Let her go

Lohtushoppailua

Aikuinen tapa selvitä pettymyksistä on ns. "ammu itseäsi jalkaan" - tekniikka. Eli hankitaan jokin suurempi harmin aihe, niin se alkuperäinen unohtuu. Useimmiten homma hoidetaan tyhjentämällä pankkitili jossain putiikissa. Tällä kertaa kompastuin sisälle RajalaCameran ovesta, ja ylös noustessani näin valon: Silmieni edessä imittäin komeili Canonin EOS 1D Mark II:n runko, jonka tulin ostaneeksi. Täytyyhän uudenkarheessa silmäterässä nätti ja kiiltävä objektiivi olla, ja sijoitinkin pennoseni jo kauan himoitsemaani Canonin 50mm 1.8 - muovitötteröön.

No. Uudenkarhea ja uudenkarhea, en nyt sentään neljää tonnia pannut kiinni kameraan, vaan ostin käytetyn rungon. Objektiivi taas on halvin mitä kameraan saa tyyliin hihnan lisäksi kiinni. Mutta hinta-laatusuhde on hyvä: nätti boke, hyvä valo, kevyt. Myönnetään nyt sekin että ei se ihan vahinko ollut tuo rajalareissu, sillä mukana oli tuo 1000D - runko jota tarjosin väliin ton pienemmän kittiobjektiivin kanssa, jota ei saa tuohon markkuun kiinni. Siitäpä ei olisi saanut välirahana edes tuon 50mm objektiivin hullutpäivät-hintaa joten jäi nyt sitten kakkosrungoksi, tai jollekin hönölle ylisuureen hintaan kaupattavaksi.

Mutta tämä kamera! Pelkästään sen suljinääni saa sydämen hypähtämään. Se on niiin herkkä, ja täysine kennoineen antaa parasta (tai siis sitä mitä pitääkin, eikä croppikuvaa!) objektiiveista ulos. Jopa tuo 75-300 näyttää itsestään ihan uusia puolia. Yllättävän näkyvää kohinaa tuollakin kyllä saa aikaan 1600 isolla. Mutta pakkoko sillä on kuvata, kun ruuvaa kiinni tuon 1.8 lätyn.

Parit kuvat tietty näytteeksi. On se ihana, taas meinaa tulla itku!

En näe yhtä kirkkaasti ees omilla silmilläin!

Ne värit. Ne sävyt.

Oi pehmeys. Ja todellinen 50mm.

Oi valo!

Tämä ja ylempi 300mm! 1/400! Sisätiloissa!

Tämä ostos ei kuitenkaan onnistunut harmittamaan tarpeeksi vaikka rahallinen menetys olikin reippaanlainen, joten huomenna samassa hengessä Naantalin kylpylään lillimään ja herkuttelemaan. Jospa vitutus on tarpeeksi suuri kompensaatioon sitten kun sukanvarsikin on imetty kuiviin. 

ps.
Ei mua oikeesti enää se Salmela harmita, mutta tekosyy kuin tekosyy.. ;)

Ja seuraavaksi jotain aivan muuta

Olen tässä kovasti koettanut mietiskellä jatkoa pienelle salmela-tunteenpurkaukselleni. Se odottaa vielä parempaa aikaa (semmoista jolloin voin istua hetken koneella ihan hiljaisuudessa vain kirjoittamista varten, ja oikeasti miettiä tietyllä filosofisella tatsilla asioita kuten hyvä, huono, onnistuminen, epäonnistuminen). Tuollaista luksusta ei ole hetkeen tarjolla, joten haluaisin hetken puhua kirjoittaa aiheesta syntymä.

Löysin nimittäin tänään kortinlukijani ja tyhjensin pokkarin muistikortin, ja näin viimein ensikohtaamiseni Williamin kanssa kuvina. Itsehän olin siinä tilanteessa hieman pihalla, muistikuvat ovat aika sumeita ja tunteentäyteisiä. Nimittäin itketti. Itketti kun kävelin saliin, ja heti kun avasin silmäni. Ai miksi?...

