Aina jotain uutta

Yks juttu toistuu aina ennen näyttelyä:

Batteryn väärinkäytön lisäksi tämä tolkuton tarve tehdä jotain uutta.
Enkä tarkoita nyt mitään pyörän uudelleen keksimistä, vaan pitää olla uusi/uusia maalauksia. Vaikka olisi tossa esillepantavaa muuteskin. En ole kovinkaan suuri maalausten kierrättämisen fani. Jostain syystä haluaa tehdä uutta settiä aina. Varsinkin nyt kun on samassa kylässä toinen näyttely puolen vuoden sisään niin en kyllä laita "samoja vanhoja".

Kyseessä on yhteisnäyttely, köysiratagalleriassa avautuu taideakatemian vuosikurssimme "luokkakokous" keskiviikkona. Avajaiset tiistaina. Ihan vaan yhden duunin sinne, joten olisin voinut vanhankin viedä, mutta ei. Uutta. Ja viimetingassa tietty. Maanantaina ripustus ja perjantaina viimeinen päivä jolloin ehtii suorittaa. Tuloo ihan mielenkiintoinen näyttely, tarjolla kattaus kaikenlaista "uutta".

Maalaustakki alkaa olla melkoisen tyhjä kun koittaa taas päästä jonkinlaiseen maalausvireeseen väkipakolla. Tietenkään joka päivä ei ole yhtä valtava luovuuden tulva, ja niinä hitaampina päivinä sitten toimitellaan muita askareita tai luonnostellaan vaan, tai syljeskellään kattoon ja fundeerataan. Niinkin välillä täytyy tehdä jotta ajatuksia saa jäsenneltyä. Mutta nyt ei jäsennellä muuta kuin kahvia ja batteryä ja sokeria koneeseen ja väen vängällä kierrokset ylös. Ja raivomaalaamaan.

Pukkaa tällasta: (kaula ja suu vielä kondikseen niin se alkaa olla siinä)

Ja Galleria Art Fridan 25 x 25 - jutskaan tällasta! Yllättäen jälkimmäiseen löytyis inspis just nyt. Nih.

                                                    Ja tässä vielä näyttelyn virallinen juliste:

                                Elikkäns tervetuloa. Avajaiset on 25.pvä mahdollisesti klo 17-19.

No tuliko taidetta?

Kuva liittyy juttuun.

Ei tullut!

Tuli valvotun yön jälkeen aamulla yllättäen kiire, sillä lapsi A:lla ei ollut pakattu mukaan yhtään ulkovaatteita. Yritin etsiä edes jotain, lähdettiin myöhässä. Päiväkodissa odotti metsäretkiläiset pihalla, juoksimme sisälle etsimään A:n vaatteita siellä, puimme ylle koko sotisovan samalla kun muut odottaa pihalla.

Työhuoneella havaitsen että mokkula ei toimi. Irrotan sim - kortin. Kuuluvuuksissakaan ei vikaa. Soitan aspaan. Pitää mennä liikkeeseen. Buuttaan vielä koneen ja sitten lähtee toimimaan, hitaasti kylläkin. Kello jo puolenpäivän. Maksan laskut.

Ei perkele tästä tänään mitään tule. Lähden ostoksille Myllyyn. Kassalla huomaan lompakon olevan työhuoneella. Tuli huokeamman puoleinen kauppareissu. Viimeisillä kaasuilla ajan takaisin Naantaliin sillä tankki oli tyhjä. Hakemaan lompakko, kauppaan Naantalissa. Tehdään ruishamppareita. Unohdan ostaa pihvit.

Hakemaan lapset jotka väsyneenä huutavat puolen matkaa kotiin. Noudan koirat tarhasta. Ajattelen, että paskalle päivälle saa hyvän päätöksen kun paistaa lettuja koko porukalle. Sitä ennen kuitenkin apinoille nauravat nakit ja muusi. Paitsi että kaikki maito meni lettutaikinaan. Tehdään muusi sitten vedestä.

Letut paistoon; palohälytin alkaa huutamaan. Eikä hiljene millään. Ei muutoin kun sen alas katosta kolkkaamalla. Talo täynnä savua sillä letut paloivat samalla pannulla. Ovi auki. Kauhistunut koira karkaa. Lapsi W:llä kakka housussa. Itkettää.

Hiljaisuus tulee nopeasti kunhan apinat saa sänkyihin. Vielä odottaa pyykit ja jälkien siivoaminen. Herätyskellon soimiseen on taas tolkuttoman vähän aikaa.

