Älkää ihmeessä kopioiko, on se senvertaa paska. Ja oma tietty.
1. Esipuhe
Tämä ei ole hauskaa. Yleensä pidän kirjoittamisesta, ja kirjoitankin mielelläni taiteesta, omaan blogiin ja ihan vaan ”pöytälaatikkoon”. En koe olevani kykeneväinen tästä aiheesta kirjoittamiseen, taidot ja tiedot eivät riitä. Tuntuu vaikealta kirjoittaa, kun tietää jo valmiiksi kuinka vaikeaa estetiikasta puhuminen tulee olemaan, kuinka hankalaa on koostaa aiheesta toimiva runko, jossa siteeraan ja pohdin estetiikan polttavia kysymyksiä. En koe olevani kykeneväinen, koska en ymmärrä mistä puhutaan. Jostain syystä tämän kyseinen teema aiheuttaa allekirjoittaneelle ihottumaa, ja valtavan tarpeen kiemurrella ulos omasta ihostaan. Asian käsitteleminen on vastenmielistä. Se tuntuu ajan haaskaamiselta. Olen ylipäätään sitä mieltä, että turha ylenpalttinen taiteen teorisointi on syypäänä taiteen elitistymiselle, sen karkaamiselle ns. ”tavallisten” ihmisten elämästä. Ja varsinkin, kun alan tekijänä itse tietää totuuden taideteosten takana.
Ja totuushan on se, että totuutta ei ole, ainakaan allekirjoittaneella niinkin subjektiivisella alalla kuin taide, ja se on näin ollen taiteilijan näkökulmastani ainut oikea totuus.
Itse tietää, kuinka suuri rooli sattumalla on teoksen synnyssä. Ja ennen kuin lukija ehtii edes ajattelemaan että omasta estetiikan käsityksestähän sekin sattuma on mukasattumalta tapahtunut, totean että monta omasta mielestä täysin paskaakin duunia on tullut myytyä, ja varmasti myös tulee myymään, eikä mitään esteettisyyden tavoitetta ole, vaan ehkä pelkkä kompastuminen paperiin. Vaikka tosin käsitys siitä, mikä on paskaa, on toisaalta vain kauneuden käsitteen peilikuva, ja siis täysin asian ytimessä. Ja toisaalta sopii kysyä että onko moinen kompastuminen edes taidetta ja minkälaista hallaa alalle taiteilija tekee tällaisen vahingon taiteena myydessään, joka on taas ihan toinen perustavanlaatuinen kysymys. Lopultakin taiteilijalla on tarve ansaita elantonsa, tulee se sitten kahvitahralla paperissa jonka kulmaan o kirjoittanut oman nimensä, vai jollain jota on sydänverellä kankaalle vuodattanut. Tämän huijatuksi tulemisen tunteen kanssa on jokaisen katsojan elettävä, ja toisaalta myös oltava tarpeeksi taideitsetuntoinen uskaltaakseen julistaa kahvitahran paperilla hienoksi, ts. oman esteettisen tajunsa mukaisesti kauniiksi, vaikka kyseessä onkin vain (kallis) tahra, jos oikeasti siis on sitä mieltä. Eli lopultaankaan tekijän intentiolla ei ole ollut mitään väliä, koska sehän ei teoksen ”taiteutta” kenellekään määrittele. Mutta kuitenkin. Pyrkimys tiettyyn kauneuden käsitteeseen on kovasti paljon kyseenalaistettavissa, jos sumeilematta esittelee taiteena (ja on näin mukana väittämässä sen paskan olevan esteettisesti oikeellista, koska se on nostettu taiteen arvonimen kera näytille) vaikka tosiasia on itse asiassa täysin päinvastoin. Totuushan on, että taiteilija saattaa kieriskellä suuren osan urastaan valtavissa luomisen tuskissa, yrittäen erilaisia tapoja kuvata jotain kun ei tiedä itsekään mitä haluaisi tehdä, hätäpäissään kyhää jotain