Rakkaudesta toiseen - maalausten metafysiikkaa

Peura ajovaloissa. 

Kevyt Sartren lueskelu suisti ajatukset taas yllättäen täysin raiteiltaan. Ajatuksenahan oli ottaa kaunokirjallisuus kaunokirjallisuutena ja antaa pohdinnan koskettaa ajatusten pintaa kuin perhosen siipi, mutta paskat: Ensimmäisen novellin kanssa tyydyin vielä pieneen referaattiin, nyt "Huone" - teos kirvoittaa jo esseetä. Siinä missä niminovelli "Muuri" oli aika selkeä, jäi Huoneen jälkeen hämmennys. Tämän Olisi voinut ottaa kuvaelmana, vaan kun tiedostaa opuksen olevan Sartren filosofian kivijalkaa kuvastavia ensimmäisiä teoksia Inhon kanssa, oli pakko pysähtyä ajattelemaan. Mitä. Miksi. Miten se tässä nyt. Kirjassa Eve on ikään kuin omaishoitajan roolissa hulluksi hiljalleen tulevan miehelleen Pierrelle. Hänen vanhempansa yrittävä ylipuhua Eveä laittamaan miehensä laitokseen ja "pelastamaan" itsensä. Tätä Eve ei halua, vaan sanoo rakastavansa miestään sellaisena kuin hän on, ja yrittää sensijaan uppoutua hänen maailmaansa. Lopussa Eve selvästi yrittää sanoa itselleen hulluuden tilan olevan vielä jokseenkin aisoissa, mutta lopussa huomaa otteen herpaantuvan, jonka jälkeen hän tekee päätöksen tappaa miehensä ennen kuin näin lopullisesti käy. Ja tavallaan säästää mies laitokselta ja varmaankin joltain ei-olevalta.

Miksi Eve sitten haluaa työntää ulkomaailman pois ja sulautua hullun maailmaan, ja lopuksi tappaa, ennen kuin hulluus kohtaa tietyn katharsiksen? Eve kohtaa oman katharsiksensa juuri siinä päätöksen hetkellä. Pidin mielenkiintoisena sitä miten Eve ajattelee, että mies vielä tietoisesti asettautuu hulluuden tilaan, miten hän tavallaan itse loihtii lentävät patsaat (pohtiessaan ärsyyntyneenä , että miten hän voi aina tietää etukäteen milloin ne tulevat) ja miten Even kutsuminen vieraalla nimelläkin on tietoista testaamista. Ja Eve yrittää sulautua hullun maailmaan itsekin, ja haluaa vaikka toisaalta pelkää elää siinä. Ja siitten kun miehen hulluus ylittää selkeästi tietoisen ajattelun rajan, hän lupaa mielessään tappaa tämän. Jäin miettimään, mitä Sartre haluaa tällä sanoa filosofiastaan. Tietoinen ajattelu. Ihmisen olemassaolon edellytys. Tahtooko Sartre sanoa että ei-olevaisuuden taso on saavutettu, kun tietoinen ajattelu tai logiikka, todellisuuteen perustuvat aistihavainnot, ovat poissa? Ehkä yksinkertaisuudessaan niin, mutta miksi Eve haluaa uppoutua hulluuteen? Rakkaudenko vuoksi vai liekö kyseessä fenomenologisen mielenfilosofian ja psykologian vertailua eksistentialismin olemassaolon arvokäsitteisiin, pesäeroa?

Muistin äkisti tämän kuvassa näkyvän kirjan joka Inhon ja Olemisen sietämättömän keveyden jälkeen seurasi perässä, yrittäen selittää fenomenologian merkitystä ja eroa eksistentialismista, ja ontologian eroa metafysiikasta. Perussyitä, ja perussyiden perimmäisten olemusten eroa, keskittyen vuosituhannen vaihteen etiikkaan, ja erityisesti sen suhdetta rakkauteen, sukupuolisuuteen ja väkivaltaan, ja mitä eettisen kysymykset ja filosofia merkitsevät juuri nyt. Ilahduin kun muistin tämän niteen, sillä rakkaus, olemassaolo, tunneaistimukset, ovat pääroolissa maalausteni eksistentialistisessa pohdinnassa. Kirjoitin aamulla näin:

"Valmistelen tässä siis näyttelyä Auran Galleriaan elokuulle. Olen lueskellut sen tiimoilta Sartrea, ja koettanut onneani myös Nietszchen ja Heideggerin kanssa: eksistentialismi ja fenomenologia, aistit ja olemassaolo, kiinnostavat teemoina. Henkilöt kuvissani usein ovatkin tämän olevaisuuden, tietoisuuden ja havaintokokemusten maailman myllerryksessä.