Ja tänään edessä reipas maalauspäivä.

Hereillä

Ei tullut uni. Onkohan taidetta tulossa? Näin se on viimeaikoina mennyt, että tulee sisäinen levottomuus, ja vähän hämmästyskin että mitä ihmettä nyt on meneillään. Ja joku maalaushan se lopulta on. Ehkä tuo yllä oleva kokeilu puskee läpi.

Tai ehkä edessä on päivä kirppiksellä. Taiteen siemen kylvetään tuolla elellessä ja työhuoneella korjataan satoa. Saattaa kyllä olla että näin pehmeessä väsymyksen pilvimassassa ei paljoa pensseliä heilutella saatika työskennellä koneella. Battery aina elvyttää tosin.. mutta sitten olisi taas edessä kokoillan mittainen maalauskrapula. Kun liian väsyneenä douppaa itsensä työvireeseen. Illalla on takki tyhjä ja tärinä..

Paradoksi

Kärsi, taiteilijatar, kärsi; kirkkaamman kruunun saat.

Katselin taas eilen taiteilijan työ - dokkarin, tällä kertaa yhdessä miesystäväni kanssa. Yritän perehdyttää häntä kuvataiteilijuuteen. Hän onkin tässä jo tullut tutuksi sen asian kanssa että siinä missä välillä rakastan ammattiani, välillä se on aika raskaskin asia ja itse ehkä sitä kautta saatan välillä olla vähän raskas tapaus. Pettymykset ja epävarmuus voi vetää ajatukset lähelle luovuttamista, tai ainakin sen tunnetiloihin, kuitenkaan että osaisi tai haluaisi luovuttaa. Kun taas välillä, onnistumisen aikoina kun valaistuu taas se miksi tätä tekee, ja näkee ehkä hänkin miksi en mene Siwan kassalle "oikeisiin töihin", en nyt enkä koskaan. On ehkä tehtävistä vaikein saada toinen ymmärtämään miksi. Ja että luovun ensisijaisesti kaikesta muusta kuin tästä.

Siinä dokkarissa on sanottu paljon hyvää, ja taas toisaalta, dokkarissa olevan nuoren naistaiteilijan preesens on aika masentavan todellinen. Siis se, että käy työhuoneella välillä puuhastelemassa kun on pakko tehdä ns. palkkatöitä jolla rahoittaa oman ammattinsa, joskus ehkä maalaakin vähän, ja kai se taiteen tekeminen jossain määrin kulkee aina mukana. Valitettavan yleinen tilanne, ainakin useimpien perheellisten nuorten naismaalareiden keskuudessa. Useimmilla kun sattuu olemaan puoliso jolla on tuloja. Tietää päivähoitomaksuja, ja taiteilijattaren suunnilleen kaikkien tulojen (tai "tulojen"; lapsilisän) uppoamista jo pelkästään niihin. Jostain pitäisi vielä löytyä valuuttaa työhuoneen vuokraan, materiaaleihin, matkoihin ja näyttelyiden järjestämiseen. Suurin osa taiteilijattarista onkin sitten kotona, koska kotihoidontuki lapsilisineen on kuitenkin rutkasti enemmän kuin pelkkä lapsilisä, ehkä vielä kuntalisä päälle. Yritäpä etsiä puoliso joka on innolla luopumasta niistäkin pienistä killingeistä jotta taiteilijatar pääsisi harjoittamaan kannattamatonta ammattiaan. Kotona ollaan haaveilemassa taiteesta, ehkä päiväuniaikaan sitä päästään vähän harjoittamaankin, kunnes nuorimmainen täyttää kolme ja on mentävä niihin oikeisiin töihin. Ja kun on niin kauan tehty töitä, opiskeltu, eikä haluaisi luovuttaa.

Paremmassa tilanteessa ollaan me eronneet yksinhuoltajat. Me emme tarvitse toisen osapuolen suostumusta köyhyysrajalla elämiseen, vaan voimme laittaa lapset päivähoitoon ja turvautua toimeentulotukeen silloin, kun tuloja on vähän. Yhteistaloudessa elävälle se ei ole mahdollista. Ja kun toisen kukkarolla ei halua käydä, eikä olla elätettävänä, ei ole vaihtoehtoa. 