kasaan jonka takana ei seiso itsekkään, ja potentiaalisen ostajan kiinnostuessa teoksesta tuntee huijaavansa hyväuskoista ihmistä joka luulee heppoista tekelettä oikeaksi intentioita sisältäväksi taiteeksi, ja potee huonoa omaatuntoa vielä rahat saatuaankin ja polvet tutisten pelkää että jää vielä tehdystä rikoksesta kiinni. Estetiikka on kyllä tässä kuviossa esillä niin ostajan teossa (toisen paska on toisen ruusu, kauneus on katsojan silmässä) kuin tekijänkin (sen tiedostaminen että tämä ei AINAKAAN ole kaunista, on jo puoli totuutta vaikka ihan ei tarkasti tietäisikään sitä, mikä sitä kaunista sitten olisi, ja sitä olisi todella syytä jossain määrin pohtia onko sisäänrakennettu taiteen määritelmä kauniina esineenä kuitenkaan se oikea linjanveto omassa työskentelyssä). Mutta loppupeleissä kuvio tulee aina pysymään samana, joten ylenpalttinen pohdinta ja määrittely eivät kuitenkaan johda yhtään mihinkään. Paitsi ehkä taiteilijaparan elämässä, jos tosiaan on noin hukassa, mitä huono esimerkkini antaa aihetta olettaa. Tuskin liioittelen kun sanon, että noin 20% teoksistaan taiteilija on täysin tyytyväinen, 40% menee lokeroon ”ihan ok” ja loput 40% hävettää, joskin niitäkin tulee myydyksi jos joku hullu niitä oman kauneuden silmänsä kera haluaa ostaa.
Mutta todeta voi myös, että teet mitä tahansa, toimit estetiikan säännön mukaan. Ja se onkin se, mikä tässä saa kiemurtelemaan. Tämä filosofian laji on kaikista lajeista se ehkä päälle liimatuin tapaus. Sen lisäksi että kaikki on sen kenttään laskettavissa eikä taiteilijana sen ikeestä pääse eroon yhdessäkään taidekritiikissä (tai mikä lamaannuttavinta, oman äitinsä olohuoneessa, kun käydään jälleen tuttu keskustelu ”miksi teet tällaisia rumia suttuja, kun osaisit oikeastikin maalata), se myös alana keskittyy pääasiassa pelkkään pintaan. Vai onko estetiikalla muka merkitystä nykytaiteessa, muussa kuin siinä roolissa, että eikö taiteen kuulukaan olla jotain ihanaa ja kaunista, eikä esimerkiksi kasa tupakantumppeja gallerian lattialla. Josta heti joku neropatti johdattelee jatkokysymykseen ”määrittele kaunis?” jolloin olenkin jo valoa nopeammin sivaltanut ranteeni auki.
Estetiikka on loputon oravanpyörä, joka pyörii aina vaan tuolla kysymyksellä MITÄ TARKOITTAA. Sen voi esittää aina kaiken jatkeeksi, vieden keskustelun aina syvemmälle ja kauemmas ymmärryksen jo aikoja sitten ohitetulta rajamaalta, jolloin tuskastunut keskustelija lopultakin parahtaa ”MITÄ VÄLIÄ”.
Samaa kysyn minä tässä.
Ihan oikeasti, mitä väliä?
2.1.Tämähän on ihan turhaa
Mistä nyt oikeastaan puhutaan ja miksi puhun tästä? ja mikä tässä vituttaa? Mitä estetiikan filosofia edes on? mitkä ovat sen keskeisimmät piirteet? miten kaunis määritellään? jos kauneus todella on katsojan silmässä, eikö se tee koko tutkimusalan tyhjäksi? estetiikan rooli nykytaiteessa, onko estetiikka vain pintaa? mutta jos tarkoitus onkin ymmärtää, ei kokea? estetiikan käsityksen synty, teoksen synty, tekijän kuolema? ihan oikeasti, mitä väliä sillä on, miten eri tavoin ihmiset kokee taiteen? ja miksi makuasioista pitäisi kiistellä?
