20.11.2014

Aina jotain uutta

Yks juttu toistuu aina ennen näyttelyä:



Batteryn väärinkäytön lisäksi tämä tolkuton tarve tehdä jotain uutta.
Enkä tarkoita nyt mitään pyörän uudelleen keksimistä, vaan pitää olla uusi/uusia maalauksia. Vaikka olisi tossa esillepantavaa muuteskin. En ole kovinkaan suuri maalausten kierrättämisen fani. Jostain syystä haluaa tehdä uutta settiä aina. Varsinkin nyt kun on samassa kylässä toinen näyttely puolen vuoden sisään niin en kyllä laita "samoja vanhoja".

Kyseessä on yhteisnäyttely, köysiratagalleriassa avautuu taideakatemian vuosikurssimme "luokkakokous" keskiviikkona. Avajaiset tiistaina. Ihan vaan yhden duunin sinne, joten olisin voinut vanhankin viedä, mutta ei. Uutta. Ja viimetingassa tietty. Maanantaina ripustus ja perjantaina viimeinen päivä jolloin ehtii suorittaa. Tuloo ihan mielenkiintoinen näyttely, tarjolla kattaus kaikenlaista "uutta".

Maalaustakki alkaa olla melkoisen tyhjä kun koittaa taas päästä jonkinlaiseen maalausvireeseen väkipakolla. Tietenkään joka päivä ei ole yhtä valtava luovuuden tulva, ja niinä hitaampina päivinä sitten toimitellaan muita askareita tai luonnostellaan vaan, tai syljeskellään kattoon ja fundeerataan. Niinkin välillä täytyy tehdä jotta ajatuksia saa jäsenneltyä. Mutta nyt ei jäsennellä muuta kuin kahvia ja batteryä ja sokeria koneeseen ja väen vängällä kierrokset ylös. Ja raivomaalaamaan.

Pukkaa tällasta: (kaula ja suu vielä kondikseen niin se alkaa olla siinä)


Ja Galleria Art Fridan 25 x 25 - jutskaan tällasta! Yllättäen jälkimmäiseen löytyis inspis just nyt. Nih.
                                                    Ja tässä vielä näyttelyn virallinen juliste:


                                Elikkäns tervetuloa. Avajaiset on 25.pvä mahdollisesti klo 17-19.

12.11.2014

No tuliko taidetta?

Kuva liittyy juttuun.

Ei tullut!

Tuli valvotun yön jälkeen aamulla yllättäen kiire, sillä lapsi A:lla ei ollut pakattu mukaan yhtään ulkovaatteita. Yritin etsiä edes jotain, lähdettiin myöhässä. Päiväkodissa odotti metsäretkiläiset pihalla, juoksimme sisälle etsimään A:n vaatteita siellä, puimme ylle koko sotisovan samalla kun muut odottaa pihalla.

Työhuoneella havaitsen että mokkula ei toimi. Irrotan sim - kortin. Kuuluvuuksissakaan ei vikaa. Soitan aspaan. Pitää mennä liikkeeseen. Buuttaan vielä koneen ja sitten lähtee toimimaan, hitaasti kylläkin. Kello jo puolenpäivän. Maksan laskut.

Ei perkele tästä tänään mitään tule. Lähden ostoksille Myllyyn. Kassalla huomaan lompakon olevan työhuoneella. Tuli huokeamman puoleinen kauppareissu. Viimeisillä kaasuilla ajan takaisin Naantaliin sillä tankki oli tyhjä. Hakemaan lompakko, kauppaan Naantalissa. Tehdään ruishamppareita. Unohdan ostaa pihvit.

Hakemaan lapset jotka väsyneenä huutavat puolen matkaa kotiin. Noudan koirat tarhasta. Ajattelen, että paskalle päivälle saa hyvän päätöksen kun paistaa lettuja koko porukalle. Sitä ennen kuitenkin apinoille nauravat nakit ja muusi. Paitsi että kaikki maito meni lettutaikinaan. Tehdään muusi sitten vedestä.