Tätä on paljon tässä taas pyöritelty työhuoneen keskusteluissa. Kun tekee puolesta vuodesta vuoteen yhtä näyttelyä jossa on ihan mukavasti myyntiäkin, mutta taiteilijalle jää max. yhden kuukauden palkka käteen. Tästä miinustetaan vielä työkulut niin ei jää sitäkään. Se on vaan niin totaalisen väärin. On väärin että töiden esittelystä ei saa palkkaa. Muusikko saa palkkaa kun biisiä soitetaan radiossa. Maalari maksaa että saa taulunsa esille. Maksaa vielä provision myynnistä. Aivan kuin muusikko maksaisi saamistaan teostomaksuista vielä 40% sille radiokanavalle joka biisejä soittaa. 

Tarvitaan taiteilijapalkka. Edes näyttelyitä vastaan haettavissa oleva. Sillä olisi monin verroin suurempi positiivinen kerrannaisvaikutus kaikkeen taiteen laadusta taiteilijoiden syrjäytymiseen asti. 

Paljon on ollut asia mielessä, koska omassa elämässä on vaihe jossa puntaroi tulevaisuutta paljonkin. On tämä ihminen jonka kanssa ehkä haluaisi joskus saman katon alle muuttaa, mutta se olisi aivan mahdotonta. Työskentely päättyisi siihen, sillä olen tällä hetkellä suuren osan vuodesta tukien turvassa. Joutuisi luopumaan autosta. En pääsisi enää edes niihin palkkatöihin. Olisi enää elatusapu ja lapsilisä. Siitä asumiskulut ja päivähoitomaksut, niin ei ole enää työskentelyyn varaa, kun palkkatöihin en enää pääse (ainakaan entiseen työpaikkaani). Ja jotain pitäisi syödäkin. Luovun siis jälleen kaikesta muusta paitsi taiteilusta. Ainakin toistaiseksi. Ehkä joskus jos omalla työllään tulisi toimeen voisi myös kanssani pystyä elämään elää normaalia elämää, 

No, tämä on tätä perus luomisen tuskaa. Tuon ajatuksen lisäksi taiteilijan työ - dokkari aina pysäyttää siinä kun Henry Wuorila - Stenberg sanoo formalismin olevan huono asia. Tai oliko jopa vaarallinen. Olin aikeissa pohdiskella sitä tänään oppilaiden kanssa valokuvaustunnilla, mutta tulinkin toisiin aatoksiin. Onko se sitten niin vaarallista? Kai siinäkin on nyanssinsa, mutta hyvin on dokkarissa sanottu myös se, että taidenautinto syntyy ihmisessä. Itse teos ei välttämättä ole sen tae. Ja mitä katsoja kokee, on taiteilijoiden käsistä poissa. Muoto voi olla vaikuttavaa itsessään, Sen hyödyntäminen juurikin nyanssina voi olla hyvä aksentti teoksessa. Oma työskentelyni lähtee lähes aina pelkästä pinnan työstämisestä, värin ja muodon yllyttämisestä johonkin sellaiseen, josta tulee kuva. Figuratiivinen, ja muodosta syntynyt, joka on prosessista tullut. Ihmisen ja ihmisyyden kokeminen ja tunteiden ilmaisu. Ja kaikki kuitenkin pohjautuu siihen miten ja missä ne pinnalla ovat, ja miten muoto sitä sisältöä tukee, sisältö muotoa. Formalistisen ajattelun ei tarvitse olla sisältöä vailla. Ja kai viimekädessä on kyse myös siitä miten taiteen katsojakunta asioita näkee ja kokee, missä sisältö on.

Ajattelin, että nämä uudet oppilaani oikeastaan kuvaavat tällä hetkellä puhtaimmalla mahdollisella tavalla. He ovat siinä rajalla jossa he alkavat tietoisesti rakentelemaan kuvaa, ja siinä vaiheessa vasta formalismi astuu kuvaan jos on astuakseen. Tähän asti he ovat kuvanneet pelkästään sisältö edellä. Omia rakkaitaan, ystäviään, tärkeimpiä juttuja tallentaneet. Olkoonkin että muotokieli ei ole kuvataiteelle ominaista ja tunnuksenomaista, mutta onko syy sitten kuvataiteessa vai kymppikuvakategoriassa, en tiedä. Joka tapauksessa. Tietoisuus muodosta, tilasta, sommitelmasta, asettelusta, valosta ja sisällön tuotannosta tuo vasta sen mitä formalistisuudessa voisi paheksua: puhtaan sisällöllisyyden hukkumista kaiken tietoisen rakenteellisuuden alle. Kun aletaan tehdä ja ajatella taidetta tai miltä sen kuuluu näyttää.

Sellaista pohdintaa tänään. Jos sitten "oikeiden töiden" pariin. Mitä sillä tarkoitan, jääköön arvoitukseksi. 