Aloittelen aamut usein yliannostelemalla itselleni kahvia ja lueskelemalla sitaatteja koskien yllä olevaa ja taiteen filosofiaa yleensä. Tänään toivottelin Heideggeriläistä huomenta:

Aamukahvin ja sen äärellä, että Heideggerin(Myöhemmin "H") mukaan yksittäinen taideteos joka on olemassa "vain eliitin nautintoa varten" (voitaisiinko verrata että yksityisomistuksessa tai vallan ihan matskua museoissa ja gallerioissa?) puhuu täten tämän Hegelin ajatuksen puolesta: "Taide kutsuu meidät ajattelemaan sitä, mitä taide on olemukseltaan, eikä ainoastaan miten taidetta luodaan. Tässä tapauksessa luonnollisesti todisteena siitä että taide on menettänyt absoluuttisen asemansa, eli kykynsä ilmaista totuutta sen korkeimmissa muodoissa 😃 H:n mukaan taide menetti asemansa yhtenäisenä ilmiönä, joka kuvaa aikaansa ja paikkaansa ja näin rappioitui. Kuitenkin H tiivistää Nietzschen ajatuksista viisi väitettä taiteesta joista vimppa kuuluu täten: Taide on arvokkaampaa kuin totuus.

Minä tässä, että mitä on totuus? H:n jalanjäljissä poukkoillut Sartre varmaan toteaisi että sellaista ei ole koska elämän sattumanvaraisuus syö absoluuttisen. Paitti tietysti kokemus itsestä, vaikka tuo olisikin sattumanvaraisesti muodostunut mutta ainut aistittavissa oleva, ainakin juuri sillä hetkellä ja juuri siinä, ja sekin objektiivisuus on subjektiivista. Tavoitan Sartren ajatuksen tässä. Ihmisen teot muodostavat hänen olemassaolonsa ja sen vaikutuksen, tekeminen ja tekemättä jättäminen. Taide: Sepä ei ole tiedostamatonta eikä sattumaa edes vahingossa, tai eksistentialistista pessimismiä jossa kaikki menettää sattumanvaraisuudessaan lopulta merkityksensä, vaan itsestä tulevana omien aistimusten kuvantajana ehkä totuutta puhtaimmillaan."

"Huone" - novelli toimi inspiraationa tälle maalaukselle, jossa ihminen sulautuu toiseen, toisen mielentilaan, toisen hulluuteen, ja miettii oman olemassaolonsa rajoja. 

Aloin vimmatusti kaivaa. Lueskelin Leena Kakkorin "Martin Heideggerin olemisen kysyminen" - kijasta Heideggerin ja Sartren filosofioiden suhdetta, ja Kierkegaard - Karl Jaspersin polkua eksisntentialismiin. Nietzschemäisesti - halua ajatella itse. Viikonloppuna kävin runoillassa, jossa Rymättylän seurakunnan kanttori Esa Vähämäki tulkitsi Risto Nivarin ja Nietzschen runoja. Yhdistelmä oli vallan liian houkuttava jättää väliin. Parhaiten mieleen jäikin Nivarin Nietzscheen nivoutuva ajatus siitä, miten usko (tai ylipäätään mikä tahansa ajatus) voi olla kuin pakkopaita jos siihen on kasvettu ilman että on koskaan ajateltu itse ja kyseenalaistettu mitään. Tämä osuu myös Jaspersin lähtöajatukseen, Jaspersin mukaan jumala on oleminen, johon antautumalla eksistenssi toteutuu. Jumalan olemassaoloa ei voi todistaa, mutta on myös väärin todeta että häntä ei ole. Mutta olemassaolo, itsen tai jumaluuden,  muodostuu ajattelen, siis olen - tapahtuman myötä.  Heidegger ulotti olemiskysymyksen niinkin pitkälle, että lopulta kävi kyseenalaiseksi ihmisen olemuksen tarkastelu järjellisenä elollisena olentona ylipäätään animal rationale - pohdinnoissaan (minkä jälkeen Heideggerin Natsikytkökset ja vaikeneminen juutalaisten joukkomurhasta näyttäytyy taas erilaisessa valossa, vaikka Heidegger ilmeisesti näistä antisemitistisistä aatteista sanoutuikin irti) - ja kun siirrytään tästä taasen Sartren Huoneeseen, ollaan animal rationalen lisäksi "ajattelen siis olen" - aktion äärellä. Kun ei enää kykene ajattelemaan rationaalisesti, ei ole. Vain tietoinen ajattelu muodostaa olemassaolon. Tämä on ehkä se tulkinta mihin jäin, oikeastaan siksi että en jaksa syväsukeltaa nyt fenomenologiaan ja näkemään sen ja eksistentialismin vertailua kirjan tekstissä. Laiskuus.  Kysymysmerkiksi edelleen jää Even halu tai yritys jakaa hulluuden tilaa. Tämä tarjoaa toisaalta itselle tarttumapintaa siihen pohdintaan miksi itse on valinnut miten on valinnut ja oikeastaan enemmän kaihtanut normaalia kuin epänormaalia.

