Hyvää tuulta ja katkeraa tilitystä

Jälleen hyviä uutisia, mitä helvettiä! Olen nyt lopultakin saanut paperit käteen taideakatemiasta. Juhlan kunniaksi sain näyttelyajan Poriginalista vuodenvaihteeseen. Jei! Kunnon pessimistinä olenkin nyt asemissa odottelemassa, että milloin taivas tipahtaa niskaan, koska jossain vaiheessa se karman pyörä pyörähtää. Osaiskin nauttia siitä että täällä sitä viiletetään pilvissä, mutta ei: realisti tietää, että seuraavaksi suunta on alaviistoon. Joten valmiiksi pitelen hatusta kiinni ja silmiäkin vähän ummessa, mahanpohjasta jo kouristaa.

No, jotta kaikki ei olisi vallan vain ihanaa, niin on tässä jotain jurputettavaakin! Nimittäin lausunto päättötyönäyttelystä, arvostelijoina Riikka Niemelä ja Markus Kåhre. Sen itse kritiikin jälkeen avauduinkin täällä blogissa siitä miten turhauttava kyseinen toimitus oli, joten ei ollut mikään yllätys kun luin tuon lausunnon ja sen perässä komeilevan arvosanan. Kolmonen. Kolmonen! Pitäkää kuule kolmosenne, mie paskat nakkaan. Tai en kyllä nakkaa. Vituttaa.

On hieman flunssainen olo, eikä ole vielä oikein mitään kirkasta ajatusta miten lähtisin maalausta jatkamaan, joten otetaanpa mukava asento sohvalla ja aletaan käymään tätä lausuntoa läpi vaihe vaiheelta, ai että, kyllä on kivaa! No niin:

Turun taideakatemian kuvataiteen koulutusohjelmasta valmistuvan Maria Liitolan päättötyönäyttely on taiteellinen kommentti muotokuvatradition koventioista.

Ai oli vai? No kai se vähän kosketti muotokuvan traditiota koska kyseessä oli sarja muotokuvia, mutta ei se kyllä ollut taiteellinen kommentti mistään tai mihinkään. No mutta nimi meni sentään oikein.

Se pohtii esittävyyttä kyseenalaistamalla muotokuvaan perinteisesti kytkettyjä oletuksia muun muassa näköisyydestä tai kuvauskohteen olemuksen tallentamisesta.

 Joo tää meni ihan oikein - ja tästä tuli se epämuotokuva-sanan merkityskin.

Liitolan "epämuotokuvilta" puuttuu usein myös referentti, kuvattu malli. Muotokuvamaisuutta horjutetaan myös teosnimin.

 Mitä mitä - eikä puutu? Sarjassa taisi olla yksi vaiko kaksi pientä naamaa, joilla ei ollut mallia.

Näyttelyn nimi Epämuotokuvia on silti harhaanjohtava. Liitolan teokset asettuvat tukevasti muotokuvatraditioon.

 Ai? Nyt minulle tuli harhaanjohdettu olo. Tietty ne asettuu muotokuvatraditioon. Nehän olivat muotokuvia. Muotokuvia, joissa näköisyys on enemmän syrämmen kuin peilin asia. Siitä se sana "epä". Mikä tässä nyt johti harhaan, hä?

Positiivista on myös, etteivät teokset tunnu valokuvasta maalatuilta, mikä kertoo tekijän valmiudesta hallita kuvaa.

 Jaa. No ne kyllä on valokuvasta maalattuja, eikä minusta siinä ole mitään miinusta, että se näkyisikin töissä. Päin vastoin minusta se on jopa positiivinen asia, että valokuvan olemus näkyy siinä työssä, jos se on kerta olennainen osa prosessia. Mutta repesin heti tuossa alussa: "positiivista on myös". Miten niin myös? Tämä taisi nimittäin olla se ainut positiivinen asia tässä lausunnossa. Tai en oikeastaan tiedä, että oliko tuokaan lopulta niin positiivinen kommentti.