Letut paistoon; palohälytin alkaa huutamaan. Eikä hiljene millään. Ei muutoin kun sen alas katosta kolkkaamalla. Talo täynnä savua sillä letut paloivat samalla pannulla. Ovi auki. Kauhistunut koira karkaa. Lapsi W:llä kakka housussa. Itkettää.

Hiljaisuus tulee nopeasti kunhan apinat saa sänkyihin. Vielä odottaa pyykit ja jälkien siivoaminen. Herätyskellon soimiseen on taas tolkuttoman vähän aikaa.

Ja tänään edessä reipas maalauspäivä.

11.11.2014

Hereillä


Ei tullut uni. Onkohan taidetta tulossa? Näin se on viimeaikoina mennyt, että tulee sisäinen levottomuus, ja vähän hämmästyskin että mitä ihmettä nyt on meneillään. Ja joku maalaushan se lopulta on. Ehkä tuo yllä oleva kokeilu puskee läpi.

Tai ehkä edessä on päivä kirppiksellä. Taiteen siemen kylvetään tuolla elellessä ja työhuoneella korjataan satoa. Saattaa kyllä olla että näin pehmeessä väsymyksen pilvimassassa ei paljoa pensseliä heilutella saatika työskennellä koneella. Battery aina elvyttää tosin.. mutta sitten olisi taas edessä kokoillan mittainen maalauskrapula. Kun liian väsyneenä douppaa itsensä työvireeseen. Illalla on takki tyhjä ja tärinä..

10.11.2014

Paradoksi

Kärsi, taiteilijatar, kärsi; kirkkaamman kruunun saat.


Katselin taas eilen taiteilijan työ - dokkarin, tällä kertaa yhdessä miesystäväni kanssa. Yritän perehdyttää häntä kuvataiteilijuuteen. Hän onkin tässä jo tullut tutuksi sen asian kanssa että siinä missä välillä rakastan ammattiani, välillä se on aika raskaskin asia ja itse ehkä sitä kautta saatan välillä olla vähän raskas tapaus. Pettymykset ja epävarmuus voi vetää ajatukset lähelle luovuttamista, tai ainakin sen tunnetiloihin, kuitenkaan että osaisi tai haluaisi luovuttaa. Kun taas välillä, onnistumisen aikoina kun valaistuu taas se miksi tätä tekee, ja näkee ehkä hänkin miksi en mene Siwan kassalle "oikeisiin töihin", en nyt enkä koskaan. On ehkä tehtävistä vaikein saada toinen ymmärtämään miksi. Ja että luovun ensisijaisesti kaikesta muusta kuin tästä.

Siinä dokkarissa on sanottu paljon hyvää, ja taas toisaalta, dokkarissa olevan nuoren naistaiteilijan preesens on aika masentavan todellinen. Siis se, että käy työhuoneella välillä puuhastelemassa kun on pakko tehdä ns. palkkatöitä jolla rahoittaa oman ammattinsa, joskus ehkä maalaakin vähän, ja kai se taiteen tekeminen jossain määrin kulkee aina mukana. Valitettavan yleinen tilanne, ainakin useimpien perheellisten nuorten naismaalareiden keskuudessa. Useimmilla kun sattuu olemaan puoliso jolla on tuloja. Tietää päivähoitomaksuja, ja taiteilijattaren suunnilleen kaikkien tulojen (tai "tulojen"; lapsilisän) uppoamista jo pelkästään niihin. Jostain pitäisi vielä löytyä valuuttaa työhuoneen vuokraan, materiaaleihin, matkoihin ja näyttelyiden järjestämiseen. Suurin osa taiteilijattarista onkin sitten kotona, koska kotihoidontuki lapsilisineen on kuitenkin rutkasti enemmän kuin pelkkä lapsilisä, ehkä vielä kuntalisä päälle. Yritäpä etsiä puoliso joka on innolla luopumasta niistäkin pienistä killingeistä jotta taiteilijatar pääsisi harjoittamaan kannattamatonta ammattiaan. Kotona ollaan haaveilemassa taiteesta, ehkä päiväuniaikaan sitä päästään vähän harjoittamaankin, kunnes nuorimmainen täyttää kolme ja on mentävä niihin oikeisiin töihin. Ja kun on niin kauan tehty töitä, opiskeltu, eikä haluaisi luovuttaa.

