Osallistun taas pitkästä aikaa opintoihin turun taideakatemiassa. Kyseessä on kulttuurialan ammattilaisen osaajakoulutus, joka koostuu erilaisista opintojaksoista, jotka vuoden ajan seuraavat toisiaan. Noin kerran viikossa istuskelen etäluennolla oppimassa virtuaalisesta todellisuudesta, viestinnästä, saavutettavuudesta. Tällä hetkellä osallistun opintojaksoon, joka käsittelee tulevaisuuden työelämää ja sen muutosta, sekä viestintää. En ole ensimmäistä kertaa tällä opintojaksolla. Kävin sen myös YAMK-opintojen osana, ja viestintää totisesti harjoitin, jonka johdosta luentojen kuumottavat keskustelut päätyivät lehtien sivuille asti kivigaten muodossa (ks.
tämä,
tämä ja
tämä). Siitä on nyt vierähtänyt viitisen vuotta, ja nyt kun omaa viestijäkuvaansa ja ennen kaikkea käsitystä itsestään ammattilaisena tarkastelee uudestaan, on kokemus aika lailla pysäyttävä.
Kaivoin esiin YAMK-opintojeni aikana tehdyn uratarina-videon, jolla kerrottiin kehityskaarestaan siksi, miksi on tullut, ja miten tulevaisuus piirtyy mielikuvissamme. Olin nähnyt paljon vaivaa videon tekemiseen, ja sanottavaa oli paljon. Kerroin itsestäni laajalla paletilla, olin sitä ja tätä, edustin tätä ja tuota, ja minulla oli hyvin selkeä kuva siitä, kuka olen, ja minne olen matkalla.
Terveisiä vaan Marialle menneisyydestä, mutta aivan vituiksihan se ennustus meni. Ei siitä ihmisestä ole jäljellä enää yhtään mitään, ja tilalla on aivan täysin uusi tyyppi.
Nyt
tämä video pitäisi tehdä uudelleen, ja sepäs onkin tuntunut erittäin vaikealta.
Olen kirjoittanut tekstit uudestaan moneen kertaan, enkä ole palauttanut
videosta tekstejä, saati kuvaa. En uskalla lausua mistään enää mitään, sillä
yksinkertaisesti: koen sen täysin turhaksi. Emme me voi mitään täällä ennustaa,
ja takanakin on lähinnä kaaos. Kuulkaa: kaikki suuret tavoitteet, jotka
kuulemma tarkalla suunnittelulla ja määrätietoisella työskentelyllä voi
tavoittaa, ovat aivan täyttä hypoteesia. Tulemme eri lähtökohdista, ja olemme
myös matkalla erilaisiin sellaisiin. Aina voi tarkastella, kuinka on päätynyt
siihen missä on, mutta jos tähän on tultu ajamalla kahtasataa kohti loistavaa
tulevaisuutta, vaan löytääkseen yhä uudelleen edestään piikkimaton, ei
jumalauta: en minä aio tehdä siitä videon videota. Ja itsehän minä ne piikkimatot
olen eteeni käynyt levittelemässä, niin ei siinä varmaan kannata näytellä
yllättynyttä, kun matkanteko hidastuu. En sano sitäkään, että ne kaikki
piikkimatot ovat kurjia ja ikäviä. Tekstin alussa oleva kuva paljastaa niistä
yhden. Nykyisessä elämäntilanteessa joutuu ja saa matkustaa paljon, joka vie
paljon myös aikaa omaan uraan panostamiselta. Mutta kyllä se myös antaa
elämyksiä, joka taas näkyy maalauksissa. Pitäisi osata hyväksyä se, elämä, ei
se olekaan hallittavissa, ja suhtautua siihen empaattisesti ja positiiviseen
keskittyen. Eihän sekään hyvä asenne ole, että lannistuneena ei aseta
itselleen enää mitään tavoitteita, miltä tämä räntti saattaa hivenen
haiskahtaa. En siihen toki halua ketään houkutella. Tehkää suunnitelmia,
tavoitteita, ja kurotelkaa niihin, niin minäkin edelleen teen. Ehkä pääsette
tavoitteeseenne, mutta jos kuuseen kurkotellessanne kapsahdatte katajaan, niin
nähdään siellä sitten. Eikä meillä siellä asiat huonosti ole: kataja voi elää
yli tuhat vuotta vanhaksi. Se taipuu, mutta ei katkea, ja voimme maustaa sillä
oman ginimme. Kataja suojaa myös pahoilta hengiltä, ja toimii lääkkeenä reumaan
ja kihtiin. Hyvä siellä on hengata, maalailla siellä sitten. Ehkä kataja
joustavuudessaan auttaa taas ponnahtamaan ylöspäin. Pääasia on, että ei
pudotessaan päästä pensselinvarresta irti.
