Näyttelykokonaisuus on paketissa. Useimmiten iskee tyhjän työhuoneen syndrooma ja näyttelynjälkeinen masennus. Nyt lepäilin pari päivää ja alan heti uuden kimppuun.
Prosessi on eräänlainen matka. Yhden teoksen laatiminen ei ole minulle kertaluontoinen intuitiivinen tapahtuma tai itseilmaisun ja sisimmän purskahdus kankaalle. Kuvan rakentelu alkaa jo kauan ennen työskentelyä. Jo edellisen kokonaisuuden aikana alkaa ajatus livetä jo tuleviin, ja kännykkä alkaa täyttyä kuvista jotka jostain syystä kiinnostavat. En oikein osaa sanoa mikä niissä herättää, mutta kun herättää, niin seuraan sitä polkua. Etsin ja kuvaan ja tallennan lisää sen kummemmin ajattelematta. Luotan siihen että jokin minussa kokee jo sitä mitä myöhemmin valmiina teoksena näkee. Saatan kuvata yksityiskohtia kaupungilta ja selata kuvia instasta tuntikausia. Koko yön. Useita öitä. Kaivellen asioita jotka puhuttelee siinä hetkessä. Ne ovat aina samoja. Joku yksityiskohta toistuu. Se on vähän kuin ratkaisisi arvoitusta.
Pikkuhiljaa kokonaisuus alkaa hahmottua, pikku sirpaleiden joukosta vahvistuu ydin, ja sen ympärillä se, mikä kuvassa puhuttelee. Tämä tapahtuu usein synkassa musiikin kanssa, tapaan kuunnella tietynlaisia kappaleita pitkiä aikoja. Jokin tietynhenkisen musiikin ja tietynhenkisten kuvasirpaleiden kommunikoidessa kirkastuu: tätä haluan kuvata, tätä täytyy nyt sanoa. Siinä vaiheessa toteutus muuttuu määrätietoisemmaksi.
Sitten painetaan duunia. Kuvataan. Luonnostellaan. Maalataan, eletään abstraktiossa. Hankala vaihe jossa tulee putkinäkö, eikä löydy ajatusta ja energiaa oikein millekään muulle kuin taiteelle. Ajatus ei irtoa siitä hetkeksikään. Piirretään. Työ muuttuu mekaanisemmaksi. Jos on deadline, tässäkohtaa tehdään kahdessa vuorossa: päivällä ja yöllä. Ja ilman dedistäkin. Yöllä on rauha tehdä.
Tuntuu että kokonaisuus kokonaisuudelta sukeltaa aina syvemmälle ja syvemmälle töiden maailmaan. Etsin työn tueksi runoja, tekstejä, musiikkia, jotka kuljettavat ja sanoittavat kuvan teemaa. Yhden kuvan takana on aina mieltä pakkomielteen omaisesti riivaava pureskelu ja kaiken auki repiminen molekyylitasolle asti.
Nyt on tullut painettua aika pitkään tauotta, alkaa käydä nämä prosessit vähän jaksamisen päälle niin henkisesti kuin fyysisesti. Kroppa alkaa laittaa vastaan, nostaa lämpöä ja kramppaa niskan, selän ja kädet. Särky ei katoa enää edes levolla ja lääkkeillä.
Vielä pari viikkoa seuraavaan dedikseen ja sitten pidän vähän taukoa. Aah.
Tämän linkin takana "Lviv". Löytyy G12 Helsingistä. Myös hän on läpikäynyt saman matkan. En tiedä kumpi meistä on se matkustaja.