 Näyttelyn nimi implikoi myös taiteen historiassa keskeisen muodon - käsitteen, jonka tarjoamia mahdollisuuksia Liitola ei esittämässään kokonaisuudessa kuitenkaan liiemmin hyödynnä, vaikkakin irrottautuu jonkin verran esittävyydestä.

Okei! No nyt tarvitaan sivistyssanakirjaa.

implikoida ilmaista julki lausumatta, olettaa ymmärretyksi; antaa peruste loogisesti päätellä jotain ¶ Logiikassa "A implikoi B:n" sisältää sen, että A:sta loogisesti seuraa B.

Noniin, eli toisin sanoen Näyttelyn nimi antaa ymmärtää että duuneissa käsiteltäisiin paljon rajummin traditiosta poikkeavaa muotokieltä muotokuvassa. Jotain epämuotoa tapahtuu, mutta ei tarpeeksi. Tästä puhuttiinkin siellä kritiikissä, ja totesin, että pystyn liikkumaan vaan omien rajojeni sisällä ja poikkeamaan niistä vain tietyissä määrin. Mulle ja mun ilmaisulle tää on suurta irrottautumista. No mutta tää on ihan jees. En voi muuta olettaa kuin sen, että katsojan perspektiivi on koko taidekenttä, eikä vain mun kenttä. Sille aseteltuna tää on ihan niin kuin tuossa seisoo.

Akryylillä ja hiilellä toteutetut teokset ovat maalauksen erikoistumisalan valinneelle Liitolalle myös metodinen irtiotto. Teokset tuntuvat hengittävän ja vaikuttavat vieneen tekijää taiteellisessa työskentelyssä eteenpäin.

Akryylillä, hiilellä ja MUSTEELLA! Hei, hiukan keskittymistä, kiitos. No mutta joo, oli irtiotto, jos se lasetaan irtiotoksi että on pari vuotta ennen näitä duuneja jo vetänyt akryylillä ja sitä ennen öljyllä. Juu, minustakin ne hengittää. Ihan jees. Mutta millä perusteella tässä oletetaan että ne ovat vieneet tekijää taiteellisessa työskentelyssä eteenpäin? Siis tottahan se on ja onhan ne! Mutta vaikuttaa vain paksulta pajunköydeltä, kun arvostelijoilla ei ole oikeasti mitään hajua mun kehityksestä what so ever. Mutta perustuuko tämä olettama siihen, että olen lähiaikoina (viimeiset kaks vai kolme vuotta) maalannut tavoistani poiketen pelkällä akryylillä. Rohkea olettama jokatapauksessa siis.

Liitolan päättötyönäyttely on uskottava kokonaisuus.

Kiitti hei!

Se vaikuttaa kuitenkin keskittyvän pitkälti tekijän omaan työprosessiin, joka ei avaudu katsojalle pelkästään teosten pohjalta.

ARGH! Nyt päästään asiaan. Siis kenen taiteilijan duunit EI keskity pitkälti tekijän omaan työprosessiin? Miten ihmeessä siitä prosessista pääsee kiemurtelemaan irti? No joo siis! Pääsee siitä. Esim siten että suunnittelee teoksen ja toteuttaa sen ulkoisella työvoimalla. Jos se lopputulos ratkaisee, ei se matka perille. En voisi mitenkään olla enempää eri linjoilla. Se prosessi synnyttää sen teoksen. Se sitten välittyy siinä tai sitten ei, mutta koska itse katson teoksia aina prosessilasit päässä, on vaikea ymmärtää että millä laseilla taistelupari Kåhre & Niemelä teoksia katsoo. Itse näen prosessin kerroksissa. Kynän jäljessä. Pensselin liikkeessä. Kaikessa mitä on kätketty ja mitä on paljastettu. Kuvassa, sen välittämässä fiiliksessä, käden rytmin vaihtelussa. Duunini ovat herkkiä ja hienovaraisia yleisilmeeltään. Se, että kaikkea ei tee rajusti ja radikaalisti tai alleviivaavan kertovasti, ei tarkoita sitä, että se ei ole näkyvillä. Jos ei ole herkkyyttä etsiä, niin ei kannata laittaa sitä omaa katsomisen haluttomuutta toisten niskoille. Johan Kåhre siellä kritiikissä totesikin, että ei lue näyttelyissä sitä paperia, vaan teosten on välityttävä hänelle ilmankin sitä. Usein toimin itsekin niin, mutta jos itse en näe sitä vaivaa että perehdyn teokseen jos se ei selittämättä mulle aukea, niin hölmöläinen olisin, jos osoittaisin sormella taiteilijaa enkä itseäni. Kyseisellä sedällä oli selkeä tarve myös lentää perseelleen uutuuden hämmästyksestä jokaisessa näyttelyssä mitä menee katsomaan. Täytyy järisyttää. Siihen hän eittämättä omalla tuotannollaan pyrkii. Mutta kuulkaas. Ei voi arvostella puudelia seefferin kriteereillä. Puhutaan eri konteksteista.