Wikipedian mukaan termi ”estetiikka” tulee kreikan kielen sanasta aisthetike (αισθητική), ja sen kehitti filosofi Alexander Gottlieb Baumgarten vuonna 1735 merkitsemään ”tiedettä siitä, kuinka asiat tunnetaan aistien kautta”.
Onko universaalia, faktista sääntöä sille, miten hyvä ja kaunis määritellään, saatikka sitten tunnetaan? Käsitys siitä on jokaisella katsojalla varmasti hyvin omakohtainen, joten eikö se toisaalta tee asian faktisuuden kyseenalaiseksi? on aina toki mahdollista tutkia miten kauneuden käsite muodostuu eri kulttuureissa tai vaikka sukupuolissa, mutta hyvinkin sopii kysyä, mitä tällä tiedolla tehdään ja miten se ketään hyödyttää? Oikeammin olisi syytä ajatella, että jos estetiikan filosofian poistaisi, miten se muuttaisi mitään. Kuinka se vaikuttaisi taidekeskusteluun, tai päivittäiseen taiteen kohtaamiseen, galleriakäynteihin, ja ennen kaikkea taiteen tekemiseen? Mikä on estetiikan filosofian varsinainen merkitys ihmiselle, katsojalle, taiteilijalle, vai onko sitä ollenkaan? jos, niin minkälainen? Kauneutta koskeva arvostelma eroaa pelkästä subjektiivisesta mielipiteestä siinä, että se tavoittelee jotain objektiivista, sanotaan. Vai tavoitteleeko? kuinka moni mielipiteensä ilmaisija tosissaan yrittää olla aivan totaalisesti oikeassa. Kun sanotaan että kauneus on katsojan silmässä, ollaan kyllä pääpiirteittäin oikeassa, ja ihmettelen syvästi, kuinka kukaan jaksaa kuluttaa aikaansa sen toisin toteamiseen. Ei voi kuitenkaan olla tunnustamatta sitä, että kauneuden taju ei ole täysin opittua ja kulttuurisidonnaista. Vai miten selitettäisiin afrikkalaiset puuveistokseni, jotka ulkoisesti poikkeavat oman kulttuurin veistostaiteesta?
Olen röyhkeästi mieltä, että se joka uskottelee osaavansa määritellä kaikkien muidenkin puolesta mitä kaunis ja hyvä taide on, tekee sen korostaakseen omaa teennäistä erinomaisuuttaan. Ensimmäisenä tätä yrittävät tehdä koulujen kuvaamataidon opettajat. Sen jälkeen kun nuori päättää lähteä taiteen polulle, kaikesta kaiken tietävät vanhemmat, jotka kauhistuvat jälkikasvunsa genitaali-impressioista. Tämän jälkeen kriitikot, myöhemmin taiteen tutkijat, jotka yrittävät mukamas tietää mistä töissä on kyse, kun taas itse taiteilijana tuntee valtavaa ärsyyntymistä siitä, että miksi tällaista täytyy sitten jauhaa. Jos ei nauti teoksesta, ei nauti teoksesta, mutta ei myöskään tarvitse esittää ”ymmärtävänsä” periaatteessa mihin taiteilija on ”pyrkinyt” ja siten olevansa armoitettu taiteen tuntija, vaikka juuri tästä teoksesta ei pidä. Sanoisin tällaisen teosten ylipureksimisen olevan oman itsevarmuutensa puutteen ilmentymä. Yritetään selittää itsensä tilanteesta ulos. Ollaan tajuavinaan, vaikka ei ole hajuakaan totuudesta. Tai ehkä on. Mutta juurikin näin ärsyttävänä tilanne piirtyy taiteilijan näkökulmasta.