Paremmassa tilanteessa ollaan me eronneet yksinhuoltajat. Me emme tarvitse toisen osapuolen suostumusta köyhyysrajalla elämiseen, vaan voimme laittaa lapset päivähoitoon ja turvautua toimeentulotukeen silloin, kun tuloja on vähän. Yhteistaloudessa elävälle se ei ole mahdollista. Ja kun toisen kukkarolla ei halua käydä, eikä olla elätettävänä, ei ole vaihtoehtoa. 

Tätä on paljon tässä taas pyöritelty työhuoneen keskusteluissa. Kun tekee puolesta vuodesta vuoteen yhtä näyttelyä jossa on ihan mukavasti myyntiäkin, mutta taiteilijalle jää max. yhden kuukauden palkka käteen. Tästä miinustetaan vielä työkulut niin ei jää sitäkään. Se on vaan niin totaalisen väärin. On väärin että töiden esittelystä ei saa palkkaa. Muusikko saa palkkaa kun biisiä soitetaan radiossa. Maalari maksaa että saa taulunsa esille. Maksaa vielä provision myynnistä. Aivan kuin muusikko maksaisi saamistaan teostomaksuista vielä 40% sille radiokanavalle joka biisejä soittaa. 

Tarvitaan taiteilijapalkka. Edes näyttelyitä vastaan haettavissa oleva. Sillä olisi monin verroin suurempi positiivinen kerrannaisvaikutus kaikkeen taiteen laadusta taiteilijoiden syrjäytymiseen asti. 

Paljon on ollut asia mielessä, koska omassa elämässä on vaihe jossa puntaroi tulevaisuutta paljonkin. On tämä ihminen jonka kanssa ehkä haluaisi joskus saman katon alle muuttaa, mutta se olisi aivan mahdotonta. Työskentely päättyisi siihen, sillä olen tällä hetkellä suuren osan vuodesta tukien turvassa. Joutuisi luopumaan autosta. En pääsisi enää edes niihin palkkatöihin. Olisi enää elatusapu ja lapsilisä. Siitä asumiskulut ja päivähoitomaksut, niin ei ole enää työskentelyyn varaa, kun palkkatöihin en enää pääse (ainakaan entiseen työpaikkaani). Ja jotain pitäisi syödäkin. Luovun siis jälleen kaikesta muusta paitsi taiteilusta. Ainakin toistaiseksi. Ehkä joskus jos omalla työllään tulisi toimeen voisi myös kanssani pystyä elämään elää normaalia elämää, 

No, tämä on tätä perus luomisen tuskaa. Tuon ajatuksen lisäksi taiteilijan työ - dokkari aina pysäyttää siinä kun Henry Wuorila - Stenberg sanoo formalismin olevan huono asia. Tai oliko jopa vaarallinen. Olin aikeissa pohdiskella sitä tänään oppilaiden kanssa valokuvaustunnilla, mutta tulinkin toisiin aatoksiin. Onko se sitten niin vaarallista? Kai siinäkin on nyanssinsa, mutta hyvin on dokkarissa sanottu myös se, että taidenautinto syntyy ihmisessä. Itse teos ei välttämättä ole sen tae. Ja mitä katsoja kokee, on taiteilijoiden käsistä poissa. Muoto voi olla vaikuttavaa itsessään, Sen hyödyntäminen juurikin nyanssina voi olla hyvä aksentti teoksessa. Oma työskentelyni lähtee lähes aina pelkästä pinnan työstämisestä, värin ja muodon yllyttämisestä johonkin sellaiseen, josta tulee kuva. Figuratiivinen, ja muodosta syntynyt, joka on prosessista tullut. Ihmisen ja ihmisyyden kokeminen ja tunteiden ilmaisu. Ja kaikki kuitenkin pohjautuu siihen miten ja missä ne pinnalla ovat, ja miten muoto sitä sisältöä tukee, sisältö muotoa. Formalistisen ajattelun ei tarvitse olla sisältöä vailla. Ja kai viimekädessä on kyse myös siitä miten taiteen katsojakunta asioita näkee ja kokee, missä sisältö on.