Vaikka tämä hiukan dramaattiselta kuulostaa, niin ei tässä asiat nyt niin huonosti ole. Katson asioita vaan aika laajalla kaarella. Aloitin 16 – vuotiaana taideopinnot, ja silloin jo koimme painetta siitä, että Suomen kultakauden taiteilijat tekivät omat ”pääteoksensa” siinä 16-19 ikävuosien nurkilla. Me emme tehneet, sillä olimme pub 19:ssa laulamassa karaokea. Emme tehneet sen jälkeenkään, sillä sattui ja tapahtui kaikenlaista. Tuli perhettä, pandemiaa ja eduskuntavaaleja sekä muita katastrofeja. Nyt ollaan päälle nelikymppisiä, ja edelleen painetaan ruuhkavuosia lasten harrastusten ja oman elämän ja puolison elämän muodostamalla yhteisellä miinakentällä. Ei tullutkaan tehtyä niitä elämänvalintoja, jotka tukevat loistavaa urakehitystä. Ei päästy koskaan Nuoret – näyttelyyn, eikä tultu valituiksi vuoden nuoriksi taiteilijoiksi. Perheellisenä ei ole mitään saumoja hakea residensseihin ja taidekosmopoliittina suihkaroida edustamassa ja vaikuttamassa. Joillain harvoilla meistä on pyyhkinyt hyvin ja huomionosoituksia on sadellut, mutta suurin osa meistä istuu täällä ammatillisessa katajapensaassa miettimässä, että miten tämä nyt ei johtanutkaan suuriin museonäyttelyihin, onko meillä oikeasti työympäristöä ollenkaan, saati tulevaisuuden sellaista, vai olenko ihan vaan paska taiteilija.
 |
| Paska taiteilija palmun alla |
No, emme me ole paskoja taiteilijoita. Ei ole yksikään meistä, jotka edelleen nelikymppisinä puskevat eteenpäin, vaikka välillä tuntuu, että ei ole minkäänlaisia toimintaedellytyksiä. Paremmaksi me vaan tulemme koko ajan, mitä enemmän kilometrejä jää taakse. Vaan sitä voi olla vaikka maailman paras taiteilija, eikä se näy palkkakuitissa tai meriittilistalla millään lailla. Siinä niitä uskoa ja tavoitteita sitten tarvitaan, että miten täältä katajanoksalta voisi niitäkin saavuttaa. Ei pidä luovuttaa.
Olen katsellut nyt tietoisella silmällä taiteilijoiden haastatteluita ja esittelyjä. Olen kateellinen heidän upeasta kyvystään ajatella ja puhua taiteesta, sen merkityksestä, ja sen lasersäteen lailla kansakunnan lävistävästä ominaisuudesta tuoda valoa, älyä ja ymmärrystä synkkään ja pimeään. Minä en osaa ajatella niin hienosti. Voi olla että syynä on se, että käytän päivästä huomattavan paljon enemmän aikaa kännykkäpelin näpelöimiseen kuin taidefilosofian opusten lehteilyyn, mutta totuus työskentelystä ja sen syvästä filosofiasta on se, että teen jotain, ja ehkä onnistun, ja sitten teen taas jotain muuta. Siinä se. Siinä on kaikki. Maaliaineen levittämistä kankaalle, yksin. Se on alku, ja se on loppu.
Ehkä videon tekemisen vaikeus piilee siinä, että en aivan täysin vielä tunne tätä uutta tyyppiä, joksi olen metamorfoosini myötä muodostunut. Sen tiedän että: en pidä enää suklaasta, en kestä enää krapulaa, en ole soittanut mitään instrumenttia useaan vuoteen saati säveltänyt, minulla ei ole enää ollenkaan omaa aikaa, painan kymmenen kiloa enemmän, olen useimmiten helvetin väsynyt, naamassa on ryppyjä ja hiukset harmaantuvat, ikätoverini alkavat sairastua syöpään ja saamaan sydänvaivoja, maalauskankaan pohjustaminen ja värien sekoittaminen tuntuu fyysisesti raskaalta, olen hivenen allerginen valkoviinille, juoksuharrastusta on vaikea pitää yllä kun alkaa olla yhtä jos toista kremppaa, en pelkää menettämistä sillä mikään ei täällä ole pysyvää, yksin on sittenkin hyvä olla, en piirrä enää yhtään, minua ei voi enää manipuloida, ymmärrän mitä rajat ovat ja kuinka niistä pidetään kiinni, olen oppinut että valtaa ei oteta, vaan se annetaan, enkä pelkää pitää omastani kiinni. Sen minä haluaisin videolla sanoa. Mitä taiteilijan työstäni haluaisin sanoa? En mitään. Sitä minä en tiedä. En osaa sanoittaa kehityskaartanikaan. Tulen syömään sanani. Olen jo syönyt ne kaikki, joita olen eteeni asetellut. Ehkä se se sitten on tekijyyteni ydin. Ehkä sitten kun elämä on valmis ja taulut maalattu, osaa sanoa, mitä tuli oltua ja tehtyä.