Tässä siis nippu suuria kysymyksiä. En edes yritä vastata niihin kaikkiin, sillä en tiedä yhteenkään niistä vastausta. Valitsen siis polttavimmat kysymykset: voiko makuasioista kiistellä, ja miksi se on tarpeellista?
2.2. Makuasioista kiistelemistä vastaan
On kutakuinkin selvää, että kauneuden taju ei ole opittu asia. Ei tulisi mieleenikään koristaa kotini seiniä samanlaisella taiteella, kuin esimerkiksi vanhempani. En pukeutuisi samoihin vaatteisiin, en ostaisi samanlaisia kalusteita. Ja kumpikin osapuoli totisesti kokee olevansa oikeammassa makunsa suhteen kuin toinen. Mitä mieltä on siis kiistellä, kumpi on oikeassa, kun lopultakin oikeassa on kumpainenkin. Kun puhutaan visuaalisista mieltymyksistä, ei ole oikeaa tai väärää. Voi olla ns. ”mainstream”, tai niin kutsuttu ”muotti”, esimerkiksi naisten kauneudesta puhuttaessa. Lihavista tykkäävät kuuluvat marginaaliin, kuitenkaan, he eivät voi olla mieltymyksessään ”väärässä”. Toki voi olla moraalisella tasolla tietyllä tavalla väärässä, mutta se on polku jota en tässä yhteydessä lähde taittamaan. Pysyttäydytään kauneudesta taiteen käsitteen sisällä. Eli periaatteessa on mahdollista määrittää tietty normisto jonka mukaan useimmat ihmisistä luovat käsityksensä kauniista ja rumasta, ja usein myös samalla taiteesta ja taiteeksi lukeutumattomasta tuotoksesta. Nämä normistot on jossain määrin lausuttavissa myös taiteesta: en liene kovasti väärässä arvioidessani suurimman osan länsimaalaisista ihmisistä pitävän kauniina esittävää, taidokkaasti maalattua teosta, joka ei sisällä aiheenaan mitään irstasta tai räikeää. Kaunis maalaus ei siis tarkoita pelkästään kaunista maalaustyöskentelyä, vaan myös kaunista aihetta. Tällainen kaunis taide on seinällä koristamassa, täyttämässä tyhjää seinätilaa, ja sen sisällöllinen arvo kiteytyy puhtaasti pinnalliseen asiaan; harmoniseen ja realistiseen kuvaukseen kauniista asiasta. Tämä voisi olla aiheeltaan vaikka maisema, asetelma tai ihmiskuva. Marginaaliin kuuluvat taiteen ystävät pitävät muunlaisesta taiteesta, abstraktista, jostain räikeästäkin aiheesta ja tekotavasta, teoksesta jonka fokus on pinnan sijasta sisällössä. Kuitenkaan, kummankaan maun omaava katselija ei ole maussaan väärässä. Ajatusten vaihto tällaisten ääripäisten taiteen ystävien välillä voisi parhaassa tapauksessa tuottaa uusia keinoja nauttia erityyppisestä taiteesta. Mutta kuinka hedelmällistä tämä toisaalta on? kauneus kun sattuu tosiaan olemaan katsojan silmässä. Itse en ainakaan suostu olemaan väärässä, jos oikeassa oleminen tarkoittaisi sekalaista maisemasillisalaattia kultaisissa kehyksissä. Toisaalta näin sanominen tekee koko tutkimusalaa tyhjäksi, ja tavallaan monen ihmisen koko elämäntyön turhaksi. On siis mautonta väittää alaa merkityksettömäksi jos kerta niin monet aihetta tutkimalla elantonsa tienaavat ja sivukaupalla niteitä tuottavat. Ehkä on siis aihetta pohtia, miksi tätä tehdään.