Valmistelen maalauspohia myös paloista tällä haavaa. Sattumanvaraisuuden muodostamat kokonaisuudet ja minäkuvat ovat tässäkin taustalla, omien palojensa pohdinta, ja ehkä tietty värillinen tunneilmaisu, kuten esittävissä maalaúksissakin.

Mutta näitä. Näissä pyörii maalausten tyypit. Tässä pohdinnassa ja myös suhteessa toisen olemassaoloon. Kuvitelmiin. Mielikuvitteluun. Rakkauteen. Tunteisiin ja niiden hallitsemattomuuteen. Arkipäiväiseen hulluuteen. Tässä maalatessa ja eteenkin silloin kun lapset ovat poissa, huomaa itse uppoutuvansa syvälle näihin ajatuksiin ja taiteilun "putkeen". Ei näe eikä kuule eikä aisti enää mitään muuta, ja jotenkin hyvin lähellä viipyilee ajatus siitä, miten helppoa olisi luiskahtaa sinne toiselle puolelle kokonaan ja ikäänkuin tulla hulluksi. Ei mikään ihme jos taiteilijat nähdään välillä vähän erikoisina. Kyseessä on jatkuva dialogi omien ajatusten kanssa ja niiden runnoutuminen kuviksi. Minut tuosta maailmasta pudottaa todellisuuteen aina nuo lapset, on pakko pysäyttää ajatusjuna ja tiskata, pyykätä, tehdä ruokaa, leikkiä. Olen todennut ennen että tarvitsen kiukkua ja draamaa että saan maalaamisen sujumaan ja tavallaan se onkin paikkaansapitävää. Oikeammin kuitenkin niin, että kun on suhteessa, kaikki kivasti ja leikkii kotia, ei pääse siihen ajatusputkeen, vaan on niin paljon arkisia asioita pitämässä ajatukset normaaleissa arkisissa jutuissa. Metsäpolulla. Geokätköllä. Ikeassa. Verhoissa. Nyt kun mikään muu kuin lapset eivät pudota siitä enää ulos, on siinä enemmän "sisällä". Voi vain kuvitella mikä olisi meininki jos lapsia ei olisi. Tässä ollaan vähän niinkuin Huoneen Evenä, ja ehkä vähän Pierrenäkin: vielä tajuissaan, itse manaamassa näkyjä, itse luomassaan huoneessa, matkalla sinne hulluuteen. Jossain sillä välillä. Mutta koska näin ajattelen, minun täytyy vielä olla. Näin on hyvä.

Kakkaa ja karvareuhkoja

Kasuaalisti Sartrea aamiaisella.

Olin ehkä jotain neljäntoista, kuudentoista kun nappasin isoäidin kirjahyllystä kirjan. Tykkäsin silloin lueskella, hiljaksiin löytöretkeillä "aikuisten" kirjojen maailmassa. Valinta tapahtui loogisesti kirjan nimen perusteella.

Eräänä päivänä silmään sitten tarttui keltainen kirja jonka selkämyksessä luki pelkistetysti "Inho". Jes, mikä nimi kirjalle, äkkiä lukemaan. Ja siinä nyrjähti ajatukset sitten isosti. Kyseessähän oli Sartren huipputeos, ja sen äärellä pääsin ensimmäistä kertaa kiinni siihen samaan tunteeseen minkä kokee kun ajatukset tähtitaivasta katsellessa riistäytyvät käsistä (siksi en muuten kauheasti katsele tähtitaivasta. Tulee eksistentialistinen kriisi): minne tuo kaikki päättyy ja mitä me olemme ja miksiiiiiiiaarrgghh.