Orastavasti väsyttää

Paska paranee pöyhimällä!

Hirveä väsymys lankesi ylleni eilen. 06:45 sängystä ylös ja lapset päiväkotiin ja maalaamaan. Lapset mummolaan hoitoon ja illaksi opettamaan. Kotiin 22:30, pakkaamaan huomisen tavarat, tärkeimmät kotityöt ja sänkyyn kaatuu yhden jälkeen. Lapsia näin koko päivänä vain aamu- ja iltatoimien ajan. Aamulla taas odottaa herätys tuttuun aikaan. Ja silti lempo soikoon, tilillä vain pitkä miinus. Mitä järkeä tässä on, kysyn. Miksei taiteilija voi saada työstään palkkaa vaan maksaa kaiken?? Näinä hetkinä sen todella tuntee että mitä tämä kaikki meille kaikille maksaa. Aamulla nukutaan väsyneenä pommiin, lapsi b missaa päiväkodin isänpäiväaskartelun, läppäri unohtuu kotiin ja työhuoneella hengitellään syvään. Lasken kymmeneen, ja toisenkin kerran.

Kuvassa näkyvä maalauksenretale saa inspiraationsa tälläkin kertaa musiikista. Kaiken huipuksi Jonne Aaronin uusimmasta "Yksin" - iskelmärokkibiisistä. Olen yrittänyt inspiroitua mielimusiikistani mutta ei, tämä on Jonnea nyt. Voinkin lainata tähän nyt biisin sanoja, jotka maalauksen sisäisen lupaus - maailman lisäksi kertovat nyt myös minun ja ammattini välisestä viha-rakkaussuhteesta täydellisesti :

Mä sain, mä sain
sulta sen mitä hain, mitä hain
kivun ja nautinnon
kunnes tarpeeni täytetty on

Kerro turhaanko mä odotan
Ja vain itseni näin hajotan
Kun mä pidän meistä kii
ja uskon tyhjiin lauseisiis

Kerro turhaanko sua odotan
ja vain ajantajun kadotan
Vannoit kun me tavattiin
meen vuokses vaikka helvettiin

Asioita joita ihminen tekee taidekoulussa

Tunkee pelikortteja nenään (Anna Aho, Kitta Perttula, Mikko Ranne ja Mirkka Varsinais-Suomen Kansanopiston Inkilässä joskus 1998-1999)

Polttaa salaa tupakkia kuten Essi Peltonen (ed.main. oppilaitoksesta karussa, Aurajoen rannalla, samoihin aikoihin), kuvaa filmijärkkärillä ja kehittää kuvat itse

Ottaa neulanreikäkuvia Porin taidekoulussa

Ja filmijärkkärillä hyvät kuvat ilman esikatseluruutuja (Porin Taidekoulu, Essi kuvassa)

Temperaa. Turun Taideakatemian ekalla vuosikurssilla.

Kyhää omituisia kasoja Jan - Erik Andersenin pihalle. Taideakatemia/1vsk

Kipsipäitä. Aina vaan kipsipäitä. Nämä päät taideakatemian 1vsk, kuvassa keskellä Tiina-Maria Aalto ja vasemmalla Aino Sainio.

Installaatioita.

Lisää installaatioita. Tässä Henri Ahdin kanssa.

Tunkee esineitä housuihin ja act all normal.

Kunhan kekeilee... missä mulla on tuommonen takki?

Seisoskelee taiteellisesti pihalla.

Leikkaa tukkaa

Välillä myös maalaa

Ja piirtää mallia. Sen muutaman kerran...

Matkustaa Kotkaan valokuvakurssin tehtävää varten pukeutuakseen Kotkan elämän aikaiseen asuun (työpuku)

Matkustaa Rymättylään valokuvakurssin tehtävää varten pukeutuakseen Rymiksen elämän aikaiseen asuun (lapsuudenmekko)

Matkustaa Poriin valokuvakurssin tehtävää varten pukeutuakseen Porin elämän aikaiseen asuun (maalaushaalarit)

Matkustaa Rymättylään valokuvakurssin tehtävää varten pukeutuakseen tätivainaan vanhaan hääpukuun

Ottaa selfieitä Brinkhallissa

Kuvaa keinuvia tuoleja

Syö Brinkhallin seinällä pullaa

Syö Turun Kaupunginkirjaston seinällä pullaa

Pukeutuu hassuihin pukuihin

Veneilee raskaana Ominaisten saareen halaamaan puita

Sarjasta puuttuu luonnollisesti valmistumikuvat. Porista ja Paimiosta kuvia on digitaalisia niukanlaisesti. Pitääkin kaivella irl - kuvia..