2.3. Makuasioista kiistelemisen puolesta
Kirjoitin tähän pitkän pätkän, ja lopulta poistin kaiken. En keksinytkään mitään tukemaan tätä asiaa. Mennään siis suoraan seuraavaan käsiteltävään asiaan, eli :
2.4. Miksi makuasioista kiisteleminen on tarpeellista?
Ja törmäsin samaan lopputulokseen. Se nimittäin ei ole tarpeellista. Miksei ihmiset voi vaan olla omaa mieltään rauhassa?
Tunnen tällä hetkellä valtavaa ahdistusta. Vaikka olen nopea kirjoittamaan ja yleensä 6 sivua syntyy tunnissa, parissa, olen täysin lukossa. Mitä ihmettä tästä aiheesta voi kirjoittaa, jos koko aihealue tuntuu täysin turhanpäiväiseltä ajatella. Myönnettäköön, että en edes lukenut vaadittavia lähdeteoksia vaaditulla tavalla. En uskalla, koska kiukuspäissäni heittäisin niteet ahdistuneena takkaan, ja siten olisin huimissa veloissa kirjastolle. Nyt kun kerran aloin rehelliseksi, voin samalla myöntää, että en tosiaan lukenut kirjoja vaaditulla tavalla, toisin sanoen, en lukenut niitä ollenkaan. Minua voi rauhassa kutsua tyhmäksi, mutta taiteen filosofian teoksien kieli on kaiken lisäksi niin monimutkaista, että en kerta kaikkiaan ymmärrä sitä. Nimimerkillä Schopenhauerin eksistentialismi-sekoilua vuosia lukenut, enkä vieläkään ole kirjaa aloittamaani loppuun asti selvittänyt. Katson tässä vaiheessa parhaaksi koostaa tämän esseen pelkästään satunnaisista aihetta sivuavista sitaateista ja omista pohdinnoistani niiden tiimoilta. Onhan mahdotonta kirjoittaa aiheesta jota ei oikeastaan edes ymmärrä.
Esimerkki: analyyttinen estetiikka. Jos taiteilija x esittää pyyhekumin galleriassa taideteoksena tai osana sitä, ja samanlainen pyyhekumi tiimarin hyllyssä taas ei ole taidetta. On siis mahdotonta sanoa mikä on taidetta, tai miltä taide näyttää. Miten siis määritellään mitä voi edes kutsua taiteeksi? tämä itse käsittelyssä oleva estetiikan filosofia vie vielä askeleen pidemmälle, eli mitä nämä taiteen mahdolliset määreet tarkoittavat. Mitä on kaunis? mitä on hyvä? Vastatakseni niihin kysymyksiin pitäisi ensin analysoida, mitä on taide.
2.5. Taide on?
Periaatteessa taiteeksi voi kutsua mitä tahansa taiteeksi tarkoitettua. Se, että jokin esine tai asia viedään galleriaan tai vastaavaan esittelytilaan ja esitetään taideteoksena, se on tässä yhteydessä taideteos tai osa sitä. Usein teos on itse teko (esim. Duchampin pisoaari) ennemmin kuin esine sinänsä. Taideteokseksi ei siis voi nimetä vain taiteilijan itsensä käsin tekemää taidonnäytettä joka kuvastaa ympäristöään. Tämä lienee yleisin käsitys taiteesta, käsitys jossa, kuten jo aiemmin todettu, kauneutta koskeva arvostelma eroaa pelkästä subjektiivisesta mielipiteestä siinä, että se tavoittelee jotain objektiivista – osaltaan mahdotonta, kuten totesi myös estetiikan käsitteisiin oman mausteensa antanut filosofi Ludwig Wittgenstein – hän oli vahvasti sitä vastaan että esteettinen ilmiö olisi jotakin, joka esiintyisi empiirisesti. Taideteokseen ei voi omaksua esteettistä asennetta ymmärtämättä sitä, mikä taas vaatii kategorioita, rakenteiden ymmärtämistä jne., joiden avulla pyritään teoksen objektiiviseen ymmärtämiseen.
Entäs sitten.