Tavoitin siis saman tunteen Inhon äärellä. Tämä pöytä on olemassa. Vai onko? Kun poistun, lakkaako se olemasta? Kun kosketan pöytää saatan tuntea sen kihelmöivän kuhisevan olemassaolemisen energian. Mutta onko pöydällä lopultakaan merkitystä jos se lakkaa olemasta, ainakin minulle, kun poistun? Ovatko muutkaan olemassa, OLENKO MINÄ OLEMASSA? Mikä merkitys kenenkään olemassaololla on, jos kerran kuolemisen prosessi alkaa jo syntyessä? Aieee!! Kieriskelin inhossa, Olemisen sietämättömässä keveydessä ja kastoin varpaitani fenomenologiassa (liian kylmää) ja raapustelin Porin Taidekoulun lopputyöni eksistentialismi takataskussa. Porissa muuttui paljon. Inho nykytaidetta kohtaan muuttui rakkaudeksi kun taidehistorian Mikon lisäksi muunmuassa Sofia Saari, Henry Merimaa, Paavo Paunu, Minna Sulonen, Jouni Kujansuu, Harri Pälviranta, Anne Koskinen ja Kaisu Koivisto niitä puskutraktorilla runnoivat klassismin muurin lävitse.

Kovin työ oli ehkä Taidehistorian Mikolla, jonka kera väänsin peistä useat kerrat. Parhaiten on ehkä jäänyt mieleen keskustelu taideinstallaatioista ja taito-sanan yhteydestä taiteen termiseen käsitykseen: että jos hevonen paskoo kadulle ja joku "taiteilija" viinipäissään vie ne paskat galleriaan, niin mitä taidetta se sellainen sitten on ja millä oikeudella taiteilija kutsuu itseään sen työn tekijäksi kun hevonenhan ne paskat teki. Ja sitten se klassinen "kuka vaan vois ottaa ja viedä ne sinne galleriaan" (harha joka on sittemmin lyöty kylmäksi todellisuudella: jos saat näyttelyaikaa, et taatusti vie sikakalliiseen näyttelyysi hevosenpaskaa ilman painavaa syytä). Sofia Saari jatkoi Mikon tekemän pohjatyön jälkeen ajatuksen kirjallisen ulostulon kehittämistä. Kaisu Koivisto esitteli pokalla kaiken maailman karvareuhkoja taiteena ja olihan se uskottava kun reuhka tuli vastaan Kiasmassakin. Jouni Kujansuu veti muina miehinä jotain Itteniä vai mitähän se oli kuin kuka tahansa perus maalari, ja sitten kahvitunnilla pahaa aavistamattomana taidelehteä lukiessa verkkokalvolle pärähti kuva jossa Jouni (tai joku videossa esiintynyt) kakkaa nurkassa lasikulhoon. Minna Sulonen veti mallipiirustukset mittatikulla ja luotilangalla ja pakotti kroonisesti pyyhkimään kaiken pienenkin virheen pois ja aloittamaan alusta (- josta edelleen olemme kaikki Porissa opiskelleet ystäväni äärettömän kiitollisia -) mutta piirsi itse kahvipöytäasetelmia lyikkärillä joista puuttui mm perspektiivi. Tunsimme olomme huijatuksi hänen töidensä äärellä ja Minna väläytti monttu auki pönöttäville meikäläisille semmoisen silmäkulmasta pilkistävän viekkaan ähäkutti-hymyn, mikä väläytetään silloin kun joku alkaa päästä jyvälle ja astelee ensimmäistä kertaa "rajalle". Raottaa pandoran lipasta. Taideteos ei olekaan vissiin vain valokuvan representaatio, täydellinen (klassisen figuratiivisessa mielessä), esteettinen ja ihana, vaikka täydellisesti pistetäänkin treenaamaan. Se onkin myös kakkaa, karvareuhkoja ja muodottomia kahvikuppeja. Sitten se oli Merimaan kanssa pimeässä salissa ympyrää kävelemistä. Harri Pälvirannan valokuvajaksot joissa haettiin rumaa, kovaa ja väkivaltaa. Pertti Lohiniva taas lietsoi tunkemaan maaliin massaa ja maalaamaan mihin sattuu, videopajan Mikko maustoi hommat huumorilla, Timo Partanen yritti innostaa piirtämisen olevan myös ihan kivaa (joka ei ollut ihan ensimmäinen ajatus Sulosen venäläisen koulukunnan pedantin piirustusopetuksen jälkeen) ja lopulta kun pääsin lopputyövuoteen, oli kaikki aseet riisuttu ja haarniska poltettu ja makasin henkisesti (ja konkreettisesti, koska olin murtanut selkärankani) maassa ajattelemassa että antaa tulla, kaikki on mennyt, Pandoran lipas avattu ja demonit päästetty valloilleen. Mikään ei ole entisensä ja olen menettänyt taidekäsityksestäni kaiken. Sitä ei enää ollut. Oli vain se loputon avaruus ja eksistentialistinen kriisi minkään merkityksellisyydestä. In comes Paavo Paunu ja on ihan et eiköhän tehä installaatio. Ja niin minä sitten valmistuin fyysisesti ja taiteellisesti invalidisoituneena, installaation kera, minä joka en Porin Taidekoulun alkaessa hyväksynyt taiteeksi mitään muuta kuin klassista figuratiivisuutta. Pokkasin kaksi stipendiä.