After artistic meltdown

16:22

Onko pakko nousta?
Onko pakko mennä työhuoneelle?

Feilaa

Kaikkein kauheinta on tehdä keskinkertaista paskaa; kyseenalaistaa kaiken merkitystä, järkeä ja omia kykyjään.

Keskinkertaista paskaa.

Tarttis varmaan...

Selkääni tuijottavat tyhjät maalauspohjat.

Siellä ne yhä ovat, koskemattomina kuin juuri sataneet valkeat hanget. Tässä ei ole viimeaikoina paljoa muuta ehtinyt kuin Seilijuttuja toimitella, ja nyt kun oppitunnit ovat alkaneet, tietää mitä tekee ajallaan sitten jatkossakin. Kaikkea muuta paitsi maalaamista siis. Valokuvauksen peruskurssin matskut pitää päivittää ja uudesta Fotarikurssista tulee vähintään yhtä megalomaaninen kuin edellisistä. Harmillisesti harrastus haittaa työskentelyä. Nyt on ollut liian pitkä tauko maalaamisessa: Vähän oudoksuen katselee noita pohjia ja työvälineitä, että pitäisikö niillä muka tehdä jotain, oikeasti, fiksua? Ajatuspankki pääkopassa kumisee tyhjyyttään ja apuraha-anomuksen sisältö on itsensä toistamista. Jotenkin koittaisi selventää niitä ajatuksia jotka oli päässä niin selkeinä vielä pari kuukautta sitten, mutta nyt jotenkin tylpempiä, käytön puutteesta ruostuneina.

No. Näitä riittää. Tietsikkahommeleita. Varmaan vielä vähäksi aikaa...
Köysitaragallerian näyttely lähestyy vääjäämättä ja haluaisin sinne päräyttää jotain uutta. Saas nähdä.

Seili - Yksinäisyyden kuvia Logomossa vuoden loppuun asti

Sunborn Catering valmistelee pressitarjoilua.

 23.9.14 Oli Seili - musikaalin ja Yksinäisyyden kuvia - näyttelyn tiedotustilaisuus Logomossa. Paikalla oli aika mukavasti mediaväkeä. Tilaisuuden aluksi näytelmän kirjoittaja, dramaturgi Satu Rasila ja ohjaaja Mikko Kouki kertoivat produktiosta jonka jälkeen siirryttiin teatterisaliin katsomaan pieni ennakkopätkä näytelmästä. Vaikuttavan oloinen, ja heti bongasin yhteyksiä myös teemoihin joita Fotarit ovat käsitelleet.
Tämän jälkeen siirryttiin takaisin aulaan jossa esittelin Fotareiden näyttelyn. Tämän jälkeen oli haastattelujen vuoro, ja juttelin pitkät pätkät radioon ryhmän aikaansaannoksista. Uusia juttuja Fotareista on myös tulossa ja paljon halukkaita median edustajia seuraamaan seuraavan Fotariporukan dyykkaus - teeman toteuttamista!

Rannikkoseudun kuvaan ryhmittäytymistä

 Itse avajaisissa puhui lyhyesti teatterin toimitusjohtaja Arto Valkama, joka kiitteli mielekkäästä kulttuuriyhteistyöstä ryhmämme kanssa. Seili-näytelmän tiimin tavoin myös Fotarithan ovat tehneet oman projektinsa aikaisemmin Kakolasta, Fotarit valokuvaten ja teatterilla tietysti näytelmän muodossa. Valkama jäi sanojensa mukaan mielenkiinnolla odottamaan Fotareiden seuraavaa kuvausaihetta, sillä on teemamme mikä tahansa, he vanhojen merkkien mukaan varmaan tekevät sitten aiheesta näytelmän. Mainitsin että teemana on dyykkaus, että siinä on teatterille hieman haastetta ;) Lue tästä pieni juttu näyttelyn avajaisista Rannikkoseudusta!

Brosyyrejä

Sisäsivu

Myöhemmin illalla alueuutisissa!

Torstaina mennään ryhmän kanssa ihmettelemään Seilin ennakkonäytöstä. En malta odottaa, minkälainen on teema teatterin keinoin toteutettuna ja kuinka paljon työt puhuvat yhteen näytelmän kanssa. Jännää!