Ymmärrän, että esseen tarkoitus on tutkia asiaa ja ilmiötä eri filosofien näkemysten valossa. Mutta kuten tästä varmasti huomaa, en mitenkään pysty siihen. Joka kerta kun lukaisen tämän kirjoituksen läpi, huomaan kappaleen verran yrittäväni tätä, ja sitten luovuttavani. En näe mitään järkeä tässä, koska mikään näistä pohdinnoista ei johda mihinkään. Tästä on mahdotonta päätyä mihinkään yleispätevään, kun kaikki on vaan asioiden ympäripyöreätä pyörittelyä. Tämä ja tämä sanoin näin ja näin. Tämä ja tämä oli eri mieltä, ja tämä näki asian tällä tavalla. Lopussa vaan herää kysymys, entäs sitten.
On nykyestetiikkaa, uusplatonistista renessanssifilosofiaa, feminististä estetiikkaa, itämaista ja läntistä estetiikkaa, kriittistä estetiikkaa, puhumattakaan kaikista eri ajanjaksojen omista estetiikoista. Estetiikka sinne estetiikka tänne. Tämä sitä ja tämä tätä. Luettuani ajatuksia ja teesejä, olen sekaisin kuin särkänniemen possujuna. Yhtä looginen ilmaisu, kuin tutkimuksenalakin. En edes erota näitä toisistaan, kaikki kuulostaa samanlaiselta sananhelinältä.
Jos ajatellaan esteettistä arvostelmaa – esimerkiksi Kantin perin subjektiivista näkemystä siitä että kaikkien tulisi olla samaa mieltä ruusun kauneudesta, jos se on sitä – on mahdotonta asettaa tämän yleispäteviä arvostelmia. Jos palataan takaisin Schopenhaueriin, jota en ole pystynyt sisäistämään kirjankaan verran, hän totesi esteettisestä kokemuksesta kauniisti: esteettinen kokemus kauneudesta oli suurinta vapautta, jonka puhdas äly saattoi kokea tahdon määräysten alla. Siinä ihminen kokee muodon täydellisyyttä ilman mitään sanallista toimintaa, ja siten ilman, että hyöty tai politiikka tunkeutuisi pilaamaan kauneutta. Todettava on, että tämän kaltainen sanallinen tai kirjallinen toiminta jossa asioita käännellään ja väännellään filosofisen tutkimuksen nimissä, on juurikin tätä kauneuden pilaamista. En tahdo ajatella näitä asioita kohdatessani taidetta. Haluan kokea, hyväksyä ja hylätä, tuntea ja unohtaa. Ja toisaalta nämä tekijät ovat nykytaiteessa usein takasijalla, kauneuden arvostelmat loistavat poissaolollaan ja pääroolissa on sisältö tai teko. Ne arvostelmat jotka itse muodostavat kokemukseni, ovat ehdottoman subjektiivisia. En perusta niitä kenenkään asettamaan sääntöön, enkä oleta kenenkään ajattelevan samoin. En edes kohdatessaan tekemääni taidetta, jotkut hyväksyvät ja jotkut hylkäävät, samoin kuin teen itse. Kant jakaa Baumgartenilta tutun lähtökohdan, että kauneutta ei arvostella käsitteiden, vaan yksinomaan havaintojen perusteella, siis ”esteettisesti” sanan alkuperäisessä merkityksessä. Jos kuitenkin kauneus on aistihavainnon täydellisyyttä, ja täydellinen on välttämättä suhteutettava tarkoitukseen, jonka perusteella sitä arvioidaan, siis käsitteeseen siitä, ”mikä tämä esine oikein on olevinaan”. Kauneuden määritteleminen aistihavainnon täydellisyydeksi sisältää näin ollen ristiriidan. Ylipäätään ajatus täydellisyydestä on jo itsessään ristiriita.