Teosten taiteellista antia olisikin voinut työstää vielä askeleen pidemmälle mieleenpainuvuuden lisäämiseksi.

Ahahaa!! Sokeri on aina pohjalla, ja tämäkin namulapa oli säästetty kaiken nitovaksi loppukaneetiksi.  Joo! Se mikä siinä kritiikissä minua eniten jäi painamaan oli se, että sain kaiken aikaa hokea ja jankuttaa siitä, että termit, viestit ja kommentit ovat minulle toissijaisia. Olen maalari, joka maalaa, elää kokee prosessia ja vie lopputuloksensa esille jonnekin jossa toivottavasti joku toinenkin voi elää kokea niitä maalauksia. That's it! Jätän areenan vapaaksi niille muille jotka haluavat kommentoida ja ottaa kantaa. Siitä huolimatta kritiikissä ei pureuduttu yhteenkään maalaukseen. Seistiin siellä galleriassa jankuttamassa tuosta "epämuotokuvia" - termistä. On sitten toinen juttu jos duunit ei vaan maistuneet, eikä siinä mitään ei se mua stressaa, mutta se että tartutaan sitten johonkin epäolennaiseen -- ja vaikka se arvostelijoille tuntuikin olennaiselta, niin minulle se ei sitä ollut -- en kokenut lopulta saaneeni siitä sekavasta tilanteesta yhtään mitään irti. Sen sijaan asetuin puolustusasemiin ja olin vihainen. Ei mitenkään epätyypillistä minulta kylläkään. Mutta: jos niistä maalauksista ei löytynyt sanaakaan sanottavaksi siinä kritiikissä, miten voi olla, että tässä paperissa lukee nyt, että teosten taiteellista antia olisikin voinut työstää vielä askeleen pidemmälle mieleenpainuvuuden lisäämiseksi. Selkeästi ei ollut joo painunut mieleen, jos ei oltu viitsitty paneutua edes teosten tekotapaan. Tai jos työprosessi ei näy, no ei varmaan, jos ei katso niitä teoksia edes sen vertaa, että tietäisi millä ne on maalattu. Niin millä perusteella sitten arvioidaan sitä taiteellista antia? Mitä sillä tarkoitetaan? Miten sitä antia voisi työstää pidemmälle? Tuo on se keskustelu, jonka perään yritin huutaa siellä kritiikissä, ja jonka sijasta sain täyslaidallisen MUTKU PITÄÄ KOMMENTOIDA TAIDEMAAILMAA - paskaa. Kommentoikaa käteenne. En ole poliitikko, en yhteiskuntakriitikko muuta kuin omalla yksityisellä tahollani, enkä ole muuttamassa maailmaa - korkeintaan jonkun kotitalouden sisällä, jonne ehkä tehdään teoshankinta, joka ehkä olisi minun teokseni. Minua raivostuttaa tulla arvostelluksi kentällä jolla en seiso, eikä sitä uskota eikä kuunnella, vaikka löisi jalkaa maahan ja nyrkkiä pöytään. Siksi sylettää lukea tuo rivi tuossa viimeisenä. Se hienoinen viittaus että joo teoksilla voi muuten olla taiteellinen antikin, mutta ei siitä sen enempää koska aihe ei ole taidepoliittisesti kiinnostava, niin mitäs sitä perustelemaan. Mikäs sen hienompaa, kuin perustelematon mielipide?