Näyttelyn esittely Kaupunginteatterin sivuilla

Muita Fotarijuttuja lehdissä:
Kaupunkiuutiset: Fotarit valmistelee tunnepitoista Seili - näyttelyä
Rannikkoseutu : Morsian hukuttautuu kuvauksissa

Logomo lähestyy

Ope ja Fotarit. Kuvat: Mika Nurmi / MNN_photo

Kutsarikuvasta vastaa Sami Malkamo.
Kuvattu Seilin entisessä mielisairaalassa, menetelmänä valomaalaus

Seilin ja Yksinäisyyden kuvia Logomossa

Fotarit on Naantalin opiston valokuvausryhmä. Syksyllä 2013 ryhmä kävi kuvaamassa Kakolaa ja 2014 keväällä vuorossa oli Seilin saari. Tunneilla tehtiin pohjatyötä kuvausmatkalle, etsittiin tietoa Seilin kohtaloista ja erilaisista lähteistä saaren historiaan. Sattumalla törmättiin myös tietoon tulevasta Seili – musikaalista, ja kun tähän perehtyessä selvisi että näytelmän työryhmä on tehnyt produktion myös Kakolasta, oli yhteydenotto suorastaan välttämätöntä. Ryhmä toivoi yhteistyötä ja sai sen: tarjoutui mahdollisuus järjestää valokuvanäyttely Seili-musikaalin yhteyteen. Suurimmalle osalle kuvaajista näyttely on ensimmäinen ja tilanne kuvien esittämiselle kaikille ainutlaatuinen.

Kahden erityyppisen vapauden riistävän paikan kuvaamisessa, feminiinisen Seilin ja maskuliinisen Kakolan, on ilmeinen haaste mutta myös mielenkiinto. Tunneilla työskentelyn lisäksi ryhmän kuvaajat työskentelevät tunneilla annettujen tehtävien parissa myös vapaa-aikana. Kakolan ja Seilin parissa on tehty eniten työtä symboliikan ja kuvasisällön rakentamisessa, ja harjoiteltu kerronnallisen kuvakielen tuomista faktisen perusnormin omaavaan valokuvan kieleen. On opittu ymmärtämään että valokuvassa, kuten muussakin taiteessa, mennään sydän ja intentio edellä. Kenestäkään ei tulekkaan valokuvaajaa vain digijärkkärin hankkimalla. Täytyy tietää, mitä haluaa sanoa. Nappulan painaminen on kuvaamisen viimeinen vaihe: ensin täytyy nähdä.

”Yksinäisyyden kuvia” on kuvaajien tuottamista sarjoista koostettu kuvallinen kertomus sarjan tosista ja epätosista tarinoista. Kuvissa näkyy hulluutta, rakkautta, sen menettämistä, toivon menettämistä ja sen hiljaista elättelyä, yksinäisyyttä ja eristäytyneisyyttä. Myös saaren asukkaiden traagiset tarinat, lapsensurmat ja terveenä saareen joutuneiden hulluuteen vajoaminen, ovat kuvissa läsnä. Näyttely on esillä Logomo-teatterin aulassa vuoden loppuun asti.

Fotarit on valokuvauksen opintoryhmä jota ohjaa Kuvataiteilija AMK Maria Liitola. Oppimisen lähtökohtana on tuottaa kuvasisältöä, kehittyä kuvallisessa ajattelussa, toteuttaa kuvallisesti erilaisia teemoja ja perehtyä valokuvataiteeseen mm. tutustumalla näyttelyihin ja eri kuvaajien tuotantoon.

Hakeako vaiko eikö hakea

Kuvituskuva.

Nimittäin taiteilijaseurain jäseneksi.
Tässä olisi Taidemaalariliiton hakuaika taas kypsä, jonka lisäksi pohdin hakeutumista Turun Taiteilijaseuran siipein suojiin. Olin jo aloittaa hakemuksen laatimisen kun tulin toisiin ajatuksiin. Tai lähinnä Turun Taiteilijaseuran osalta. Seuraa tositarina:

Olipa kerran ammattitaiteilija. Ei kouluja käynyt, mutta koko elämänsä taiteelle antanut ja sitä työkseen tehnyt. Tehnyt sitä todella: joka päivä ja pelkästään. Siitä mistä pitääkin: intohimosta ja halusta.
Elämänmittainen työ: näyttelyt Suomessa ja ulkomailla, maalaukset, printit, kortit, kalenterit.
Taiteilija hakee Turun Taiteilijaseuran jäseneksi eikä pääse.