Jokainen joka on ollut raskaana, tietää mitä Odottaminen tarkoittaa. Raskaus on taival joka alkaa sillä samalla sekunnilla kun tekee positiivisen testin. Ajatukset, elämä muuttuu samatien: uusi ihminen tulossa! Mitä saikaan syödä? Ääk, minussa kasvaa joku! Se on tosi, vaikka kyseessä onkin vasta solumöykky. Yhtäkkiä näkee kaupungilla enemmän raskaana olevia, vaunuja, vauvoja. Asiat jotka ovat olleet ennen vain massaa ja taustahälyä, muodostuvat äkisti kaiken keskiöksi. Alkupyörrytyksen jälkeen tulee väsymys. Jalat painaa tonnin ja pää vähintään kolme. Vatsan sisältö sensijaan on ilmaa kevyempää, ja se pyrkii kohti kurkkua, kitalakea. Tuntuu siltä että kuolema korjaa, eikä se olo pääty ikinä.

Alkaa "pirteä" keskiraskaus. Väsymys vähenee, tilalle tulee epämääräiset verenvuodot. Elämästä tulee jatkuvaa päivien laskemista ja sydänäänten kuuntelemista. Loppuu nekin aikanaan, tehdäkseen tilaa supistuksille. Ei voi tehdä juuri mitään ilman pelkoa keskenmenosta. Sitä se sitten on, 9kk vellovaa tuskaa ja pelkoa vauvan voinnista. Ei se nyt tietenkään aina mene näin, mutta tällä kertaa meni. Listätään vielä yhtälöön remontti (pakko tehdä, supisteli tai ei), uhmaikää kolkutteleva tytär (juokse sitten sen perässä sillä mahalla) ja työt (vähän paha jättää niitäkään tekemättä) niin ollaan asian ytimessä. Kaikkea sävyttää kuitenkin pelko; ei pelkästään siitä meneekö raskaus hyvin, vaan yksi asia lähestyy vääjäämättä: synnytys.

Ekasta kerrasta jäi mehevät traumat, "vaikka ei pitäisi kun hyvinhän se meni", mutta asia alkoi käydä korvien välissä useammin ja useammin. Aikaisessa vaiheessa pyysin lähetettä pelkopolille, mutta aika järjestyi vasta ihan synnytyksen korvilla. Pääsin ihan ylilääkärin puheille, joka aloitti samalla "hyvinhän se meni mitäs ruikutat" - asenteella, joka hyvin nopeasti korjaantui siinä kun todettiin lapsen olevan perätilassa, ja että pienoikainen pitäisi leikata ulos. Sektio. Puudutus. Hetkinen. Stop.

Leikata, sektio puudutus?

Toisin sanoen, teurastus, selkärankaan piikin survominen, ja mitä olen keräillyt tuttavapiirin kokemuksia, myös vakavat jälkiseuraukset? Minun selkärankaani? Siihen, joka on murtunut? Juuei. Tuli paniikki. Tuli itku, tärinä ja harhaileva katse. Tuli lähete psykiatriselle polikliniikalle kiitos kevyen henkisen romahduksen (äkisti ja totaalisesti selvisi itsellekin että kärsin itseltäni salaa tämmöisestä pelosta) ja sektioaika nukutuksella. Pahasti traumatisoitunut, sanoi. Ei turvallista piikittää, varmaan sekoaisin. Sitten seuraa irrationaalinen kuolemanpelko: Mitä jos nukutuksesta ei herääkkään? Mitä jos vavalle tapahtuu jotain? Mut siis revitään auki leikkauspöydällä.  2 viikkoa sektioon. 2 viikkoa elinaikaa. Lopun aikoja värittää flunssa, joka myös iskee isukkiin ja pyöräyttää kysymysmerkin sen perään pääseekö mokoma synnytykseen mukaan ollenkaan. Jes, yksin kuolemaan leikkauspöydälle? Kuka pitää vauvasta huolen.. Hätähuutoon vastaa tuleva kummitäti joka pakkaa laukkunsa, hälyttää anoppinsa lapsenvahdiksi ja on passissa Porvoossa. Vastaus saadaan edellisenä iltana ja mies huolitaan mukaan. Kummitäti missasi nämä hipat.