3. Sen lisäksi että se on turhaa, mitä se minua hyödyttää?
Nyt kun on ymmärretty mistä puhutaan, niin mitä se asia minua hyödyttää? eli onko asialla mitään sijaa omassa työskentelyssäni, vai onko kyse pelkästään taiteen katsojia koskettava asia? olisiko elämäni mitenkään erilaista, vaikka en tietäisi platonin ja kantin mielipide-eroista estetiikan suhteen? onko taide arvonimi? pitäisikö sen olla? ja kuka sen sitten määrittelee? ja ketä se sulkee ulos, myös katsojien osalta (taiteen kermaperse-imago)? mikä on taiteen ensisijainen arvo ja merkitys, ja onko estetiikan tutkimusalalla siinä mitään sijaa?
Vastaus ensimmäiseen kysymykseen: ei millään tavalla. Työskentelyäni esteettiset arvostelmat ohjaavat korkeintaan alitajuisesti ja subjektiivisella tasolla. Käytännössä asia koskettaa katsojia, ja heidänkin osaltaan tilanne on omakohtainen, the end.
Elämäni ei myöskään olisi millään tavalla erilaista, jos en tuntisi Platonia tai Kantia. Itse asiassa nyt heitä ajatellessa, luennoilla istumisen ja heihin perehtymisen jälkeen, he eivät ole koskettaneet ajatuksiani millään tasolla; en muista edes mitä he näkemyksillään edustavat. Viikon päästä en muista edes mitä filosofian alaa he edustavat, vai olivatko kenties jotain proosallisia kirjoittajia. Ei mitään vaikutusta, ei mitään mielenkiintoa what so ever.
Taide on arvonimi siinä mielessä, että se mahdollistaa readymaden ja performanssitaiteen tyyppiset ei-tyypilliset taiteen muodot. Mitä tahansa voi esittää taiteena, ja minkä tahansa taiteena esittäminen on itsessään taiteellinen teko, pikemminkin kuin esitetty asia. Tämä laajentaa katsojan näkökulmia – ehkä – tai mahdollisesti kaventaa niitä entisestään. Turhautuminen kun tunnetusti kaventaa näkökulmia, ja sama on tapahtunut minulla tässä kirjoittaessa. En pääse negaatiostani eroon. Mutta joka tapauksessa taide-sanan arvonimellinen status myös karsii tietyn katsojakunnan, ne, jotka karsastavat taidetta sen korkeakulttuurisen leiman takia.
Kuitenkin taiteen ensisijainen arvo on tuottaa kokemuksia ja elämyksiä. Taide on puhtaasti nautinnollinen väline, josta ei oleteta saavan mitään konkreettista hyötyä, paitsi suhtautuessa taiteeseen sijoituskohteena. Ehkä sinänsä voi olla jollekin mielenkiintoista miksi ihmiset pitävät tätä tykkäämisprosessia mielenkiintoisia ja jaksavat piirustella kaavioita siitä miten nämä arvostelmat muodostuvat, ja miten ne poikkeavat toisistaan aikakausien mukaisesti. Nihkeänä myönnän että tästä olisi toki voinut kirjoittaa, mutta olisin toisaalta toistanut vain jo ennen tutkittua tietoa (näin oli ja näin todettiin jne) enkä olisi tuonut asiaan mitään uutta näkökulmaa. Lähempänä on ajatus siitä miten se vaikuttaa – tai oikeammin on vaikuttamatta – päivittäiseen elämääni ja työskentelyyni taiteilijana.
Suurin stressi tässä työssä muodostuu ulkoisten asioiden tunkeutumisesta työskentelyyn, ja tämä on yksi niistä asioista jotka luovat niitä blokkeja ja omalta osaltaan vahvistavat valkoisen pohjan kammon kaltaista lukkotilaa, kun kaikelle pitäisi olla perustelu ja lähde. Eipä pidä, totean, ja helpotan täten omaa elämääni.
Pahoittelen esseen huonoa laatua mutta en väkipakollakaan pystynyt parempaan. Yritin ainakin.
