhuoneelle - rutiini alkaa parin kolmen viikon päästä, mummolan lastenhoitovetoisesti ja myöhemmin sitten mukelot tarhaan. Menee kotihoidontuki. Ei auta. Pakko päästä maalaamaan. Ja pakko hakea sinne kuvan maisteriohjelmaan. Pakko saada muutosta tähän karmivaan epäonnen ja mielenterveysongelmien limboon. Elämän täytyy muuttua, eikä sitä kukaan muukaan muuttumaan saa. Olkoot sitten makaroonia ja kaurapuuroa hamaan tulevaisuuteen, ellei sitten pääse Salgadoksi Salgadon paikalle. Se vaatii muutaman tunnin maalaustyöskentelyä lisää. Ihan vaan muutaman. Mutta tämänhetkinen hullunmylly imee kyllä mehut niin totaalisesti että jotain pitää tapahtua.

Ihan muuten vaan tähän pari sydänbokeh- ja pikumurukuvaa:

Kaik yhes koos

Tää oli muuten blogin kolmannessadannennes "kirjoitus".