Tyksissä aamuseiskalta käyrillä. Eipä juuri pelota.

Pylly näkyy. Hiukan hihitytti verhoilla itsensä sairaalakaapuihin. Seuraavaksi laitettiin katetri. Ei hihityttänyt enää.

Ylilääkäri etukäteen varoitteli, että nukkumatti yrittää varmaan puhua ympäri siitä nukutuksesta, mutta täytyy pitää puolensa. Synnytyksen pitäisi olla positiivinen tapahtuma. Pitäisi mennä ilolla ja odotuksella hakemaan uutta perheenjäsentä, ei pelosta täristen, kuolemaa ja halvaantumista peläten.
No. Tämä oli selkeästi utopistinen ajatus sille anestesialääkärille. Olin yrittänyt koota itseäni ja saanutkin homman jotenkin kasaan, ja juuri ennen saliin siirtymistä alkoi piikin tyrkytys. Jospa rouva hetken kuuntelisi niin keskustellaan tästä (ei kiitos). Epiduraali on turvallisempi sun vauvalle (hetkinen -- siis onko vauvani vaarassa? Ylilääkäri vakuutti, että nukutus on täysin turvallista eikä tarvitse pelätä). Siinä on paljon enemmän etuja (ai muunmuassa se, että halvaannun loppuelämäksi kun runnoutuneeseen selkärankaani tungetaan piikkejä? Kun täytyykin piikittää normaalia ylemmäs, ja keuhkonikin lamaantuvat nukutusaineesta?). Voit olla hereilläkin ja näet lapsesi heti (ai haluatte repiä vatsani auki hereillä ollessani?).  Juupajuu. Uhkasin nousta sängystä ylös ja lähteä heti kotiin. En keskustele. En pysty. Alkoi itku, alkoi tärinä. Perkeleen narkkari minkä teki. Mies jyrisee, on se nyt perkele. Asia meni lopulta sillekin perille, ja hoitsut olivat pahoillaan. Lääkäri oli pahoillaan. Eivät tienneet, mistä oli kyse. Ei ollut lastenlääkäriäkään hälytetty paikalle valmiiksi, kun eivät "tienneet" että piti olla nukutusleikkaus. Ei lohduttanut. Likipitäen hyperventiloin. Jalat täristen sängystä ylös ja leikkaussaliin ja pöydälle. Valojen alle. Kädet sivuille. On kylmä, tärisen, pelottaa. Kukaan ei puhu, ovat vaivautuneita. Vesi valuu silmistä. Ehkä kuolen nyt sitten tähän. Vauva ei selviäkkään. Tämänhän piti olla vaaratonta vauvalle. Valmistelut kestää ikuisuuden. Kaapua virittävät naaman eteen. Putsaavat ihoa, teippaavat jotain mahaan. Näen kaiken heijastuksena yllä olevasta lampusta. Kohta vähän polttaa, kertoo anestesialääkäri. Alkaa ruuttaamaan puudutusainetta käteen. Se on kuin happoa; polttava neste lehahtaa kättä pitkin ylöspäin. Hoitsu painaa maskia kasvoille, yritän pyristellä siitä irti, ahdistaa, tukehdun, puudutusaine leviää rintakehään, kaulaan, salpaa hengityksen - - -

Jäädääs hetkeksi tähän. Nyt siis ollaan unessa. Se oli yksi sekunnin murto-osa niin taju oli kankaalla. Pelkäsin tätä ihan tajuttomasti: uneen vaipumista, onko se kuin hidasta kuolemaa, mitä jos tunnen kaiken? Jos en enää herää? Näin jotain unta. Se oli erilaista. Kurkkua kuristavaa ja todella nopeaa, sillä - - -

I'ts alive!

Poika on punnittu.

Tuolla se majaili kunnes heräsin. Ei päässyt isin paidan alle.

Juuri ennen heräämistä.