Tietääkseni kynnyskysymys oli taiteilijan "kaupallisuus". Ei voida hyväksyä jäseneksi. Jälleen on ihmeteltävä. Tuntuu todella itseriittoiselta että halutaan pienessä piirissä määritellä sitä, mikä on kelpo taidetta ja millainen kelpo taiteilija. Miten ihmeessä tämä määrittyy? Ryhmässä on useita vastikään valmistuneita nuoria kuvataiteilijota. He ovat enemmän taiteilijoita kun elämäntyönsä taiteen parissa tehnyt maalari? Ja mitä kaupallisuuteen tulee, määrittääkö sen teosten aihepiiri vai se, että maalauksista tehdään myös printtejä? Jos jälkimmäinen niin tapaa olla päivän trendi ennemmin kuin häpeä. Ajatellaan vaikka Andrew Salgadoa, joka on jo lähes bisnes. Koulut käynyt tosin, ja teokset "ajantasaisia". Mutta yhtälailla, hän ja hänellä tehdään rahaa. Hylättäisikö Andrew'n jäsenhakemus? Tuskin.

Eikä syy voi olla siinä että ei ole käynyt kouluja. Se ei lopultakaan tuo muuta kuin paperin taskuun eikä määritä kenenkään taiteilijuutta.

Aihepiiri ei siis liene riittävän arttifarttia. Ei riittävän pompöösiä tai ehkä väärällä tavalla. Jokatapauksessa muodostetaan mielipide: me ei tykätä sun "taiteesta". Tästä tapauksesta on jo hurjasti aikaa eikä välttämättä käytäntö ole sama, mutta vieläkin sapettaa.

Luin mustekalasta tätä sivaltavan artikkelin (Nuppu Koivisto: Tylsyyden ylistys 8.9.14) ja siitä lainaan:

"Argumentin ydin on kuitenkin selvä: taiteen on oltava jotakin kokemuksellisesti mullistavaa ja ylevöittävää, eikä siihen saa liittyä kulttuurisia hallintorakenteita tai - herra paratkoon - kaupallisuutta. Teksti asettuu osaksi 1800-luvun romanttisesta taidekultista periytyvää esteettistä näkemystä, jossa "oikea", henkistynyt ja uskonnon mitat täyttävä taide toimii vastakohtana rahan saastuttamalle teolliselle viihteelle."

Artikkelissa ihmeteltiin sitä miten taiteen pitäisi tänä päivänä vetää jalat alta, aina ja poikkeuksetta. Mikään pienimuotoisempi ja tyvenempi elämys ei riitä. Asia jota olen itsekin täällä blogissa suominut. Artikkelissa hyvin mainitaankin:

Professorin romanttinen käsitys taiteesta pyhyyden ja mystisten merkitysten lähteenä on helposti tyrmättävissä banaalina yksinkertaistuksena: miksi ihmeessä taidekokemuksen pitäisi aina olla jotain ainutlaatuista ja mullistavaa? Silti asenne lymyää kulttuurikeskustelun taustalla edelleen, sillä arkiajattelussa taidekokemukselta vaaditaan suuria elämyksiä, tunteita ja oivalluksia. Ajatus sisältää myös omat vaaralliset elitismin sudenkuoppansa, jotka on syytä nostaa esiin. 1800-luvulta periytyvä ajatus taiteesta abstraktina ja henkisesti haastavana ilmiönä johtaa pisimmillään kulttuurihistoriallisten painotusten piirissä tietyn kaanonin ylikorostamiseen vähemmän arvokkaiksi koettujen ilmiöiden kustannuksella.

Ja se on totta! Toki itsekin vaikutun eniten vaikuttumisesta ja ainutlaatuisuudesta ja mullistavasta. Ei tarkota sitä ettenkö voisi vaikuttua myös muustakin ja pitää kaikkien tyylien läsnäoloa yhtäaikaisesti äärimmäisen tärkeänä. Vaikuttavuus ei olisi enää vaikuttavaa, sillä ei olisi pelimerkkejä joilla pelata omassa genressään, jos ei olisi mitään mihin verrataan. No, toki en laita muita lajityyppejä vaan verrokin rooliin, vaan osaan arvostaa niitä sellaisenaan. Se on se, mikä Turun Taiteilijaseuralta ainakin aikanaan puuttui, ja elitistisyys on juuri oikea sana tätä kuvaamaan. Sopisi muistaa:

Tietenkin on huolestuttavaa, jos taidetta ajatellaan vain ja ainoastaan pääoman, instituutioiden tai yhteiskunnallisten resurssien näkökulmasta. Uskaltaisin kuitenkin väittää, ettei tilanne ole aivan niin toivottoman synkeä kuin Saarikivi antaa ymmärtää: kulttuurielämästä löytyy jopa Suomen kokoisessa pikkuvaltiossa varsin monta lokeroa ja marginaalia.