Ajattelin, että nämä uudet oppilaani oikeastaan kuvaavat tällä hetkellä puhtaimmalla mahdollisella tavalla. He ovat siinä rajalla jossa he alkavat tietoisesti rakentelemaan kuvaa, ja siinä vaiheessa vasta formalismi astuu kuvaan jos on astuakseen. Tähän asti he ovat kuvanneet pelkästään sisältö edellä. Omia rakkaitaan, ystäviään, tärkeimpiä juttuja tallentaneet. Olkoonkin että muotokieli ei ole kuvataiteelle ominaista ja tunnuksenomaista, mutta onko syy sitten kuvataiteessa vai kymppikuvakategoriassa, en tiedä. Joka tapauksessa. Tietoisuus muodosta, tilasta, sommitelmasta, asettelusta, valosta ja sisällön tuotannosta tuo vasta sen mitä formalistisuudessa voisi paheksua: puhtaan sisällöllisyyden hukkumista kaiken tietoisen rakenteellisuuden alle. Kun aletaan tehdä ja ajatella taidetta tai miltä sen kuuluu näyttää.

Sellaista pohdintaa tänään. Jos sitten "oikeiden töiden" pariin. Mitä sillä tarkoitan, jääköön arvoitukseksi. 

7.11.2014

Orastavasti väsyttää

Paska paranee pöyhimällä!
Hirveä väsymys lankesi ylleni eilen. 06:45 sängystä ylös ja lapset päiväkotiin ja maalaamaan. Lapset mummolaan hoitoon ja illaksi opettamaan. Kotiin 22:30, pakkaamaan huomisen tavarat, tärkeimmät kotityöt ja sänkyyn kaatuu yhden jälkeen. Lapsia näin koko päivänä vain aamu- ja iltatoimien ajan. Aamulla taas odottaa herätys tuttuun aikaan. Ja silti lempo soikoon, tilillä vain pitkä miinus. Mitä järkeä tässä on, kysyn. Miksei taiteilija voi saada työstään palkkaa vaan maksaa kaiken?? Näinä hetkinä sen todella tuntee että mitä tämä kaikki meille kaikille maksaa. Aamulla nukutaan väsyneenä pommiin, lapsi b missaa päiväkodin isänpäiväaskartelun, läppäri unohtuu kotiin ja työhuoneella hengitellään syvään. Lasken kymmeneen, ja toisenkin kerran.

Kuvassa näkyvä maalauksenretale saa inspiraationsa tälläkin kertaa musiikista. Kaiken huipuksi Jonne Aaronin uusimmasta "Yksin" - iskelmärokkibiisistä. Olen yrittänyt inspiroitua mielimusiikistani mutta ei, tämä on Jonnea nyt. Voinkin lainata tähän nyt biisin sanoja, jotka maalauksen sisäisen lupaus - maailman lisäksi kertovat nyt myös minun ja ammattini välisestä viha-rakkaussuhteesta täydellisesti :



Mä sain, mä sain
sulta sen mitä hain, mitä hain
kivun ja nautinnon
kunnes tarpeeni täytetty on

Kerro turhaanko mä odotan
Ja vain itseni näin hajotan
Kun mä pidän meistä kii
ja uskon tyhjiin lauseisiis

Kerro turhaanko sua odotan
ja vain ajantajun kadotan
Vannoit kun me tavattiin
meen vuokses vaikka helvettiin