Silmiä räpäytettyäni näin valon sijasta kellon. Se oli jotain yli kymmenen jo. Vauva oli syntynyt ennen yhdeksää, nukahtamisesta kului minuutti niin kaveri oli ulkona. Kokoon kursimisessa ja puudutteen ruuttaamisessa olikin kulunut sitten jonkinlainen tovi.

Ensimmäinen ajatus silmien avattua oli se poika. Missä se vauva on? Onko kunnossa? Miksen näe sitä missään? Kertovat että kaikki on hyvin, vauva on kunnossa, voi hyvin. No taas tulee itku. Ilosta tällä kertaa; 9kk pelkoa päättyi siihen että jätkä elää. Ja minä elän. 

Hei :) Tuu tänne, oo tässä ja hengitä <3

Tätäkö tiedossa? Shitfuck.

9kk:n krooninen pelkääminen päättyi siltä erää siihen. Oltiin hengissä molemmat. Kukaan ei halvaantunut, nukahtanut ikiajoiksi. Pelkäsin nukahtamistakin aivan turhaan. Se oli naps, ja valot sammui.
Jos tätä lukee joskus joku nukutussektioon menevä, suosittelen pakkaamaan laukun piukkaan kurkkupastilleja. Hengitysputki nimittäin muistuttelee vierailustaan henkitorvessa hyvän tovin ajan. Yskiminen sektiohaavan kanssa on helvettiä. Itse pipi poltti ja repi pari päivää pahasti. Lääkkeitä kannattaa inua heti kun ounastelee tunnon palaavan ehkä lähiaikoina kaulan alapuolelle, jos ei ennakoi ne äkisti riistäytyy käsistä. Muutoin paraneminen oli nopeaa, saman vuorokauden aikana pakotettiin sängystä ylös, seuraavana vessaan ja suihkuun tuskailemaan. Hyvin kyllä doupattiin näitä koettelemuksia varten. Ulos heittivät heti kun sai ite pestyä vauvan pyllyn. Alatiesynnytykseen verrattuna walk in the park.

Pojan maja. Joskaan siellä ei suostuttu olemaan..

Taisteluarvet.

Sen arvoista.

Back to life, back to reality

 

 

 

 

Alexandra <3

Keepin' it calm

 

No means no!

Hyvä Nuorten taiteilijoiden kuvataidekilpailuun osallistunut,

Taidekeskus Salmelan Nuorten kuvataidekilpailun näyttelyluokka 2013 on valittu.

Valitettavasti tuomariston valinta ei tällä kertaa osunut Sinuun.

Mitä! Kävikö tässä nyt näin, että en tullutkaan valituksi!
Enpä olisikaan osannut tätä odottaa. Ainahan arpa osuu kohdalleni. Nimittäin se epäonnen arpa!

Kyllä; nyt on luvassa päivityksellinen itsesäälissä kieriskelyä.

Lapsellista kyllä, aina osallistuessani johonkin näyttelyhakuun, kilpailuun tai apuraharulettiin, olen täysin vakuuttunut että menestystä tulee. Tottakai pääsen läpi. Todennäköisesti voitan! Onhan työni onnistuneita ja sisällöllinen ylväys kumpuaa katsojankin rintaan. Mielessäni jo kaavailen kampaamoreissua ja uutta avajaismekkoa. Good times.

Olen niin sisällä siinä harhassani, että hylkäävän viestin kolahdettua (sähkö)postilaatikkooni, hörähdellen luulen sitä käytännön pilaksi. Epäusko valtaa. Siis mitenniin en tullut valituksi? Hävettää vähäsen. Olin tosissaan niin ylimielisen varma onnistumisesta että pudotus maan pinnalle vastaa venäjälle vastikään ropissutta meteorimyrskyä. Kohta nimittäin pääni räjähtää ja vähintään yhtä moni joutuu sairaalaan kuin siellä Siperiassa vai missä se oli.