Hauskaa sinänsä, että nykytaiteutta ja tuoreutta elitistisöivä ryhmä pohjaakin itseasiassa 1800-luvun ajatuksiin. Se siitä tuoreudesta.

Jäi siihen sen hakemuksen tekeminen. En halua jäseneksi yhteenkään taiteilijuutta pinnallisesti määrittävään kerhoon. Taidemaalariliitolla siten eri meininki, että hakuehdot ja määritteet ovat kaikille samat, eikä yksikään taidejuntta istu määrittelemässä että tykätäänkö me nyt tästä vai ei, eikä jäseneksi hyväksyminen perustu mututuntumaan tai kenenkään kissataulumakuun tai sen puutteeseen.

Esimerkkinä hyvästä seurasta voisin mainita NYTE:n. Taiteilijaseuraan voivat liittyä kaikki halukkaat. Jäseniä seurassa on 50. Ei ole tullut valtavaa maineen pilaavaa sunnuntaimaalareiden aaltoa syömään toiminnalta uskottavuutta ja pohjaa. Ihme juttu.

Hidas on uusi musta

Ystävämme enterorokko. Uhrinaan William.

Sen sijaan että edellisen postaukseni mukaisesti olisin puurtanut pensselinvarressa, olenkin kesälomaillut ja keskittynyt valokuvaushommeleihin. Lastenhoidollisesti asiat eivät menneetkään niin miten aikomus oli, joten pikkuapinat saivat ainakin riittämiin kotiaikaa. Nyt syyskuusta alkoi taas päiväkoti, jossa kerkesivät notkumaan 4 päivää ennen kuin eka sairausaalto iski. Enterorokko. Minulle ihan perus jokasyksyinen flunssa, joka vei äänen mennessään. Eli hitaasti etenee työrytmiin asettuminen.

Apinat ovat sairastelemassa isänsä hoivissa, joten itsellä on nyt loikomisen ja toipumisen lomassa aikaa vääntää ripustussuunnitelmaa Fotareiden Logomon näyttelyyn. Ja koska sekään ei nyt mennyt niin kuin Strömsössä, menee ripustus uusiksi alkuperäisestä suunnitelmasta kun käytäville ei voikkaan ripustaa. Kuvamäärää karsitaan rutkasti ja pienennetään kuvakokoa. Aulan isolle seinälle tulee vähän isompaa vedosta kuten sommitelma alla osoittaa:

Saas nähdä mikä on lopullinen järjestys.

Ei siis maalaamista tällä erää. Eikä Beers Contemporaryä. Olisin laittanut sinne pari Aurassa ollutta maalausta mutta ne eivät palautuneetkaan kotiin, joten se siitä. Nyt siis keskittymään tuleviin näyttelyihin. Kunhan saa Seiliproggiksen avattua ja Fotarit pyöräytettyä taas käyntiin. Ja flunssasta toivuttua. Jees.

Tässä vielä pari Fotariden Seiliproggikseen liittyvää juttua:
Maskun kuvauksista Rannikkoseudussa

Juttu uusimmassa Nasta-Lehdessä:

Ready steady

Näyttelyn jälkeen on helppo hymyillä.

Suorastaan naurattaa :-D Kuvat: Petteri Liitola

Auran näyttely tuli tiensä päähän. Seuraava vapaana ollut näyttelyaika tulikin myydyksi joten korjasin maalaukseni parempaan talteen, ja taiteiden yönä siis ei ole näitä enää esillä. Tai ainakin osan niistä korjasin, aika moni löysi uuden kodin, joka on kiva. Oikein hyvä kävijämäärä ja kiinnostus vaikka oli kyseessä kesäkuukausi. Hyvää palautetta, tästä on hyvä jatkaa.

Nyt jatketaankin: Syksyllä -14 Köysiratagalleriassa yhteisnäyttely Taideakatemian vuosikurssin kera, keväällä -15 Essi Peltosen ja Anna Ahon kanssa Raahessa ja syksyllä -15 yksityisnäyttely Galleria G12 Helsingissä! Puuhaa siis riittää. Ajattelin lähettää Beers Contemporaryn open calliin jotain jos saan tässä nyt vielä aikaiseksi. Eli loma on nyt lusittu ja töihin pitäisi aktiivisesti päästä jo. Hyvä.

Kiitos kaikille näyttelyssä vierailleille <3