Sittemmin on selkäranka taas luutunut ja musertuneen taidekäsityksenkin haittaluokitus nollaantunut.

Mutta eksistentialismi oli ja jäi. Porin jälkeen en kyennyt tekemään muuta kuin väripintoja ja kokeilemaan kaikkea maan ja taivaan väliltä. Päällystin vanerilevyjä laastilla ja heitin niiden päälle ruusuja, joiden päällä tanssin kukkamekossa (elämä on ruusuilla tanssimista). Kaikenaikaa pyörien sen ympärillä että mikä on minkään olemasaolon merkitys ja miksi edes tehdä mitään. No, tein sitten odotellessa vähänaikaa teatteria kunnes lähdin Turun Taideakatemiaan jossa löysin Anteron Paavolan piirustusopetuksen ja Hiilet. Tällä tiellä ollaan.

Epäonnisia apuraha-anomuksia kirjoitellessa on tuskaillut sitä, miten vaikeaa on perustella ja kertoa omista töistään. Minulla lähtökohta on edelleen olemassaolon ja eksistentialismin kanssa painimista esittävän ja ei - esittävän, olemisen ja ei - olemisen ympärillä. Tämä on lyhyesti ja ytimekkäästi hakemuksessa ilmaistu, ja tuntuu että se ei riitä "perusteluksi". Sitten sitä kirjoittaa ummet ja lammet miten kertoo vaikka mistä ja käsittelee ja kommentoi vaikka mitä. Ei tuota tulosta tosin. Ehkä seuraaviin kirjoitan sitten vaan lyhyesti ja ytimekkäästi eksistentialismin filosofiasta töiden takana ja that's it.

Tähän liittyen olen alkanut tekemään vähän kotiläksyjä, eli lukemaan. Inhon kanssa pitää ottaa uusi erä, mutta ensin luen yhden osan Sartren "Muuri" - kirjasta per ilta. Ensimmäinen, juurikin Muuri - nimeä kantanut novelli oli ainakin Inhoon verrattaen hieman pintasilaukseksi jäävä kokemus kaiken merkityksemättömäksi muuttumisesta kun edessä on varma kuolema. Sopivasti keskustelin aiemmin päivällä aiheesta ystäväni kanssa, kuinka hän vähän jopa kadehtii syövästä toipuvaa ystäväänsä joka iloitsee säilyneestä elämästään, ja kuinka itse kaikkeen kyllästyneenä ei tavoita samaa tunnetta, vaikka käytännössä on samassa tilanteessa: saa elää. Siteerasin hänelle Sartrea: "To know what life is worth, you haveto risk it once in a while". Muurin päähenkilö kokee raivoa siitä miten on elänyt kuin olisi kuolematon: oli koko elämänsä asettanut vekseleitä ikuisuudelle, eikä ollut ymmärtänyt mitään. Lopussa hänellä on mahdollisuus säästää henkensä mutta tekee kuitenkin Sartremaisesti valinnan, jonka seurauksena on oletusarvoisesti kuolema.

Tänään illalla vuorossa "Huone", ehkäpä siitäkin seuraa viiltävä analyysi! Mutta nyt sanoja teoiksi ja maalaamaan.