No ei hätää, kohta tulee Suomen taideyhdistyksen apurahahaku ja Nuoret 2012. Kaksi mainiota lisätilaisuutta itsensä nöyryyttämiseen. Se on aina yhtä mieltä ylentävää huomata että omat duunit ei kelpakkaan, ajatus ei välity kenellekään; itse asiassa kaikki se ajatus minkä parissa pensseli kädessä kieriskelee onkin itseasiassa täyttä kuraa. Ihan turhaa. Tekisi mieli häpeissään hävittää kaikki sutimansa kikkareet ja deletoida nettisivunsa ja yrittää unohtaa koskaan maalanneensa mitään. Voisi vetäytyä pimeään luolaan ja vältellä koko maailmaa. Nolo yritys, nolo.

Juu. Siltä se tuntuu, se hylkääminen. Tuomaristo kuvasi tehtäväänsä erittäin haastavaksi ja kiitti kilpailuaineistojen korkeatasoisuutta, mukamas. Suuri määrä lahjakkaita taiteilijoita jäi näyttelyluokan ulkopuolelle, väittävät. Haluavat kannustaa kaikkia osallistuneita jatkamaan taiteen parissa.

Niin just.

Kiitämme Sinua osallistumisesta kuvataidekilpailuun ja toivotamme onnea ja menestystä

tulevaisuuden haasteisiin. Olkaa hyvät vaan. 

Joojoo lässyn lässyn.

 

Another lapsiaiheinen päivitys

Aloitetaan kuitenkin taiteella: sain kuin sainkin lähetettyä ajoissa (no, viimeisenä postituspäivänä) 9 näytekuvaa Salmelaan. Nyt sitten tuloksia odotellessa. Ja fridan pääsiäisnäyttelyä, joka myös on tässä kuussa. Salmelaan työstin tämmöstä uutta.

Miettein olisiko vaan pitänyt pistää tuo maalaten, mutta kun piirustutti ja jotenkin hiili on vieläkin in. Plus että hiilihommelit on ajallisesti helpommin hallittavissa ja halvemmin alusta aloitettavissa jos ei tunnukkaan hyvältä.

Tuntuihan se! Ja entisestään vaan kasvaa hinku ostaa kuivapastellikynät. Ja jostain, varmaan Kuutti Lavosen näyttelystä, kumpuaa myös hinku tehdä aivan sileää liitupohjaa ja liituilla sille.

Sen odottakoot nyt toistaiseksi, sillä työn alla on fridan toukokuun valokuvanäyttelyn teokset.

En osaa olla niihinkin vähän pensselillä sohimatta. Kyseessä on siis pigmenttisiirtotekniikka, eli mustesuihkuvalokuvan siirrän mediumilla kankaalle. Maalausta tulee puolin jos toisin akryylillä ja ehkä vielä öljylläkin päälle. Huikeita ideoita on taas kultaisen akryylin kokeilemisesta, mahtaako bling bling näkyä mediumin takaa? Pintaan en sitä haluaisi kuin lehtikultana ja siihen ei just nyt riitä raha ja rohkeus. Halua kyllä olisi, tulis komiat duunit, ikonomaiset. Luvassa on siis lärvejä jälleen..

Mutta se lapsiaihe! Näin taiteen kautta keveästi siihen:

Tytär sai synttärilahjaksi tuommoisen piirustusjutun! Leikin sillä ite kun tyttö nukkuu, muuten hän ei kauheasti halua kanssani piirtää kun en osaa lopettaa. Löydän itseni aina yksin lattialta tuhertamassa jotain omenan varjostusta ja likka on jo lähtenyt muualle. Mutta tämä on superhauska, ja keksisin tavan varjostellakin! Jes!

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin. Poikamme William Emil tässä raakkumassa yöhuutojaan. Yess.

Bonuksena weppikameran snapshotti vuodelta 2010 kun odotin esikoista. Olin tuossa mukamas väsynyt. Sana, jonka määritelmää en tuolloin vielä tiennyt.. :D Tuo tumma tukka muuten vanhentaa. Olin jo aikeissa mennä laittaan ottatukkaa ja tummentaa mutta oliskohan tuo vaalea sittenkin parempi.. Heh. Jepjep, tukkahan se toki vanhentaa.. ;) Kummastakin raskaudesta olen saanut harmaita hiuksia. Siis oikeita, paksuja karheita harmaita. Musta tulee ainakin uskottavavan näkönen naavapäinen taiteilija isona.